”Minulla on aina ollut vahva, luonnonkihara tukka. Kun olin lapsi, sitä oli vaikea käsitellä, joten äitini leikkautti sen lyhyeksi. Inhosin lyhyttä tukkaani, sillä muut kiusasivat minua ja nimittelivät pojaksi. Tunsin oloni ajoittain yksinäiseksi ja ujoksi, ja syytin siitä hiuksiani.

Yritin sinnikkäästi kasvattaa hiuksiani, mutta joka kerta, kun istuin kampaajan tuoliin, ne leikattiin taas lyhyeksi. Kukaan ei osannut tehdä kiharapilvelleni muutakaan.

Kun ikää tuli lisää, toteutin vihdoin unelmani ja kasvatin pitkän tukan. Hiuskriisi iski kuitenkin uudestaan nelikymppisenä. Hiukseni olivat alkaneet jo harmaantua, ja värjäsin hiuksiani jopa kahden viikon välein. Sitten rintakehääni ja kasvoilleni alkoi ilmestyä punaisia, kutiavia laikkuja. Tajusin herkistyneeni hiusväreille.

Päätös oman värin kasvattamisesta tuntui ahdistavalta, mutta en kuitenkaan halunnut riskeerata terveyttäni. Hiusten harmaa väri sai minut tuntemaan itseni vanhaksi ja tylsän näköiseksi.

Harmaantuva tytär taisi aiheuttaa myös äidilleni ikäkriisin – hän jopa kysyi, enkö olisi vain voinut jatkaa hiusteni värjäämistä. Se tuntui pahalta. Mieheni sen sijaan tuki minua, ja ilman häntä olisin varmasti jatkanut hiusten värjäämistä jopa terveyteni kustannuksella.

Oman värin kasvattaminen tuntui vaikealta myös siksi, että jossain vaiheessa minun oli taas leikattava hiukseni. Olin vannonut, etten ikinä enää leikkaisi lyhyttä tukkaa, mutta huonokuntoisen latvan ja värikontrastin takia se oli väistämätöntä.

Meni kaksi vuotta, että sain kasvatettua oman värini takaisin. Se tuntui ikuisuudelta – etenkin, kun lyhyt kihara tukka tuntui aluksi kasvavan vain vaakasuuntaan.

Vaikka oman värin kasvattaminen oli pitkä ja vaikea prosessi, se on ollut elämäni paras päätös. Nyt tunnen oloni vapaaksi, omaksi itsekseni. Toisin kuin nuorena, nyt saan hiuksistani paljon kehuja, ja kolme vuotta sitten päädyin tekemään niiden takia jopa mallintöitä.

Haaveilen suorasta tukasta välillä. Viime vuonna Suomeenkin rantautunut curly girl -trendi tuntui hassulta. Yhtäkkiä kaikki halusivat kiharat, ja minä olen aina halunnut omistani eroon. Olen kuitenkin itsevarmempi, enkä enää suorista tukkaani niin usein kuin ennen.

Olen saanut voimaa ja vertaistukea sosiaalisesta mediasta, missä muut harmaantuneet, upeat naiset, ovat jakaneet tarinoitaan. On ihanaa tietää, etten ole asian kanssa yksin. Se tuo voimaa ja inspiraatiota hetkiin, joissa tarvitsen sitä.

Nykyään osaan olla ylpeä omasta väristäni ja korostan harmaata väriä pukeutumalla tummiin vaatteisiin. Löysin oman tyylini vasta aikuisiällä. Kävin katolista yksityiskoulua kotiseudullani Virginiassa, Yhdysvalloissa, ja siellä kaikilla oli samanlaiset koulupuvut, eikä kukaan voinut ilmaista itseään tyylinsä kautta. Nyt nautin pukeutumisesta.

Kun elämässä on ehtinyt olla tarpeeksi monta muuttuvaa tekijää, oppii, että asioilla on tapana järjestyä ja haasteet ovat väliaikaisia. Muutos on väistämätöntä, eikä siitä stressaaminen muuta mitään. Sen sijaan keskityn niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa.

Äidilläni on Alzheimerin tauti, joka voi olla myös perinnöllistä. On kuitenkin tutkimuksia, joiden mukaan terveellisistä elämäntavoista voi olla hyötyä taistelussa sairautta vastaan, joten se motivoi minua pitämään huolta itsestäni. Lopetin tupakoimisen kymmenen vuotta sitten, harrastan joogaa ja pilatesta, syön monipuolisesti ja pyrin nukkumaan hyvin.

Myös työni lymfaterapeuttina vaatii minulta jaksamista. On tärkeää, että kehoni ja mieleni voivat hyvin, jotta voin auttaa myös asiakkaitani voimaan paremmin.

Ryppyjä tai pieneksi jääneitä vaatteita vaikeampaa on hyväksyä sitä, kuinka nopeasti aika kuluu. Siksi on tärkeää, että tekee asioita, jotka tuovat iloa elämään.

Haluan inspiroida ja kannustaa muita: Jos näet jotain, mistä tykkäät, sano kehu ääneen. Vaikka itsellä olisi nuupahtanut olo, toisen kehusta tulee aina hyvä mieli.”

Juttu on julkaistu Trendissä 2/2022.