Imen ulkomaailmasta tunteita ja tunnelmia. Kaikki, mitä näen, vaikuttaa minuun vahvasti. Esimerkiksi suomalaisten suunnittelijoiden lasiesineet tuovat minulle iloa.

Olen satsannut joskus älyttömästi tilapäiseenkin asuntoon vain siksi, että rumuus tekee minut alakuloiseksi. Kun sairastuin rintasyöpään, tiesin, että joudun makaamaan pitkiä aikoja. Varmistin, että ympärilläni oli kauneutta. Myös lenkkeily, uni, sauna, musiikki ja tekemäni smoothiet antavat energiaa.

Mikään ei silti ole verrattavissa rukoukseen. Sairaudessa yllätti se, etten ollut ahdistunut: ehkä rukoilu auttoi kestämään kovaa kipua. Se saa minut tuntemaan, että olen turvassa enkä tarvitse muiden hyväksyntää.

Pienet arkiset asiat ottavat päähän, kuten pakastimen hurina tai kävelysauvojen lenkit, kun pitäisi vastata puhelimeen.

Ärsyynnyn harvoin. Joskus Facebookissa pinnalliset ”Mitä kuuluu?” -kyselyt tuskastuttavat. Niihin ei voi vastata mitään järkevää! Joskus sanon, että latte ja croissant.

Olen ymmärtänyt, että häpeää voi hyödyntää. Jos haluan saada jonkin asian tehdyksi, alan vain puhua siitä ääneen. Näin huijaan itseni töihin, koska tekemättä jättäminen olisi liian noloa.

Sairaus on opettanut läsnäoloa. Minulla oli välillä niin kovia kipuja, että vain itkin. Jollakin vinksahtaneella tavalla ajatus itsestäni itkemässä lohdutti. Kysymys on antautumisesta surulle.

Hetkittäin käsitin, että äärimmäisen surullinen ihminen voi olla äärimmäisen onnellinen, jopa yhtä aikaa. Surun hyväksyminen ja kokeminen kasvattavat sielua vastaanottamaan onneakin. Mitä siis teetkin, tee se sydämesi pohjasta. Itke ja naura, sure ja iloitse koko sydämestäsi. Itku sisältää lupauksen, että kyyneleet kuivuvat ja tulee toisenlainen aika."

Juttu on ilmestynyt Kauneus & Terveys -lehdessä 3/2019.