Kun balettitanssija Atte Kilpinen pyörtyi kesken esityksen, hän sai muistutuksen kurinalaisen elämän noudattamisesta

”Kun palasin Suomeen Hampurista vuonna 2022, tajusin jotain uutta kehostani. Olin kokenut tuolloin henkilökohtaisessa elämässäni ison menetyksen, ja siksi voin huonosti. Kroppani alkoi oireilla. Ymmärsin, että minun pidettävä entistä paremmin kehostani huolta, jotta jaksan raskaan ajan.

Kävin surua läpi kehon kautta. Puolen vuoden ajan aloin itkeä joka kerta joogatunnilla. Kyyneleet vain valuivat liikkeen kautta. Se oli minulle uutta – en ollut aiemmin pystynyt käymään niin isoja tunteita läpi liikkeen avulla.

Sitten tuli joogatunti, kun kyyneleitä ei enää tullut. Olin mennyt asiassa eteenpäin.

Nyt ymmärrän, että monenlaiset tunteet voivat jäädä kehoon jumiin.

Olen tanssinut aina. Olin 7-vuotias, kun isäni huomasi, että tykkään tanssia. Hän näki tanssikoulun mainoksen ja kysyi, haluaisinko mennä.

Lapsena en vielä ymmärtänyt, miksi tanssiminen oli minusta niin hauskaa. Vanhemmiten olen ymmärtänyt, että tanssi on keinoni ilmaista itseäni.

Baletin tanssimisen aloitin kuitenkin vasta 15-vuotiaana. Olin mennyt yläkoulun jälkeen Turun konservatorioon opiskelemaan nykytanssia, ja sieltä teimme tutustumisreissun Kansallisbalettiin. Olin heti myyty koko talon toimintaan. Kaikki oli suureellista ja näyttävää, kaikki puvustot, koreografiat ja valtava koneisto. Päätin, että siitä tulee työpaikkani.

Olin innoissani myös siksi, koska tajusin, että voisin balettitanssijana päästä vakitöihin – nykytanssijana minusta olisi tullut todennäköisesti freelancer. Olen aina ollut työmyyrä, ja näin, miten balettitanssijat tekivät töitä 6 päivää viikossa. Rakastan tehdä töitä ja tiesin, että sitä haluan.

Jatkoin konservatoriossa ja aloin treenata balettia ohella niin paljon kuin pystyin.

Joskus työnteko menee minulla överiksi. Työskentelen Kansallisbaletissa täyspäiväisesti, ja pahimmillaan minulla on lisäksi menossa kaksi, kolme muuta produktiota. Mutta mitä enemmän töitä on, sen parempi, ja teen niitä niin kauan kuin jaksan.

Jotta jaksan tanssia, ruokavalion pitää olla kunnossa. Pitää syödä paljon ja terveellistä ruokaa, ja mitä enemmän töitä on, sitä terveellisemmin pitää syödä. Jos töitä on vähemmän, voin ottaa konvehdin tai kaksi.

Sain muistutuksen ruuan tärkeydestä, kun tanssin Hampurissa kaksi vuotta. Siellä teimme tuplamäärän produktioita Suomeen verrattuna, ja töitä saatettiin tehdä kaksi kuukautta ilman vapaapäiviä.

Olen tunnetusti kahden lounaan mies: syön ensin yhdeltä ja uudestaan viideltä, ja vielä näytöksen jälkeen iltaruuan. Kerran Hampurissa oli niin kiire, että toinen lounas unohtui. Yhdessä kohtauksessa seisoimme pitkään lavalla, ja yhtäkkiä pyörryin. Se oli minulle opetus, miten tärkeää on syödä tarpeeksi.

Huolehdin myös unesta ja venyttelen. Joka viikko käyn kerran pilateksessa ja kerran joogassa, sillä ne huoltavat kroppaa ja kehittävät koko kehon tukea. Aina en jaksaisi lähteä, mutta keho kiittää, ja toistaiseksi olen selvinnyt ilman loukkaantumisia.

Mikään ei ole tietenkään joko tai. Kun on vapaata, voin valvoa tai hakea Turun Mantun-grillistä makkaraperunat. Välillä on tärkeää pitää hauskaa ja irrotella. Dieetillä en ole koskaan ollut.

Tanssi on huippu-urheilua. On ajateltava, miten kehosta saa mahdollisimman nopean, ketterän, venyvän ja taiteellisen. Ajattelen, että keho on vähän kuin rahankäyttö: sitä ei voi vain kuluttaa, vaan sitä on myös säästettävä. Elämäntyöni on olla tanssija, ja jotta voin tanssia mahdollisimman paljon, se vaatii tämän elämäntyylin. Nautin siitä, kun kroppani voi hyvin, enkä tunne jääväni paitsi mistään.

Kansallisbaletista jäädään eläkkeelle 45-vuotiaana. Osa tanssijoista jättää tanssin, osa ei jää koskaan eläkkeelle. Kallistun jälkimmäiseen vaihtoehtoon, että tanssin loppuun asti jollain tavalla.

Olen tyytyväinen kehooni. Teen kehollani asioita, joita pystyn, enkä haikaile muuta. Se on vapauttavaa. Rakastan kehoani ihan yhtä paljon nyt, kun olen lihaksikkaampi, kuin silloin, kun olin 15 ja laiha tikku.

Tanssijana treenaan, jotta minusta tulee tekniikaltani parempi ja taiteellisempi, mutta ajatus ei ole muuttaa kehoa. En tavoittele vaikkapa isompia rintalihaksia – se mikä tulee treenin myötä, on tullakseen.

Kiitos kehonkuvasta kuuluu vanhemmilleni, jotka ovat tukeneet ja luottaneet. Olen myös tehnyt ison työn itseni etsimisen ja hyväksymisen kanssa. Valehtelisin jos väittäisin, etten ikinä ole kipuillut kehoni kanssa – ehdottomasti olen. Mutta ei se mene niin, että kun saavuttaisi tietyn ulkonäön, tykkäisi itsestään enemmän. Tärkeää on hyväksyä itsensä tässä hetkessä, mutta se ei silti tarkoita, etteikö haluaisi yhä kehittyä.

Kehonkuvasta puhutaan liian vähän tanssipiireissä. Varsinkin baletissa se on herkkä aihe. Jotta saavuttaa siinä parhaan tuloksen, keholta vaaditaan paljon. Onneksi en käynyt balettikoulua jo lapsena ja tullut lytätyksi.

Saan yhä voimaa ensimmäisen tanssinopettajani sanoista: Ihan sama, mitä teet, kunhan erotut. Se auttoi minua varsinkin baletin alkuaikoina.

Ei kannata antaa ulkopuoliselle valtaa määritellä, millainen on, vaan tärkeämpää on löytää itsensä. Sen jälkeen on sama, mitä muut sanovat, sillä on jo itsensä puolella.”