Christine Schildt, 77, huokailee kaaosta. Lattiat ovat täynnä pakkauslaatikoita. Hän on muuttamassa merenrannalla Tammisaaressa sijaitsevasta Alvar Aallon suunnittelemasta huvilasta uuteen kotiin kerrostaloon. Tunteet risteilevät helpotuksesta epävarmuuteen.
”Teenkö nyt oikein, kun toimin vastoin mieheni tahtoa”, Christine miettii edelleen.
Ja samalla hän tietää tekevänsä täsmälleen oikein.
Kirjailijana, taidehistorioitsijana ja purjehtijana tunnettu puoliso Göran Schildt kuoli vuonna 2009. Aviossa he olivat olleet sitä ennen viitisenkymmentä vuotta.
Schildtit olivat ehtineet perustaa 1960-luvulla kodin Kreikkaan Leroksen saarelle, kun perheystävä arkkitehti Alvar Aalto lupasi piirtää heille sellaisen talon, että saisi pariskunnan palaamaan kokonaan takaisin Suomeen.
”Göran ja Alvar olivat hyvin läheisiä. Älykkäinä ihmisinä he inspiroivat toisiaan, ja Alvar nautti Göranin kanssa käymistään keskusteluista. He olivat kuin isä ja poika.”
Christine sanoo Aallon hengen olevan vuonna 1970 valmistuneessa Tammisaaren-talossa edelleen vahvasti läsnä.
”Hän tunsi meidät ja mieltymyksemme hyvin ja piirsi huvilan aikuiselle parille, jolla ei ole lapsia.”
"Göran olisi halunnut, että jäisin taloomme"
Huvilan nimi oli ensin Villa Schildt, mutta kun paikalliset alkoivat kutsua komentosiltaa muistuttavan parvekkeen vuoksi rakennusta laivataloksi, huvila ristittiin Villa Skeppetiksi. Se on viimeinen Aallon suunnittelema yksityiskoti.
”Hän rakasti rappuja ja halusi suunnitella tämänkin talon niin, että kolmet portaat vievät eri tasoille”, Christine sanoo.
Olohuoneessa on suuri, avoin takka. Sen aaltomainen rappaus toistaa muodoiltaan tulenlieskoja. Arkkitehti oli itse paikalla valvomassa muurausta.
Ensimmäisen kerran Schildtit suunnittelivat muuttoa Villa Skeppetistä jo vuonna 2008. Göran oli silloin yhdeksänkymppinen, Christine 68-vuotias. Tammisaaresta oli löytynyt uusi, pienempi asunto, jossa Christine arveli viihtyvänsä tulevaisuudessa.
Christine kokkaili keittiössä, kun hän kuuli yhtäkkiä olohuoneesta outoa äännähtelyä. Göran kutsui vaimoaan aina ”Tipuksi”, ja ”pikku-Tipuaan” hän silloinkin huuteli luokseen.
”Kun tulin huoneeseen, huomasin Göranin itkevän. Hän sanoi, ettei haluaisi minun muuttavan talostamme. Olimme rakennuttaneet sen yhdessä ja asuneet siellä yhdessä vuosikymmenet. Hän toivoi, että tulisin olemaan elämäni loppuun asti Villa Skeppetissä. Sanoin, että jos ajattelet noin, niin muuttoajatukset saavat jäädä.”
Christine osoittaa olohuoneessa Alvar Aallon suunnittelemaa seeprakuvioista tuolia.
”Näen hänet edessäni tuossa tuolilla edelleen”, Christine sanoo kymmenen vuoden takaisesta hetkestä.
”Göran arveli, että tulisin olemaan yksinäinen sen jälkeen, kun häntä ei enää olisi. Hänen mielestään minulla piti olla silloin kaikki niin hyvin kuin mahdollista. Hän uskoi minun tuntevan oloni täällä turvalliseksi.”
Göran Schildt kuoli seuraavana talvena eli maaliskuussa 2009. Hän oli silloin 92-vuotias.
"Minulla on tunne, että teen oikein"
Nyt päätös on kuitenkin tehty. Talo on siirtynyt Christine ja Göran Schildtin säätiön omistukseen. Paikan tarkat tulevaisuudensuunnitelmat ovat vielä avoinna, mutta talossa työskentelee jo Aallon työtä tutkiva arkkitehtiopiskelija.
”Minulla on nyt vahva tunne, että teen oikein ja viisaasti, sillä saan olla vielä mukana vaikuttamassa siihen, mitä säätiö tekee talolle. Sain siitä ajatuksesta voimaa päätökseeni, vaikka ratkaisu tekeekin samalla kipeää”, Christine sanoo.
Olohuone säilytetään entisellään lukuisine Alvar Aallon suunnittelemine huonekaluineen, esineineen ja takkoineen. Seinillä on useita Aallon maalaamia tauluja, niiden joukossa maisemamaalauksia Keski-Suomesta.
”Tämä huone on ollut minulle inspiraation paikka, ja haluan jättää sen samanlaiseksi muille ihmisille.”
Musta auto haki äidin ja tyttären
Christine Schildt vietti lapsuutensa Karjaalla. Äiti oli kotoisin Uudeltamaalta, isän perhe oli muuttanut Saksasta Suomeen. Saksalaisuus leimasi vahvasti tytön lapsuuden ja nuoruuden tapahtumia.
Insinöörin koulutuksen saanut isänisä oli tullut aikanaan Wuppertalista Suomeen perustamaan tehdasta Fiskarsiin. Hän toi perheensäkin Suomeen vuonna 1920.
Sodan aikana, vuonna 1943, isä kutsuttiin Saksan armeijan joukkoihin pohjoiseen. Isänsä tavoin myös Christine oli Saksan kansalainen.
Vuonna 1944 tehdyn välirauhansopimuksen velvoittamana Suomi sitoutui luovuttamaan maassa olevat Saksan kansalaiset internointileirille.
”Sotilaat kävivät poliisin opastamina useampaan kertaan kotimme ulkopuolella ja jyskyttivät kiväärinperillä ovea. Olin yksin kotona enkä uskaltanut avata ovea miehille.”
Christine oli vain viisivuotias, joten hänen oli vaikea ymmärtää, mikä oli se uhka, joka hänessä nähtiin.
”Isäkään ei ollut mikään Hitler-intoilija, vaan pikemminkin päinvastoin.”
Järkyttynyt äiti onnistui järjestämään Ruotsin pakolaiskomitean avustamana itselleen ja tyttärelleen salaisen pakomatkan länsinaapuriin.
”Musta auto vei raskaana olevan äitini ja minut tavaroinemme Hyvinkäälle lentokentälle. Sieltä pienkone lennätti meidät Tukholmaan. Emme saaneet puhua matkan aikana kenellekään mitään.”
Sota vei isän vuosikausiksi
Äiti palasi Christinen ja tämän pikkuveljen kanssa Ruotsista takaisin Karjaalle vuonna 1947. Isä oli viety pohjoisesta Norjan kautta Saksaan, mutta perheellä ei ollut hänen olinpaikastaan tai kohtalostaan mitään tietoa.
”Emme kuulleet isästä vuosiin mitään. Sitten eräänä sunnuntaiaamuna 1949 hän palasi kotiin. Hän oli ollut ensin englantilaisten ja sitten amerikkalaisten vangitsemana.”
Isä ei halunnut koskaan puhua sotakokemuksistaan.
”Kesti kauan, ennen kuin hän oli päässyt sotavuosien jälkeen taas henkiseen tasapainoon.”
Christine sanoo äidin antaman rakkauden ja lämmön muokanneen hänen lapsuudestaan kuitenkin hyvän.
”En traumatisoitunut kokemuksistani. Äidinrakkaus pehmensi kaikki vaikeudet ja antoi minulle elämänvoimaa.”
"Opettaja oli minua kohtaan ilkeä"
Saksalaisen tyttäreksi Christine leimautui kouluvuosinakin. Venäläismielinen suomen kielen opettaja ihaili itäistä naapuria, ja taustansa vuoksi Christine joutui hänen silmätikukseen.
”Lauloimme tunnilla suuresta ja mahtavasta Neuvostoliitosta. Opettaja oli minua kohtaan uskomattoman ilkeä, eikä ollut sellaista suomen tuntia, etten olisi itkenyt.”
Christinen äidinkieli oli ruotsi, ja hän otti yksityistuntejakin parantaakseen suomen taitojaan, mutta pelko kahlitsi oppimista. Äiti tuli usein tytärtään koulutiellä vastaan niinä päivinä, jolloin oli suomea, helpottaakseen tyttären oloa.
Todistukseen Christine sai ehdot suomesta. Hän halusi lopettaa lukion, koska tiesi, ettei opettaja tulisi päästämään häntä kuulusteluista läpi.
Äiti sanoi, ettei voi pakottaa tytärtään jatkamaan koulunkäyntiä, mutta kotiinkaan ei saa jäädä. Oli keksittävä ammatti.
Christine aloitti kotitalouskoulun, ja opintoihin liittyvässä harjoituspaikassaan hän tapasi Göran Schildtin.
”Kohtalo on niin ihmeellinen. En olisi tavannut Görania ilman kaikkea kokemaani.”
"Menin hänen luokseen, ja sille tielle jäin"
Talvi 1959 oli Suomessa luminen. Eräänä iltana pakkasta oli lähes 30 astetta ja kuu loisti kirkkaana, kun Christine halusi lähteä hiihtämään.
Kulkiessaan naapuritalon ohi hän näki kirjailija Göran Schildtin istuvan takan äärellä syventyneenä lukemaan.
”Heitin lumipallon ikkunaan ja kysyin, haluaisiko hän tulla mukaani hiihtolenkille. Hän sanoi tulevansa mielellään. Oli niin uskomattoman kaunistakin.”
Hiihtoretken jälkeen Göran pyysi 19-vuotiasta Christineä luokseen.
”Menin hänen luokseen, ja sille tielle jäin.”
Göran oli silloin nelikymppinen, mutta Christine ei miettinyt 23 vuoden ikäeroa.
”Heittäydyin suhteeseen nuoruuden innolla. Göranissa oli niin paljon Välimeren lämpöä. Tunsin häneen vetoa ja rakastuin. Se rakkaus kesti aina niihin päiviin asti, kun peittelin hänet hautaan.”
Christine arvelee Göranin rakastuneen hänessä spontaanisuuteen.
Göran Schildt oli tehnyt silloin jo useita purjehduksia legendaarisella Daphne-purjeveneellään ja kirjoittanut niistä matkareportaaseja.
”Pääsin hänen kanssaan silloin niin ahtaalta tuntuvasta Suomesta maailmalle. Olin siitä iloinen ja onnellinen. Kaipasin jännitystä ja muiden ihmisten seuraa.”
"Göranin kanssa opin nauttimaan purjehduksesta"
Christine oli ensimmäistä kertaa veneessä pariskunnan purjehtiessa Kreikasta Mustallemerelle vuonna 1962. Sitä ennen hänen kokemuksensa vesilläolosta rajoittuivat souturetkiin Mustionjoella.
”En tiennyt merestä enkä purjehduksesta mitään, mutta parikymppisenä on avoin uudelle ja haluaa olla mukana kaikessa ja nähdä kaiken.”
Mustallamerellä aallot löivät kovassa myrskyssä Daphnen yli.
”Olin valtavan peloissani. Kun vihdoin pääsimme satamaan, halusin palata äidin luokse. Istuin jo linja-autoasemalla matkalaukku vierelläni ja koti-ikävissäni, kun Göran tuli hakemaan minut takaisin.”
Pikkuhiljaa Christine oppi nauttimaan purjehtimisesta ja elämästä satamissa. Hänestä tuli myös taitava purjehtija. Hän veti isopurjetta ylös ja osasi heittää ankkurin satamaan tullessa oikeaan aikaan mereen. Kipparina komentoa piti Göran.
”Sekään ei minua haitannut, kun olin kasvanut dominoivan isäni kanssa.”
Viiniä ja patikointia Kreikan Leroksella
Christine Schildt asuu nykyisin suurimman osan vuodesta Kreikan Leroksella. Pariskunnan toinen koti on ollut siellä jo vuodesta 1965 lähtien.
”Ostimme talon käytetyn Volkswagenin hinnalla, mutta kunnostukseen on mennyt sen jälkeen kyllä sata Volkswagenia”, Christine sanoo nauraen.
Kreikkalaisen kylän ilmapiiri ja aurinko ja lämpö miellyttävät häntä. Kodista on avoimet näkymät Välimerelle.
Schildtien päivät toistivat siellä usein samaa rytmiään. Göran joi herättyään kahvit pyjamassaan ja vetäytyi sitten aamupäiväksi kirjoittamaan.
Lounas oli kevyt, ja sen jälkeen lähdettiin kävelylle vuorille. Illalla ystävät ja naapurit saattoivat pistäytyä viinilasilliselle.
”Meillä oli valtavan hyvä suhde, ja vuodet muuttivat sitä enemmän ystävyyden suuntaan, vaikka onhan kaikissa avioliitoissa tietysti vaikeutensa.”
Kun Göran teki töitä, Christine piti huolta taloudesta.
”Göran nautti siitä, että sai istua yksin työhuoneessaan ja kirjoittaa. Hän oli täysin riippumaton ulkopuolisesta maailmasta. Hän ei koskaan muistanut syntymäpäivääni ja hädin tuskin huomasi jouluaaton. Hän ei pitänyt suurista tapahtumista tai seurueista, mutta kolmen neljän ystävän seurassa hän oli uskomattoman hauska.”
"Alvar Aalto ei koskaan vähätellyt minua"
Miehensä töistä merkittävimpänä Christine pitää Alvar Aallon elämäkertaa Valkoinen pöytä. Sitä Göran Schildt kirjoitti kymmenen vuoden ajan arkkitehdin kuoleman jälkeen. Aalto kuoli vuonna 1976.
Schildtit ja Aallot viettivät paljon aikaa yhdessä.
”Kävimme Elissan ja Alvarin luona Muuratsalossakin Päijänteen rannalla. Saunoimme ja istuimme takan ääressä juttelemassa. Tosin äänessä oli eniten Alvar.”
Christine Schildt sanoo Alvar Aallon osanneen olla välillä myös arrogantti ja luonteeltaan hankala.
”Siitä hänet tunnettiin. Minua kohtaan hän oli aina ystävällinen ja kultainen. Hän ei koskaan vähätellyt minua, vaikka Göran oli tietysti hänelle se kaikkein tärkein.”
Häntä inspiroi Göranin äly ja Välimeren kulttuurin tuntemus.
Myös filosofi Georg Henrik von Wright ja hänen Elisabeth-puolisonsa kuuluivat samaan läheiseen ystäväpiiriin.
”Göranin ystävät olivat minua paljon vanhempia. Olin muita kokemattomampi, mutta kaikki kohtelivat minua aina hyvin. Oli tavattoman mielenkiintoista kuunnella keskusteluja Aaltojen tai von Wrightien kanssa.”
Lapsettomana elämä oli vapaata
Kreikkalaisia Leroksen ystäviään Christine pitää perheenään. Pöydän ympärillä on neljätoista ihmistä, kun koko perhe on koolla sunnuntailounaalla.
Schildtit eivät koskaan hankkineet lapsia. Göran haavoittui talvisodassa, eikä voinut sotainvalidina saada lapsia.
”Göran ehdotti muutamaan kertaan 1960-luvulla, että hakeutuisin Tukholmaan keinohedelmöityshoitoihin. Se oli siihen aikaan uutta. En ollut erityisen innostunut, eikä hän halunnut painostaa minua. Sanoin aina, että katsotaan nyt.”
Jos perheessä olisi ollut pieniä lapsia, elämä olisi muovautunut toisenlaiseksi.
”Elämämme oli aika vapaata. Jos meillä olisi ollut lapsi tai useampia, olisimme ehkä purjehtineet vain kesäisin, emmekä olisi voineet asua yhtä pitkiä aikoja Leroksella.”
Monet toivoivat Göran Schildtin hakevan Helsingin yliopiston taidehistorian professuuria. Hän hakikin, mutta vetäytyi viime hetkillä. Vapaus houkutteli enemmän.
”Nyt vanhemmiten olen kyllä ajatellut, että lapsia olisi voinut ollakin. Ehkä se olisi lisännyt elämään merkityksellisyyttä. Mutta kaikkea ei voi saada eikä kohtalostaan voi itse päättää. Se leikkii omaa leikkiään – joskus jopa yllättävällä tavalla. Olen saanut elämältä muutenkin paljon, ja olen siitä kaikesta kiitollinen.”
Göran olisi halunnut kuolla Välimerta katsellen
Kun Göran Schildt sairasti viimeisenä talvenaan, hän toivoi pääsevänsä vielä kerran Kreikkaan.
”Hän sanoi helmikuussa: ’Tipu, emmekö voisi mennä vielä Lerokselle’. Sanoin, että meidän on odotettava vielä kevään lämpöä, mutta lupasin, että heti, kun olisi lämpimämpää, lähtisimme hänen ja hoitajien kanssa Kreikkaan.”
Göran sairasti seitsemän kuukautta.
”Hän olisi halunnut sulkea silmänsä Välimerta katsellen. Välimeri merkitsi hänelle kaikkea, niin vapautta, ihmisiä kuin lämpöäkin.”
Matkaa ei koskaan ehditty tehdä. Göran kuoli maaliskuussa.
”Tunnen edelleen mieheni suuret kädet ympärilläni, kun ajattelen häntä”, Christine sanoo.
Aviopuolison kuoleman jälkeiset vuodet olivat vaikeita. Olo oli pitkään epävarma ja yksinäinen.
”Kaipasin häntä paljon, ja kesti kauan, ennen kuin pääsin Göranin kuoleman jälkeen taas jaloilleni. Minun oli huolehdittava niin itsestäni kuin käytännön asioista. Pelkäsin, etten pärjäisi. Vasta nyt voin sanoa, että pystyn rauhallisin mielin hoitamaan asioita.”
"Mieheni talletti jopa veroilmoitukset"
Pari vuotta sitten Christine alkoi käydä läpi miehensä arkistoja, kirjeitä ja kirjoituksia. Osan niistä hän on lahjoittanut kirjallisuusarkistoille, osa jää Schildtien säätiölle.
”Göran oli intohimoinen keräilijä. Hän oli tallettanut jopa veroilmoitukset vuodelta 1950 asti, ja kirjeitäkin on vielä varmasti tuhansia.”
Monia kirjeitä Christine sanoo lukeneensa liikuttuneena ja haikein mielin.
”Onneksi minulla on hengähdyspaikkana Leros, jonne voin välillä paeta.”
Siellä ovat läheiset ystävät ja ilmapiiri, jonka myönteisyydestä ja ystävällisyydestä Christine pitää.
”Nautin ihanasta ilmastosta ja katselen aamuisin, kun aurinko alkaa nousta Turkin rannikon takaa.”
Jo monen vuoden ajan Kreikan vesillä on järjestetty Göran Schildtin nimeä kantava muistopurjehdus. Ensi syksynä regatta poikkeaa Samoksellekin. Lerokselle on järjestetty matkoja ja siellä on pidetty erilaisia seminaareja. Säätiön tarkoituksena on vaalia niin Alvar Aallon perintöä kuin edistää Suomen ja Välimeren alueen kulttuurisuhteitakin.
Ensimmäistä kertaa omaan kotiin
Tammisaaren kerrostaloasuntoonsa Christine Schildt on vienyt avioliiton varrelta vain muutaman tärkeimmän esineen muistoksi. Alvar Aallon suunnittelemat huonekalut jäävät omaan luontevaan ympäristöönsä Villa Skeppetiin, samoin suuri kirjasto.
Kodinvaihdos jännittää ja vähän hermostuttaakin.
”En ole koskaan aiemmin asunut yksin omassa, itse hankkimassani kodissa. Muutin vanhempieni luota aikanaan suoraan Göranin luokse.”
Uuden asunnon Christine on sisustanut lapsuudenkotinsa huonekaluilla.
”Toivon saavani samalla ympärilleni sitä lapsuuden turvallisuutta, jota äitini ansiosta pienenä koin.”
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 3/2018.
