Elina Kanervan, (o.s. Kiikko), 53, jääkaapin ovessa on magneeteilla kiinnitetty hääkuva, jossa onnellisesti hymyilevä pariskunta kävelee kirkosta. Vuosi on 2019. Ilkka Kanerva oli edellisenä vuonna sairastunut syöpään, mutta tuolloin elämässä oli vielä runsaasti toivoa.

”Avioituminen liitti meidät entistä lujemmin yhteen. Oli ihanaa, että meistä tuli mies ja vaimo. En ollut enää vain seuralainen, tyttöystävä, enkä avopuoliso vaan vaimo. Otin ensin kaksiosaisen sukunimen, mutta muutin sen, koska Ilkka halusi, että meillä on yhteinen nimi. Hänellekin oli tärkeää, että olin virallisesti hänen vaimonsa.”

Avioliitosta sovittiin tavallaan jo, kun Elina Kiikko ja kansanedustaja Ilkka Kanerva tapasivat vuonna 1999.

”Vitsailimme, että jos olemme yhdessä vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeen, menemme naimisiin.”

Sovellusasiantuntijana hotellien varausjärjestelmän parissa työskentelevä Elina oli miestään parikymmentä vuotta nuorempi. Suhteen alkuaikoina hän mietti, että he eivät ehkä koe vanhuutta yhdessä.

”Ikäero ei häirinnyt minua. En hetkeäkään ajatellut, että Ilkka olisi vanha. Ajattelin, että kuljettaakohan hän minua sitten töihin, kun on jo eläkkeellä ja minä vielä työelämässä.”

Nyt Elina istuu keittiön pöydän ääressä Turun-kodissaan, siemailee pullovettä ja katselee hääkuvaa yksin. Rakas aviomies menehtyi huhtikuussa 74-vuotiaana.

”Leskeyttä en sen sijaan osannut koskaan kuvitella.”

Ilkka Kanerva sairasti neljä vuotta, mutta hän ei halunnut puhua syöpädiagnoosistaan julkisuudessa. Korona-aikana kohtaamisia ja esiintymisiä oli vähän, mutta hänet tavanneet ystävät ja kollegat kertoivat miehen näyttäneen kalpealta. Lehtikuvissa hän näytti laihtuneelta.

Ilkka ei kommentoinut sairausepäilyjä, vaan jatkoi työssään kansanedustajana ja oli myös aluevaaliehdokkaana vielä viime tammikuussa.

”Ilkan mielestä sairaus oli hänen yksityisasiansa eikä siitä puhuminen olisi edistänyt hänen paranemistaan mitenkään. Hän halusi, että hänet muistetaan positiivisena ja elämänmyönteisenä ihmisenä. Hän ei kaivannut sääliä.”

Elina ymmärsi ja tuki miestään. Ilkalla oli niin paljon ystäviä ja tuttavia, että sairaudesta puhuminen olisi aiheuttanut kyselyjä ja selittelyjä moneen suuntaan, syöpä olisi leimannut hänen elämäänsä.

”On selvää, että ihmisten suhtautuminen muuttuu, jos tietää, että joku on vakavasti sairas. En nähnyt mitään syytä, että Ilkan olisi pitänyt avautua asiasta.”

Elina kunnioittaa miehensä tahtoa edelleen, eikä selittele tarkemmin sairauden vaiheita. Hän on kiitollinen siitä, että rakastettu sai olla kotona lähes koko sairastamisen ajan.

”Meillä oli toivoa paranemisesta, se auttoi meitä jaksamaan. Olin itse parantunut syövästä, ja uskoin viimeiseen asti, että hänkin selviäisi. Ilkka oli iloinen ja elämänuskoinen loppuun saakka.”

Ilkka Kanerva kuoli kotonaan, ja vaimo sai hyvästellä hänet rauhassa. Elina jäi pois töistä ja oli miehensä tukena tämän viimeiset kuusi viikkoa.

”Olin vuoteen vieressä, ja pidin häntä kädestä kiinni, kun hän nukkui levollisesti pois. Sanoin, että rakastan häntä ja lupasin, että pärjään kyllä.”

Elina ja Ilkka olivat puhuneet kuolemasta, ja aviomiehellä oli kova huoli siitä, kuinka vaimo selviää yksin.

”Hän huolehti minun pärjäämisestäni sairautensa aikana paljon, ja halusin luvata hänelle, että selviän. Minulla on lohdullinen mieli, että kaikki tuli sanottua. Meillä oli vahva rakkaus ja sellainen suhde, että saatoimme puhua kaikista asioista.”

Viimeiset kaksi ja puoli vuotta pariskunta eli harvinaisen tiiviisti yhdessä Turun-kodissaan.

”Meillä oli koko yhdessäolomme ajan kodit sekä Turussa että Helsingissä, ja olimme olleet Ilkan työn takia paljon erossa. Nyt pystyimme korona-ajasta ja etätyöstä johtuen olemaan koko ajan yhdessä.”

Kun Elina sairastui itse syöpään vuonna 2015, hän tunsi vahvaa kuolemanpelkoa. Puoliso oli tuolloin hänen tukenaan.

”Ilkka huolehti minusta. Hän hankki tietoa sairaudestani ja varmisti, että saan parhaan mahdollisen hoidon. Minua lohdutti myös, että hän lupasi huolehtia tyttärestäni, jos en selviäisi.”

Viime vuosina osat vaihtuivat, ja Elina oli Ilkan tukena. Syövästä paraneminen oli vahvistanut häntä: hän otti vastuun perheen käytännön asioista ja jaksoi olla toiveikas.

”En enää pelkää kuolemaa samoin kuin ennen. Minulla on vahva luottamus, että kohtaamme Ilkan kanssa kuoleman jälkeen.”

Vaikka Ilkan sairaus oli vakava, kuolema oli suuri järkytys, sillä Elina toivoi ihmettä loppuun saakka.

Ensimmäisistä yksinäisistä päivistä ja viikoista hän ei muista juuri mitään.

”Elin päivästä toiseen kuin sumussa. Äiti oli luonani kolme viikkoa, ja hän tuki minua suunnattomasti. Hän ymmärtää, miltä tuntuu menettää puolisonsa ja tietää, millaisia tunteita siinä joutuu käymään läpi.”

Elinan isä kuoli kolme vuotta sitten, ja hän kaipaa isäänsä vieläkin. Oman puolison menettäminen on hänestä kuitenkin erilaista.

”Sille ei löydy sanoja. Kaipaus ja ikävä tuntuvat joka päivä.”

Myös tytär Mariam, 27, on tärkeä tuki Elinalle, ja myös hän kaipaa Ilkkaa.

”Mariam pitää toki yhteyttä Tukholmassa asuvaan libanonilaiseen isäänsä, mutta Ilkka oli hänelle hyvin läheinen. Tyttö oli viisivuotias, kun me aloimme seurustella.”

Elinalla on tiiviit välit tyttäreensä. Äiti ja tytär tekevät mielellään autoretkiä yhdessä, istuvat kahviloissa ja käyvät ulkona syömässä tai ostoksilla. Heinäkuun lopulla he tekivät yhteisen matkan Pariisiin.

”Olimme muutama vuosi sitten Ilkan kanssa Tuttu juttu -show’ssa ja voitimme matkan, mutta koronan vuoksi emme päässeet lähtemään. Nyt reissuun tuli aivan uusi sävy. Siitä tuli muistelumatka, sillä Pariisi oli rakas kaupunki myös Ilkalle.”

Ensi järkytyksestä ja järjestelyistä toivuttuaan Elina ei ole jäänyt suremaan neljän seinän sisään, vaan hän on yrittänyt jatkaa töitään ja käydä päivittäin kävelemässä.

”Suru vaihtelee melkoisesti. On lohduttoman vaikeita päiviä, ja hetkittäin olen itkenyt paljon. Välillä on helpompaa, mutta ikävöin koko ajan Ilkkaa kovasti. Eniten kaipaan läheisyyttä ja halauksia, niitä hetkiä, kun hän tuli Helsingistä kotiin. Oli aina ihana nähdä, ja me halasimme paljon.”

Ilkan viimeinen leposija on pienellä Lokalahden hautausmaalla Uudessakaupungissa. Myös Ilkan vanhemmat on haudattu sinne.

Elina käy haudalla vähintään viikoittain joko yksin tai yhdessä tyttärensä ja äitinsä kanssa.

”Sinne on vajaan tunnin ajomatka, ja jo se on hyvä siirtymä. Hautausmaa on lohduttava ja rauhoittava paikka. Vien Ilkalle joka käynnillä valkoisen ruusun ja kertailen kuulumisia.”

Elinan yöpöydällä on aviomiehen valokuva. Hän ajattelee tätä aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä.

”Toivotan hänelle joka ilta hyvää yötä ja aamulla hyvät huomenet. En suoranaisesti juttele hänelle muutoin kuin haudalla, mutta mietin usein päivän mittaan, mitä Ilkka tähänkin sanoisi.”

Ensimmäisen tapaamisen Ilkan kanssa Elina muistaa oikein hyvin. Oli kesä 1999, ja hän oli töissä Finnairin lentokenttävirkailijana.

Ilkka tuli hänen luokseen kyselemään lennoista, mutta pian Elina ymmärsi, ettei mies ollut niistä oikeasti kiinnostunut. He juttelivat ja Ilkka pyysi hänet ensin kahville ja myöhemmin illalliselle. Elina suostui, vaikka hänellä olikin vahvat ennakkoluulot tunnettua kansanedustajaa kohtaan.

”Yritin jarrutella mutta pian ihastuin häneen. Erityisesti minuun teki vaikutuksen se, että hän oli niin lapsirakas ja suhtautui luontevasti Mariamiin.”

Aluksi myös julkisuus pelotti Elinaa, ja suhde eteni ensi kohtaamisen jälkeen hitaasti. Varsinaisesti seurustelu alkoi millenium-juhlissa, jonne Ilkka oli pyytänyt Elinan seurakseen.

”Silloin hän ehdotti, että katsoisimme elämää yhdessä. Siitä asti pidimme yhtä.”

Elina sanoo kasvaneensa miehensä rinnalla. Hän oli alle kolmikymppinen, kun he kohtasivat.

Suurin kriisi ja kasvun paikka suhteessa oli vuonna 2008, kun Ilkka joutui eroamaan ulkoministerin tehtävästä tekstiviestikohun vuoksi.

”Ensimmäinen ajatukseni oli, että en jaksa, tämä oli nyt tässä. Mutta kun näin, kuinka lyöty ja masentunut Ilkka oli, tajusin, että hän tarvitsee tukea. Tilanne ei ollut helppo, mutta jäin hänen rinnalleen, ja lopulta kohu lähensi meitä entisestään. Olimme paitsi rakastavaisia myös läheisiä ystäviä, eikä ystävää jätetä hädän hetkellä.”

Vuosien myötä Elina pystyi antamaan miehelleen anteeksi. Erityisen onnellinen hän on siitä, että äänestäjät eivät hylänneet hänen miestään.

Ilkka Kanerva on Suomen pitkäaikaisin kansanedustaja. Hänet valittiin eduskuntaan vuonna 1975, ja hän jatkoi siellä kuolemaansa asti. Hän oli myös kolme kertaa ministerinä ja toimi erilaisissa luottamustehtävissä erityisesti urheilupuolella.

”Arvostin suunnattomasti Ilkan ammattitaitoa ja osaamista. Ilkka oli kokeneempi kuin minä, mutta silti suhteemme oli aina tasavertainen. Perheessä minun työni olivat yhtä tärkeitä kuin hänen, ja hän kannusti minua kaikessa. Hän antoi turvallisen olkapään, johon voin aina nojata.”

Ensimmäinen yksinäinen kesäloma on nyt takana. Onneksi Elina sai seuraa äidistään ja tyttärestään.

”Loma oli todella vaikea ja surullinen. Mietin koko ajan, mitä olisimme Ilkan kanssa tehneet, mihin urheilutapahtumaan olisimme menneet ja ketä olisimme halunneet tavata.”

Heinäkuussa Elinaa pyydettiin keskustelemaan Suomi-Areenalle Poriin, ja hän päätti ensin kieltäytyä. Sitten hän muisti, kuinka Ilkka aina kannusti häntä haastamaan itseään.

”Tiesin, että hän halusi minun menevän, ja siksi rohkenin osallistua.”

Sen sijaan perheen kesämökillä Kustavissa Elina ei käynyt koko kesänä lainkaan.

”En ole voinut enkä halunnut mennä sinne yksin. Hankimme sen aikoinaan yhdessä, ja se oli Ilkalle erityisen tärkeä paikka. Hän oli enemmän mökki-ihminen kuin minä, ja minä olin siellä hänen kanssaan. Istuimme terassilla kahdestaan ja katselimme yhdessä merta.”

Elina ei käynyt Ilkan eläessäkään mökillä yksin, ei myöskään kaksin tyttärensä kanssa.

”Olemme Mariamin kanssa kaupunki-ihmisiä.”

Loman jälkeen elämä on helpottanut hieman, kun päivään palasivat tutut rutiinit. Myös monet käytännön järjestelyt ovat vaatineet aikaa. Elina on esimerkiksi päättänyt luopua pariskunnan yhteisestä kodista Turussa ja muuttaa pysyvästi Helsingin keskustaan.

”Teen etätöitä kansainväliselle yritykselle, ja voin tehdä niitä yhtä hyvin sieltä. Myös Mariam asuu Helsingissä, joten olen mieluusti lähellä häntä.”

Sekin koti on tuttu, pariskunnan pääkaupunkiasunto, eikä Elina aio muuttaa sen sisustusta juuri lainkaan. Ilkalle tärkeät tavarat saavat jäädä paikoilleen, yhteiset muistot ovat osa elämää.

Turku säilyy silti toisena tukipisteenä, sillä Elinan äiti asuu siellä. Omakotitalon yläkerrassa on varattuna huone niin tyttärelle kuin tämän tyttärellekin.

”Äidin talo on jatkossa minun Turun-kotini.”

Vahva uskonnollinen vakaumus on kantanut Elinaa lapsesta saakka. Se on auttanut häntä surussa. Hänellä on käsivarsissaan useampikin tatuointi, ja kaikissa niissä on syvä sanoma.

Minä olen rakkaani, ja rakkaani ovat minun -teksti viittaa sekä tytär Miriamiin että Ilkkaan. Heittäkää kaikki murheet hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen -lause muistuttaa omasta syövästä selviytymisestä ja Anna uskosi olla vahvempi kuin pelkosi kannustaa jaksamaan vaikeinakin hetkinä.

Ilkan kuolinilmoitukseen Elina valitsi lohdullisen tekstin En tiedä, jos kaikki jo sanottiin, mitä matkalla tarvitaan. Yhä luottaa voit käsiin siunaaviin, kotiin sinua kannetaan.

”Kaikki maallinen on katoavaista. Olen aina arvostanut elämää ja uskonut korkeimpaan. Yritän elää mahdollisimman hyvän elämän, ja luotan, että kohtaamme Ilkan kanssa vielä.”

Elinaa lohduttaa, kun hän on nähnyt, kuinka tärkeä ihminen Ilkka on niin monelle ollut.

”Oikeastaan olen vasta nyt tajunnut, kuinka valtavan pidetty ja arvostettu Ilkka oli. On liikuttavaa, kun tuntemattomat ihmiset tulevat puhumaan hänestä. Kunpa hän olisi saanut kuulla kaikki kauniit sanat, mitä hänestä on sanottu.”

Elina kertoo oppineensa mieheltään paljon juuri sosiaalisuudesta ja ihmisten kohtaamisesta.

”Hän suhtautui kaikkiin tasa-arvoisesti ja arvostavasti, tervehti, pysähtyi juttelemaan ja kuunteli aidosti. Hän ei ollut kenellekään tyly, vaan jaksoi olla ystävällinen. Toivon, että edes pieni osa hänen ihmistaidoistaan olisi tarttunut myös minuun. Ainakaan en ole enää yhtä pelokas ja arka kuin nuorempana.”

Ilkka myös kannusti vaimoaan seuraamaan uutisia ja lukemaan enemmän.

”Kun hän oli matkoilla, hän pyysi minua lukemaan lehdet ja katsomaan uutiset. Tein hänelle niistä yhteenvedon, ja keskustelimme niistä puhelimessa.”

Suurin Elinan mieheltään saama oppi oli kuitenkin myönteisyys ja rohkeus.

”Sain Ilkalta niin paljon. Olen onnellinen, että en koskaan luovuttanut tämän rakkauden suhteen.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 9/2022.