Toukokuun 29. vuonna 1993 oli merkittävä päivä Eeva Elorannan ja Hannu Lappalaisen elämässä. Kohtaus on kuin elokuvasta.

Moottoriurheilusta kiinnostunut Hannu on ajelulla kaverinsa kanssa Juvanmalmilla pääkaupunkiseudulla, ja miehet päättävät poiketa muutaman autoliikkeen pihan läpi.

Eräässä pihassa Hannun katse pysähtyy autojen keskellä liikkuvaan siroon naiseen. Tällä on mustavalkopilkulliset tiukat legginsit ja valkoiset hapsukoristeiset nahkasaappaat.

Nainen nousee autoon, ja Hannu pyytää ratissa olevaa ystäväänsä seuraamaan tätä. Upeaa ilmestystä ei saa päästää karkuun.

Liikennevaloissa miehet onnistuvat kiilaamaan kaunottaren viereen, Hannu koputtaa ikkunaan ja elehtii, että kannattaisi ohjata läheiselle bussipysäkille.

Autossa Eeva miettii, miksi ihmeessä. Onkohan auton vilkku rikki tai roikkuuko pakoputki?

Hän pysäköi tiensivuun mutta säikähtää, kun näkee leveäharteisen ja takatukkaisen miehen kävelevän kohti. Eeva napsauttaa ovet lukkoon ja avaa ikkunan raolleen. Pelko vaihtuu ällistykseksi, kun mies lausuu avausrepliikin: ”Mitä sä teet tänä iltana?”

Lähes päivälleen 29 vuotta myöhemmin Eeva, 67, ja Hannu, 63, kuvailevat uudessa Helsingin-kodissaan ikimuistoista kohtaamistaan. Eeva muistaa ajatelleensa, että olipa miehellä pokkaa.

”Olin ällikällä lyöty ja vaikuttunut. Hannu ehdotti leffaa ja pyysi puhelinnumeroa. Taisi vielä itsevarmasti lisätä, että älä anna, ellet oikeasti halua tavata.”

Hannu muistelee, että kun hän palasi autoon kaverinsa luo, tämä kysyi uteliaana, onnistiko.

”Vedin todisteeksi rintataskusta käyntikortin. Luin sen silloin vasta itsekin: ’Eeva Eloranta, näyttelijä.’ Ajattelin, että voihan helevetti.”

Hannu ei ollut seurannut esimerkiksi suosittua Blondi tuli taloon -televisiosarjaa, jossa Eevalla oli yksi keskeisistä rooleista, mutta Jussi-palkitun näyttelijän nimi kuulosti tutulta.

Hannu soitti kahden tunnin kuluttua.

”Illalla menimme syömään ravintola Omenapuuhun. Sitten katsoimme elokuvan Rankka päivä, jossa on ihana Michael Douglas”, Eeva muistaa.

”Se oli kerrasta selvää. Leffa oli hyvä, ja juttua riitti. Tuntui kuin olisimme tunteneet aina, olimme heti läheisiä. Ei ollut mitään syytä jarrutella”, lisää Hannu.

Molemmilla oli takana jo melkoisesti elämää. Hannu oli kahden lapsen isä, joka oli muutama vuosi aiemmin eronnut pitkästä avoliitosta. Hän oli tehnyt uran autokauppiaana ja harjoittanut erilaisia moottoriurheilulajeja sekä niihin liittyvää väline- ja tapahtumabisnestä.

Eeva oli menestynyt näyttelijänä ja eronnut tanskalaisesta poikaystävästään. Viimeiset kymmenen vuotta hän oli etsinyt itseään ja viettänyt vauhdikasta sinkkuelämää.

Näyttelijäksi hän oli päätynyt lähes vahingossa, jälkikäteen arvioiden liian nuorena.

”Olin 17-vuotias iltakoululainen ja vähän hunningolla, kun äiti kehotti minua pyrkimään teatterikouluun.”

Pääsykokeissa Eeva ei osannut jännittää, hän oli käynyt teatterissa vain kolmesti elämänsä aikana eikä tiennyt alasta mitään.

”Huomasin silti heti, että tämähän on nastaa, tätä haluan tehdä.”

Eeva pääsi opiskelemaan ensi yrittämällä ja valmistui jo 20-vuotiaana, mutta elämä ei suinkaan asettunut raiteilleen. Hän kärsi ajoittain paniikkihäiriöstä ja tunsi itsensä yksinäiseksi. Solmuun menivät ihmissuhteiden lisäksi myös asuntokaupat ja sitä kautta talousasiat.

”En todellakaan voi sanoa, että en kadu mitään. Moni moka olisi saanut jäädä tekemättä.”

Suhde eteni vauhdikkaasti. Parin viikon päästä Hannu ja Eeva asuivat yhdessä, kolme vuotta myöhemmin he olivat naimisissa ja heillä oli kaksi lasta.

”Kun tapasin Eevan, olin ensimmäisen kerran elämässäni täysin varma, että haluan mennä naimisiin”, sanoo Hannu.

Myös Eevan elämäntilanne oli otollinen perheen perustamiselle, hän oli jo lähes nelikymppinen ja lapseton.

Molemmat tulivat täysin erilaisista piireistä, ja osa ystävistä veikkaili, että liitto ei kauan kestäisi.

Hannusta oli virkistävää huomata, kuinka paljon autourheilussa ja taiteessa on samaa. Särmikkäitä persoonia ja tähtiä on joka alalla, oli kyse ajamisesta, myymisestä, kilpa-autojen spesiaaliosien hitsaamisesta tai näyttelemisestä.

”Intohimo siivittää tekemistä, osataan auttaa ja tukea, mutta toisaalta kaikissa kunnianhimoisissa jutuissa myös tasapainoillaan sen välillä, onko joku enemmän lahjakas vai hankala”, täsmentää Eeva.

Hannun mielestä hienointa on, että Eeva on juuri Eeva. Luottamus ja keskinäinen kunnioitus on ollut alusta asti vankka. Koskaan ei ole tarvinnut selitellä mitään.

”Eeva ei ikinä sano, että et lähde tai et osta. Minulla on kavereita, jotka eivät uskalla kertoa vaimolleen vaikkapa mitä jokin autonosa maksaa.”

”Jokaisen täytyy saada toteuttaa itseään”, Eeva jatkaa.

Tapaamisen aikoihin hän oli paljon julkisuudessa ja varoitteli kumppaniaan, että pitää valita, antaako haastatteluja vai kieltäytyykö kommentoimasta ja vähät välittää mitä kirjoitetaan.

”Tajusin nopeasti, että julkisuus ei merkitse Hannulle yhtään mitään, ei hyvässä eikä pahassa. Hän on supliikkimiehiä, pärjää porukassa kuin porukassa ja asennoituu ihmisiin luontevan tasa-arvoisesti. Itse ymmärrän kyllä, että julkisuus voi auttaa taiteilijaa. Silti se on vain pintakuohua, tärkeät asiat ovat syvemmällä.”

Hannu ei ottanut lehtijutuista paineita.

”Minulla ei ole mitään salaisuuksia kaappien kätköissä. Viis veisaan, mitä muut ajattelevat.”

Pian tapahtui toinenkin nopea elämänmuutos. Vuonna 1996 Eeva ja Hannu etsivät lapsiperheelle sopivaa taloa reilun tunnin ajomatkan päästä Helsingistä.

Kohtalo puuttui peliin, ja unelmien koti löytyi Haapakoskelta, Pieksämäen läheltä.

”Kun näin Hornanlinna-nimisen kiinteistön kuvat, se kolahti heti. Sen jälkeen piti vain esittää myyjälle välinpitämätöntä, että saimme tingittyä hintaa”, Hannu kertoo.

Kiinteistöön kuului kaunis ja historiallinen puuhuvila lasiverantoineen sekä puistomainen tontti oman tien päässä, järven rannalla. Talossa oli aikoinaan asunut Kalle Kustaa Korkin seikkailuista tarinoinut nimimerkki Outsider eli kirjailija Aarne Haapakoski.

”Siitäkin lyötiin vetoa kaveripiirissä, että viihdynkö maalla vuottakaan”, naureskelee helsinkiläissyntyinen Eeva.

Haapakoskella vierähti 25 vuotta. Pariskunta keskittyi perheeseen sekä auto-alan ja muiden tapahtumien järjestelyyn. Eeva teki myös ohjauksia ja teatteriesityksiä, mutta televisiossa, elokuvissa tai lehtien palstoilla häntä ei juuri näkynyt.

Rakastumisen myötä Eeva Eloranta huomasi, että näytteleminen ei ollut elämän merkittävin asia.

”Tajusin, että olen ennen muuta vaimo ja äiti. Työ tulee vasta sen jälkeen.”

Osasyy arvojen muutokseen oli, että pariskunnan esikoinen, nyt 27-vuotias Matias, oli erityislapsi. Hänellä todettiin parivuotiaana ensin dysfasia, joka sittemmin muuttui autismiksi.

”Matias nukkui huonosti, ja häneen oli vaikea saada kontaktia.”

Tytär Essi syntyi vain vajaa kaksi vuotta veljensä jälkeen, ja Eeva oli todella väsynyt.

”Elin muutaman vuoden kuin sumussa. Oli vaikea sopeutua ajatukseen, että Matias ei tule koskaan itsenäistymään. Aluksi halusin kiistää koko asian.”

Myös Hannun ensimmäinen tunne oli voimakas torjunta, jopa suuttumus ja viha.

”En ollut onneksi paikalla, kun lääkäri kertoi diagnoosin. Olisin saattanut kilahtaa.”

Pojan sairaus oli isälle iso pettymys, sillä se tarkoitti myös luopumista monista unelmista. Esimerkiksi suunnitelmat ulkomaille muutosta oli pakko unohtaa, koska autistisen lapsen olisi ollut vaikea käydä koulua vieraalla kielellä.

”En vieläkään pysty lukemaan lehdistä juttuja tunnettujen kilpa-autoilijoiden pojista. Tippa tulee silmään, kun ajattelen, kuinka mielelläni olisin tukenut omaa poikaani moottoriurheilussa. Hän olisi voinut pärjätä.”

Eeva ymmärtää miehensä tunteet.

”Loppujen lopuksi Hannu on kantanut pettymyksensä hyvin ja ollut paras mahdollinen isä, rakastava sekä sopivasti tiukempi kuin minä. Itse olen välillä liiankin huolehtiva.”

Hannun silmiin syttyy lämmin pilke, kun hän kertoo isän ylpeydellä hyvistä hetkistä lasten kanssa.

”Hornanlinnassa oli tilaa sekä sisällä että ulkona. Seurasin ikkunasta, kuinka Matias ajoi taitavasti skootterilla ja selvästi nautti vauhdista.”

Matias kävi erityiskoulua Pieksämäellä, ja häntä hoidettiin kotona 18-vuotiaaksi asti. Kesäisin perhe reissasi asuntoautolla Keski- Euroopassa, ja sekä Matias että Essi olivat pienestä pitäen reippaita matkakumppaneita.

Eevalla ei ollut lasten suhteen erityisiä unelmia. Kerran hän ehdotti tyttärelleen omaa ammattiaan, mutta tämä sanoi heti, että ”älä äiti unta näe”.

Essi on nyt 25-vuotias, ja hän on valmistunut parturi-kampaajaksi sekä kosmetologiksi ja opiskelee lähihoitajaksi.

”Nyt kun vanhenemme, niin tietysti meitä huolettaa, kuinka poika pärjää. Toivon, että Essi huolehtii veljestään, kun meitä ei enää ole. Lahdessa tuetusti asuva Matias voi käydä hänen luonaan viikonloppulomilla”, Hannu miettii.

Haapakosken talo myytiin vajaat pari vuotta sitten. Nyt Hannu ja Eeva nauttivat kerrostaloelämän helppoudesta Helsingissä.

Eevalle tämä on kotiinpaluu, ja myös seurausta siitä, että hän oli viisikymppisistään alkaen pohtinut ikää ja elämän rajallisuutta.

”Aloin jo silloin siivota tavaraa kierrätykseen ja mietin, mitä jätän jälkeeni. Tajusin, että kukaan ei voi tietää päiviensä määrää. Ajattelen kuolemaa joka päivä, en ahdistuneena tai peloissani, vaan enemmänkin sukupolvien jatkumona.”

Eeva kaipasi ison kaupungin kulttuuritarjontaa ja sitä, että ostaakseen leivinjauhetta ei tarvitse ajaa 25 kilometriä yhteen suuntaan. Kun lapset muuttivat kotoa, talo tuntui isolta ja suuren tontin hoitaminen turhalta.

Kuutisen vuotta sitten myös keho muistutti Eevaa ajan rajallisuudesta.

”Menin lääkäriin, koska olin kaatunut yllättävästi. Ensimmäisellä kerralla lääkäri sanoi vain, että kaikkihan me kaatuilemme. Kun seuraavan kerran olin naama veressä, Hannu vaati, että minut pitää tutkia.”

Diagnoosiksi tuli MS-tauti.

”Sairauteni ei ole aggressiivinen, ja toivon, että se on loiva. Käytän vasemmassa jalassani jalkatukea enkä pysty juoksemaan, mutta onnekseni minulla ei ole kipuja.”

Eeva ei kuitenkaan odota ihmeitä, hän tietää, että sairaus on etenevä.

”Tauti voi paheta ajateltua hitaammin, mutta se ei parane.”

Myös läheiset ihmiset ovat Helsingissä lähempänä. Essin lapset, kaksi ja puolivuotias Mauno sekä vajaan vuoden vanha Aino ovat isovanhemmille rakkaita.

”Hannu on vaari, ja minä yritin olla mummi, mutta se ei tuntunut omalta. Nyt olen Eeva, eikä nimitys vähennä kiintymystäni tippaakaan. Olen sydän täynnä lämpöä ja rakkautta, vaikka olen sama oma itseni.”

Molemmilla on alkanut uusi elämänvaihe. Eeva on tehnyt pitkästä aikaa näyttelijän töitä. Hän esittää keväällä kuvatussa Dance Brothers -sarjassa tanssijaveljesten vuokraemäntää. Kyseessä on sivuosa, mutta hän iloitsee mahdollisuudesta työskennellä nuorten lahjakkuuksien kanssa sekä omasta moniulotteisesta roolistaan.

”Saan olla ikäiseni ja herkutella värikkäällä roolihahmollani.”

Sarja nähdään ensi vuonna suoratoistopalvelu Netflixissä ja Yle Areenassa.

Ympyrä tavallaan sulkeutuu: Eeva on jälleen televisiosta tuttu ja Hannukin on taas palannut rakkaan harrastuksensa, moottoriurheilun pariin. Hän etsii parhaillaan kilpailukalustoa.

Tärkeintä on rakkaus. Kumpikaan ei osaa oikein sanoa, mikä on rakkauden lisäliima ja pitkän suhteen salaisuus, joka pitää heitä yhdessä. Ovatko he kuin vakka ja kansi, toisiaan täydentävät vastakohdat, vai erilaisuuden yhdistämät?

”Olemme aika erilaisia. Hannu on äkkipikainen ja minä rauhallinen. Välillä otamme yhteen, mutta ehkä me täydennämme toisiamme”, pohtii Eeva ja lisää, että molemmat ovat oppineet toisiltaan paljon.

”Nuorempana olin lähes naiivi ja liiankin kiltti. Hannun esimerkki sai suorastaan lampun syttymään päässäni. Tajusin, että minunkin täytyy uskaltaa sanoa ei ja pitää puoleni myös työelämässä.”

Hannu mainosti aikoinaan itseään lauseella: Suomen rehellisin autokauppias. Eeva arvostaa sitä, että jos mies lupaa jotain, se pitää.

”Hän on supertäsmällinen, ja olen suorittanut Hannun opastuksella ajoissa olemisen korkeakoulun. Sananruoska on viuhunut, mutta olen kehittynyt.”

”Myöhästyminen on kerta kaikkiaan epäkohteliasta. Sitä ehtii, mitä haluaa”, Hannu muistuttaa.

Eevan mielestä aviomies on luotettava, mutta ei luottavainen.

”Hänellä on aina varasuunnitelma ja sen verran pesämunaa, että talous ei romahda, vaikka pariin vuoteen ei olisi tuloja.”

Eeva on välillä yltiöpositiivinen, varsinkin ajan- ja rahankäytön suhteen, Hannu puolestaan kauppamies henkeen ja vereen. Hän tarkistaa usein, muistiko vaimo tinkiä.

”Vain Alkossa ja apteekissa maksan nurisematta pyydetyn hinnan.”

Eevaa puolestaan ärsyttää Hannun äkkipikaisuus.

”Olen useammin kuin kerran nostanut kaulukset pystyyn autossa hänen vieressään ja toivonut, että kukaan ei tunnista minua. Itsehillintä ei todellakaan ole hänen vahvuutensa.”

Suhteen salaisuus saattaa olla se, että sekä Hannu että Eeva ovat pitkäjänteisiä ihmisiä.

”Oli helppo mennä naimisiin, mutta yhdessä pysyminen on kestävyyslaji”, sanoo Hannu.

Eeva muistuttaa vihkivalasta, tahdosta rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä.

”Kyse on nimenomaan tahtomisesta. Me molemmat olemme tahtoneet ja tahdomme. Tämä on loppuelämän projekti.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 7/2022.