Kun näyttelijä Anu Sinisalo kuvailee luopumista, hän puhuu portaista. Luopumisen portaat eivät etene kohtisuoraan ylös vaan spiraalinmuotoisina. Sellaisissa kierreportaissa hän on kulkenut viime vuodet: edennyt ylös, välillä ottanut takapakkia alas ja toisinaan levähtänyt tasanteilla. Lepovaiheessa hän tuntee olevansa nytkin.

”Olen päässyt vaiheeseen, jossa minulla on hyvä olla. Uskallan taas luottaa elämään”, Anu kertoo.

Viisi viime vuotta ovat olleet Anulle muutoksen aikaa. Hänen ja näyttelijä Antti Reinin seitsemän vuotta kestänyt parisuhde päättyi 2018. Kaksi vuotta sitten Anu saattoi hänelle hyvin läheisen isoäidin, maman, viimeiselle matkalleen. Suvun 94-vuotias matriarkka oli Anulle kuin ­toinen äiti.

Luopumisten sarja jatkui, kun Anun monirotuinen rescue-koira Pinja kuoli viime vuonna. Rakkaan perheenjäsenen puuttuminen saa kodin tuntumaan yhä tyhjältä.

Anu kutsuu erosta alkanutta aikaa murrosvuosikseen: moni asia on pitänyt ajatella uudesta näkökulmasta.

PARISUHTEEN PÄÄTTYMINEN horjutti Anun perusturvallisuuden tunnetta. Hänestä tuntui siltä kuin hänen omat rajansa olisivat haalenneet. Anu joutui miettimään, kuka on suhteessa itseensä ja toisiin.

”Olin naisena aivan hukassa. Eron jälkeen itsearvostukseni romahti ja minun oli kasattava identiteettini uudestaan. Olen kysynyt itseltäni, kuka pohjimmiltaan olen ja mitä elämältä haluan.”

Matka itseen ei ollut mikään huviretki. Anu joutui tutustumaan sellaisiinkin puoliinsa, joita hän ei olisi mielellään nähnyt. Hän alkoi katsoa myös tuttuja ominaisuuksiaan uusin silmin.

”Olen tietyn aikakauden lapsi. Minun ikäpolveani kannustettiin enemmän kiltteyteen ja miellyttämiseen kuin rohkeuteen ja oman tien kulkemiseen”, 57-vuotias Anu sanoo.

Hänen oli helppo solahtaa muottiin, sillä hän on luonteeltaan sovinnonhaluinen ja diplomaattinen. Konfliktit Anu mieluiten väisti. Myös reippautta pidettiin Anun lapsuudessa suuressa arvossa. Reippaasti vain nouset, jos kaadut ja reippaasti vain olet välittämättä, jos joku kiusaa.

”Inhoan nykyisin koko reipas-sanaa. Ymmärrän, että sodan jälkeisen Suomen rakentamiseen ­tarvittiin ­sinnikkyyttä ja sitkeyttä. Reippauden vaatimuksessa ihmisen todellinen kokemus kuitenkin ohitetaan.”

ANU ON KILTTI JA HERKKÄ. Tai niin hänet ainakin määriteltiin nuoresta pitäen, ja niin hän tottui itsensä näkemään. Aikuisena hän on alkanut kyseenalaistaa luonnehdintaa: Mitä jos olenkin jotain ihan muuta? Mitä kaikkea olen myös?

”Olen pohtinut, olenko aidosti pohjimmiltani kiltti ja herkkä vai olenko sitä siksi, että minua on aina sanottu sellaiseksi.”

Anun ytimestä on löytynyt myös sellaisia puolia, joita hän ei aiemmin tiennyt olevankaan. Aiemmin konfliktikammoinen Anu oppi Antin kanssa käsittelemään niitä.

”Olen siitä hänelle ikuisesti kiitollinen. Kun tunnen oloni turvalliseksi, uskallan näyttää parisuhteessa kaikki puoleni; myös olla eri mieltä ja riidellä. Ammattini ansiosta osaan olla tarvittaessa dramaattinenkin, kun suutun.”

Anun mielestä on tärkeää tunnistaa, millaisia piirteitä ihmissuhteet voivat tuoda itsestä esiin.

”Toiset ihmiset tuovat esiin kirkkauden ja kepeyden, toiset taas kaivavat esiin pahimmat puolet. Kun tämän tunnistaa, voi huomata myös sellaisen suunnan, jonne ei halua mennä. Sekin on itsensä kunnioittamista.”

MAMAN KUOLEMA sai Anun kysymään itseltään, kuka hän on, kun elämän tärkeät ankkurit katoavat. Suhde isoäitiin oli läheinen muttei aina helppo.

”Mama oli suurin kriitikkoni. Hän kertoi minulle, milloin olin onnistunut näyttämöllä, valkokankaalla tai televisiossa ja milloin en. Kun mamaa ei enää ollut, jouduin pohtimaan identiteettiäni taas uudesta näkökulmasta.”

Anu pohti myös taakkasiirtymää eli sitä, miten traumat siirtyvät yli sukupolvien.

”Mama oli kova huolehtimaan kaikista. Olen miettinyt, olenko omaksunut häneltä tämän piirteen.”

Anu eli saattohoitajan arkea isoäidin kaksi ja puoli viimeistä kuukautta ja vietti kaikki vapaahetkensä tämän ­luona muiden läheisten kanssa. Saattohoito oli samaan aikaan riipivää ja kaunista.

Isoäidin voimien hiipuessa ei voinut koskaan tietää, mitä seuraava aamu tuo tullessaan. Toisaalta tärkeän ihmisen rinnalla kulkeminen on Anun mielestä suurimpia rakkaudenosoituksia, mitä ihminen voi toiselle antaa. Yhteisissä hetkissä oli myös huumoria loppuun asti.

”Kun olimme vaihtamassa sängyn poikkilakanaa, mama kysyi, että meinaatteko jo kääriä minut kirstuun”, Anu muistelee huvittuneena.

Luopumista on seurannut aina tyhjiö, mutta Anu ei ole kiirehtinyt täyttämään tyhjää tilaa. Pysähtyminen on auttanut kuulemaan sisäisen äänen selkeämmin ja tutustumaan omiin ­tarpeisiin.

”Olen antanut itselleni aikaa toipua jokaisen menetyksen jälkeen. Luopumisen hetket ovat näyttäneet, kuinka minua kannatellaan.”

Vaikeina aikoina läheiset ystävät muistuttivat Anua syömisestä ja sanoivat, että soita milloin tahansa, jos haluat jutella. Myös työstä tuli pelastusrengas, sillä näytellessä hänen on keskityttävä vain läsnäoloon.

SUURIN KUOHUNTA on nyt takana, Anu uskoo. Hän on oppinut tähänastisista murrosvuosistaan paljon. Yksi tärkeimpiä oppeja on ollut rajojen vetäminen.

Anu hakeutui keväällä lääkäriin uupumisoireiden takia. Hän saattoi väsyä täysin, vaikka oli ollut edellisenä päivänä täynnä energiaa. Veriarvot olivat kunnossa.

”Tiedän olevani energiaherkkä. Se tarkoittaa sitä, että reagoin herkästi ilmapiiriin ja toisten tunnetiloihin, mikä antaa mutta myös vie voimia. Nykyisin osaan vaalia ja säädellä niitä entistä paremmin.”

Jos voimat ovat lopussa, Anu on opetellut sanomaan sen. Se tarkoittaa sitä, että esimerkiksi ystävän kanssa sovitut treffit pitää välillä perua tai siirtää.

”Herkkyys ei ole vika vaan ominaisuus. Ennen kävin uupumisen rajoilla monta kertaa sen takia, että en osannut kuunnella itseäni riittävästi. Kun tapaan ihmisiä, haluan olla intensiivisesti läsnä. Jos minulla ei ole mitään annettavaa, pysyn mieluummin kotona. ”

Miellyttämisen halun taustalla on vaikuttanut myös hylätyksi tulemisen pelko.

”Olen ollut ihmissuhteissa liiankin joustava, jotta en tulisi jätetyksi.”

Rajojen vetämistä Anu on harjoitellut niin yksityis- kuin työelämässäkin. Välillä on seurannut hämmennystä, kun sovinnollisena tunnettu Anu onkin sanonut ei.

”Kun opin vetämään rajoja, aloin voida paremmin. Olen hyväntuulisempi, nukun levollisemmin ja tunnistan kehoni viestejä paremmin.”

YKSI TAPA PITÄÄ KIINNI omista rajoista on olla suostumatta lokeroitavaksi.

”Totta kai asioita täytyy asettaa joihinkin kategorioihin, jotta niistä tulee ymmärrettäviä. Olemme kuitenkin paljon enemmän kuin meille asetetut lokerot.”

Anua on vuosien varrella määritelty muun muassa nuoren äidin, sinkun ja yksinhuoltajan lokeroihin. Häntä hämmentää erityisesti se, että itsekseen asuvana hänet määritellään usein automaattisesti sinkuksi tai parittomaksi.

”Se, että asun yksin, ei kerro mitään siitä, minkälaisia suhteita minulla on. Yksin asuva ei ole myöskään synonyymi yksinäiselle.”

Vaikka nuoruuden haave suurperheestä ei toteutunut, Anu on onnellinen siitä, että hän on saanut kokea ydinperheen, uusperhearjen ja avoliiton.

”Olisi kammottavaa ajatella, että pitäisi elää tietyn kaavan mukaan tai että määrittelisin itseni ainoastaan parisuhteen kautta.”

Anu oppi jo pikkutyttönä, että on monia perheen malleja. Hän asui osittain äidin ja osittain isovanhempien kanssa ja oli paljon tekemisissä myös isänsä kanssa.

”Vaarin kuoleman jälkeen mama eli itsekseen, vaikka hänellä oli erilaisia suhteita. Minulle sellainen elämisen muoto on ollut normaali.”

Oma tila on ollut Anulle tärkeää aina, myös silloin, kun hän on parisuhteessa. Antin kanssa he asuivat eri osoitteissa parisuhteensa ajan.

KOTI ON TURVAPAIKKA Anulle. Se sijaitsee Helsingissä lähes kymmenen kilometriä pitkän Keskuspuiston laidalla. Siellä hän saa rauhoittua ja olla juuri se, kuka on. Anu on tarkka siitä, ketä päästää kotiinsa, sillä hän haluaa, että kodin energia säilyy levollisena.

Omaa rauhaa Anu saattaa kaivata myös kesken tilaisuuden, jossa on paljon ihmisiä. Silloin hän vetäytyy naistenhuoneeseen hetkeksi hengittelemään. Työnsä puolesta parrasvaloissa viihtyvä Anu on luonteeltaan ujo ja vähän arkakin.

”Olen onneton smalltalkissa ja minglailussa. Toki olen opetellut niitäkin taitoja, mutta en ole luontaisesti mikään cocktailkutsuihminen.”

Anu on kiitollinen siitä, että moni asia hänen elämässään on tällä hetkellä hyvin. Hän saa tehdä rakastamaansa työtä, ja kalenteriin mahtuu myös sopivassa suhteessa vapaa-aikaa. Välit 38-vuotiaaseen Aleksi-poikaan ovat läheiset. Muutamalle luottoystävälle voi soittaa vaikka keskellä yötä.

”Viime vuosien globaali poikkeustila ja pandemia aiheuttivat minussa epävarmuuden ja huojuvuuden tunteita. Vasta nyt minulla alkaa olla sellainen olo, että voin helpommin luottaa huomiseen ja suunnitella tulevaa.”

Kesä menee kuvausten parissa, ja se on Anulle mieluisaa. Väliin mahtuu myös joitakin lomaviikkoja. Silloin Anu lähtee autoretkelle vailla suunnitelmia, yöpyy pienessä majatalossa jossain päin Suomea, pulahtaa uimaan luonnonvesiin, juo kahvit torilla, pyörähtelee lavatansseissa ja nauttii valoisista illoista.

”En odota, että tarvitsisi tapahtua mitään kovin suurta tai merkillistä. Onni piilee pienissä hetkissä.”

Joskus Anu toivoo, että hän olisi nopeampi pääsemään yli menetyksistä, olipa kyseessä sitten parisuhteen päättyminen tai läheisen kuolema. Hän on kuitenkin hyväksynyt itsensä juuri tällaisena: hän käsittelee tunteita hitaasti ja syvästi.

”Elämää ei tarvitse suorittaa.”

Kuvauspaikka Crowne Plaza Helsinki-Hesperia.

Tiedustelut Paita Ril’s. Housut Zara. Korvakorut DOPP. Rannekoru Romantico Romantico/My O My. Sandaalit Unisa/Polhem Finland.

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 8-9/2023.