Kaksi teinityttöä istuu kahvilassa Helsingin Munkkiniemessä koulun jälkeen. Kahvilan eteen ajaa Fiat 600 -merkkinen auto, ja siitä nousee ylös pitkä nuorimies. Hänellä on uljas ryhti, iloiset silmät ja tuuheina aaltoilevat tummat hiukset.

Mies istuutuu kahvilan pöytään ja kätkeytyy sanomalehden taakse.

”Vuosi oli varmaankin 1971, ja lehti taisi olla väärinpäin. Komistus vilkuili meitä sen takaa”, Anne Pohtamo-Hietanen, 66, muistelee.

”Ystävättäreni oli hyvin kaunis, ja pelkäsin, että mies oli kiinnostunut hänestä.”

Pian kävi kuitenkin selväksi, kuka kiinnostuksen todellinen kohde oli. Anne ja kahvilan komistus Arto Hietanen viettivät viime vuonna 40-vuotishääpäiväänsä.

Pariskunnan avara koti on Kauniaisissa. Seinän takana, paritalon toisessa puolikkaassa, asuu tytär Jasmin Laurila perheineen. Myös pojat Jesse, Joni ja Jimi Hietanen asuvat lähettyvillä. Jaloissa kiehnää tyttären koira, ranskanbulldoggi Rufus.

Anne Pohtamo sanoo, että hän on tottunut tarkistamaan elämänsä prioriteetit tietyin väliajoin.

”Kolmekymppisenä asioiden tärkeysjärjestys oli erilainen kuin nuorempana, ja viisikymppisenä taas erilainen.”

Annella on tapana kirjata itselleen tärkeät asiat ajoittain paperille ja pohtia niitä huolellisesti.

”Kun päivitän perinteisen viiden listani, kärjessä ovat lastenlapset, lapset ja Arto, samoin oma ja läheisten terveys.”

Ensimmäisen suuren kasvunpaikkansa Anne kohtasi 19-vuotiaana, kun hänet valittiin Miss Universumiksi vuonna 1975. Mallintyöt veivät hänet viideksi vuodeksi New Yorkiin.

”Misseys oli hieno kokemus, ja opin tittelini myötä paljon. Aikuistuin ja itsenäistyin, sain varmuutta, totuin esiintymään ja voitin ujouteni.”

Missi-instituution arvostus on vuosien myötä vähentynyt ja ehdokkaiden henkilökohtaisuuksiin menevä arvostelu voi netissä olla kohtuuttoman rankkaa. Silti Anne näkee kauneuskilpailuissa yhä paljon hyvää.

”Jos tyttäreni olisi ollut kiinnostunut lähtemään kisoihin, en olisi vastustellut.”

Oma missivuosi oli Annen muistoissa turvallinen. Aikataulut olivat selkeät ja mukana kulki koko ajan kaksi aikuista ”esiliinaa”.

”Sen vuoden jälkeen olin yksin suuressa maailmassa aika omillani. Osa nuoruuden luottavaisuudesta ja sinisilmäisyydestä katosi New Yorkin mallivuosien aikana.”

Anne ei muista itse kokeneensa erityisen rumaa kohtelua, mutta mallipiireissä näki monenlaista, ja treffeille pyrkijöitä riitti.

”Varsinkin valokuvaajat yrittivät ehdotella vaikka mitä, mutta tahtotila osoitettiin yleensä kohteliaasti, joten pyynnöistä oli mahdollista kieltäytyä.”

Eräs erikoinen ehdotus on jäänyt mieleen.

”Matkustin lentokoneessa Helsingistä New Yorkiin, ja yllättäen lentoemäntä kutsui minut ensimmäiseen luokkaan.”

Siellä tuttu suomalainen liikemies tarjosi samppanjaa ja pitkän keskustelutuokion jälkeen ehdotti, että voisi järjestää kaunottarelle ihanan asunnon metropolista. Ehtona oli, että mies saisi vierailla hänen luonaan tietyin ajoin.

”Kieltäydyin jyrkästi ja sanoin, että haluan olla itsenäinen ja päättää omista asioistani. Olin pöyristynyt, ja palasin pikaisesti turistiluokan penkilleni.”

Missivuotenaan Anne oli jo kihloissa Arton kanssa. Rakkaustarina oli edennyt pian kahvilakohtaamisen jälkeen.

Anne oli tuolloin 16-vuotias, Arto häntä neljä vuotta vanhempi, joten vanhemmat suhtautuivat aluksi poikaystävään epäilevästi.

Ihastus oli kuitenkin vakavaa, ja seurustelu jatkui. Arto seurasi Annea ensin myös New Yorkiin. Kun hän ei saanut työlupaa, hän joutui palaamaan Suomeen.

Välimatka oli pitkä. Vähitellen tiet erosivat ja rakkaus muuttui ystävyydeksi.

New Yorkissa universumin kauneimmalla oli kysyntää. Anne Pohtamo pääsi kokeilemaan myös näyttelemistä, kun hän sai mallitoimiston kautta pienen osan Woody Allenin elokuvassa Manhattan.

Yhtä asiaa Anne sanoo New Yorkin vuosilta katuvansa. Hän oli aivan liian pitkään suhteessa väkivaltaisen miehen kanssa.

”Minun olisi pitänyt osata irrottautua hänestä jo aiemmin. Kenenkään ei pidä rakkaudesta – eikä minkään muunkaan syyn vuoksi – sietää henkistä eikä fyysistä huonoa kohtelua .”

Vuosien jälkeen ja sivusta katsoen on helppo ihmetellä, miksi kukaan kestää sellaista, mutta Anne ymmärtää myös niitä, jotka jäävät hankalaan suhteeseen.

Irtautuminen karismaattiseksi koetusta miehestä ei ollut hänellekään helppoa.

Annea auttoi ystävättären tuki. Ensimmäinen askel oli, kun otti etäisyyttä ja lähti lyhyeksi ajaksi mallintöihin Ranskaan. Voimia kerättyään Anne palasi New Yorkiin ja muutti ystävättärensä luo. Vähitellen hän löysi oman asunnon eikä palannut entiseen.

Seuraavaksi käännekohdaksi Annen elämässä muodostui vuosi 1980.

”Olin tehnyt toisenkin pienen elokuvaroolin ja minulla oli ollut muutama koekuvaus. Mallitoimistosta oli lupailtu kaikenlaista. Maailma tuntui olevan avoin.”

Ensin Anne Pohtamo tuli kuitenkin kesäksi Suomeen. Juhannusjuhliin vanhempien mökille Annen veli oli kutsunut myös Arton.

”Hänen seurassaan tunsin, että olin tullut kotiin, täysin ja sydämessäni. Rakkautemme roihahti uudestaan.”

Kesä kului tiiviisti yhdessä, ja kun paluumatkan aika koitti, Arton ilmoitus Annelle oli selkeä: ”Jos nyt lähdet, emme tapaa enää koskaan. En kestäisi toista eroa.”

”Mietin hetken mutta rakkaus voitti. Oli myöhäinen ilta, mutta menin herättämään nukkumassa olleen äidin. Sanoin, että kalenteri esiin, pitäisi sopia hääpäivä.”

Anne ja Arto vihittiin saman vuoden lokakuussa tunnelmallisessa Kemiön kirkossa, Annen äidin kotiseudulla. Esikoispoika Jesse syntyi vuoden kuluttua.

”Ura maailmalla kiehtoi, mutta ajattelin, että voin tehdä kiinnostavia töitä myös Suomessa. Sitä paitsi olin aina haaveillut lapsista. Olimme miettineet jo ensimmäiselle lapselle nimen.”

Päätöstään Anne Pohtamo ei ole katunut.

”Meillä on tasapainoinen liitto, jonka tärkein voima on rakkaus.”

Viimevuotista 40-vuotishääpäivää oli tarkoitus juhlia kahdestaan ulkomailla. Koronan vuoksi päivää juhlistettiin kuitenkin perhepiirissä ravintolaillallisella.

”Juuri niin sen pitikin mennä. Lapset ja lastenlapset ovat meille tärkeintä elämässä. Rakkaus muuttaa muotoaan, mutta silti se on edelleen suhteemme vahvin liima.”

Anne ihastui Artoon aikoinaan juuri siksi, että tämä on luotettava, vakaa ja perhekeskeinen. Hänestä tulisi hyvä isä.

”Lisäksi Arto on lämmin ja hänellä on railakkaampi huumorintaju kuin minulla. Hän osaa ilostuttaa minua aina vain. Ja sanoinko jo, että hän on myös komea?”

Samanlaiset arvot ja käsitys hyvästä elämästä yhdistävät, mutta monessa asiassa puolisot ovat myös erilaisia. Molemmat osaavat ilmaista mielipiteensä napakasti, joten riitoja on syttynyt ja särmiä on hiottu.

”Riiteleminen on mielestäni hyödyllinen taito. Sana voi hoitaa tai haavoittaa. Meillä rakkaus on sen laatuista, että kiistelemme asioista äänekkäästi, mutta kumpikaan ei halua toiselle pahaa. Arto ei ole koskaan loukannut minua.”

Yksi riidanaihe poistui, kun keittiöremontin myötä jätteille saatiin omat astiat. Aiemmin lajittelu oli Artosta turhan hankalaa mutta Annen mielestä välttämätöntä.

Arto on eläkkeellä, Anne toimii osa-aikaisesti naistyön koordinaattorina Suomen Raamattuopistolla. Hän on muun muassa ollut suunnittelemassa OlenNainen-tapahtumia evankelisluterilaisissa seurakunnissa.

Annen oma harppaus kasvussa naiseksi tapahtui vuonna 1992, kun hän tuli uskoon. Sen jälkeen hän on löytänyt elämäänsä uudenlaisen levollisuuden ja luottamuksen.

”En enää hötkyile, mitä tapahtuu ja milloin. Tunnen, että olen hyvissä käsissä.”

Anne Pohtamo puhuu mielellään uskostaan, mutta mikään käännyttäjä hän ei ole.

”Usko merkitsee minulle ensisijaisesti luottamusta Jeesukseen ja rukouksen merkityksen ymmärtämistä sekä hyvänä lähimmäisenä olemista. Jokaista pitää kohdella hyvin, niitäkin, jotka ovat eri mieltä.”

Arto tuli uskoon vuosi vaimonsa jälkeen. Perheen aikuiset lapset ovat tottuneet siihen, että päivälliset aloitetaan ruokarukouksella, ja huolien hetkillä Anne rukoilee heidän puolestaan.

”En tuputa lapsille uskonasioita. Heidän oma aikansa tulee kyllä. He suhtautuvat minun ja Arton vakaumukseen ymmärtäväisesti ja kunnioituksella.”

Usko ei ole muuttanut sitä, että kauniit asiat ovat tärkeä osa elämää. Anne sisustaa kotia ja rakastaa kauniita vaatteita. Mallintöitä ja pukeutumisneuvontaa hän jatkoi pitkään vielä uskoon tulemisen jälkeenkin.

”Oli lyhyt vaihe, jolloin jotkut muotialan ihmiset karsastivat elämänkatsomustani, mutta minulla ei ole koskaan ollut ristiriitaa työni suhteen. Yritän hoitaa itseäni ja olla edelleen viehättävä.”

Ikä on tuonut mukanaan pieniä kremppoja mutta ei varsinaista ikäkriisiä.

”On luonnollista, että keho vanhenee. Pitkä junamatka väsyttää nyt miltei yhtä paljon kuin Amerikan-lento aikaeroineen nuorena, ja palautuminen ottaa aikansa. Mieleni on kuitenkin virkeä ja olen kiinnostunut kaikesta uudesta. Olen kiitollinen, että saan elää näin terveenä.”

Anne myöntää, että hän liikkuu liian vähän, kuntoilu ei ole hänen juttunsa. Ei ole ollut enää moneen vuoteen, toisin kuin kouluaikana:

”Aikoinaan olin Munkkiniemen yhteiskoulun toiseksi nopein tyttö koulutoverini Riitta Salinin jälkeen.”

Arto pelaa golfia ja käy kuntosalilla, Annelle riittää kunnon mittariksi se, että jaksaa kävellä arkisissa toimissa ja puuhastella mökillä Rengossa.

Ikääntymiseen kuuluu luopuminen. Isän kuolema runsaat kymmenen vuotta sitten ja rakkaan anopin menetys jo aiemmin ovat olleet raskaita. Erityisen vaikeaa Annen oli hyväksyä, että äiti sairastui Alzheimerin tautiin.

Diagnoosi varmistui kahdeksan vuotta sitten. Anne saattoi äitinsä lääkäristä kotiin.

”Pihalla istuin autoon ja purskahdin itkuun. En rukoillut vaan purnasin Luojalleni. Kuinka annoit äidille näin kauhean sairauden! Se tuntui vääryydeltä. Oli vaikea nähdä valoa.”

Sen päivän jälkeen äidillä on ollut hyviä ja huonoja aikoja. Pitkään hän pärjäsi kotona. Sittemmin hän alkoi unohdella asioita yhä enemmän. Kerran äiti tuotiin poliisikyydillä kotiin, kun hän oli lähtenyt yksin Kemiönsaarelle tapaamaan vuosikymmeniä sitten kuolleita vanhempiaan.

Nyt 92-vuotias äiti on asunut hoivakodissa kuusi vuotta. Hänen oli aluksi vaikea hyväksyä järjestelyä, mutta vähitellen hän oppi kokemaan paikan turvalliseksi.

”Kun otin äidin hoivakodista meille tai mökille viikonlopuksi, hän alkoi jo muutaman tunnin kuluttua hokea, että eikö voitaisi lähteä kotiin.”

Nykyisin Anne Pohtamo ei murehdi äitiään, vaan hän osaa olla kiitollinen yhteisistä kirkkaista hetkistä.

”Äidin silmät loistavat, kun laulamme vanhoja lauluja, kuten Taivas on sininen ja valkoinen tai Heilu keinuni korkealle.”

Hienoa on myös, että sairaus ei ole muuttanut äidin luonnetta aggressiiviseksi vaan pikemminkin päinvastoin.

”Hän ei ehkä aina tunnista meitä, mutta hän on hyväntuulinen ja ystävällinen kaikkia kohtaan. Hän on suorastaan ilopilleri ja hoitajien maskotti. Kaikki pitävät hänestä.”

Anne Pohtamo on tukenut muutamaa tuttavaansa saattohoidon aikana. Hän on rukoillut ja tarjonnut mahdollisuuden ehtoolliseen.

”Olen huomannut, että ihminen ei ole koskaan täysin valmis luopumaan. Jokainen haluaa pitää elämästä kiinni viimeiseen asti. Saattajan tehtävä on olla rinnalla ja lopulta sanoa, että on lupa lähteä, ei tarvitse enää taistella.”

Tilanteen hyväksyminen auttaa, luvan antamisesta voi seurata iso huokaus ja rauhallinen poisnukkuminen. Luonnollinen irti päästäminen helpottaa myös omaisia.

”Olen antanut monelle läheisensä menettäneelle lahjaksi Surun matka -kirjan. Siinä on kuvattu surun eri vaiheet, ja moni on saanut siitä apua.”

Omaa kuolemaansa Anne ei pelkää.

”Toki ajatus on haikea, ja toivon, että en joutuisi kärsimään enkä olisi kenellekään vaivaksi. Olen myös miettinyt, kuinka pelottavaa kuolema olisi, jos en olisi uskossa.”

Hän tietää olevansa heikoimmillaankin turvallisissa käsissä. On lohdullista ajatella, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen.

Katsoessaan vanhuksia Anne on tajunnut myös tärkeän asian.

”Ihminen on loppuun asti arvokas. Vaikka ruumis haurastuu ja mieli hiipuu pois, sielultaan ihminen on arvokas ja sama.”

Anne Pohtamo pysähtyy pohtimaan, missä kohtaa elämänkaarta hän on.

”Kaareni on laaja: upeat omat kokemukset, rakkaus, ihana Arto ja lapset. On elämäniloa pursuavat lastenlapset ja elämästä vielä hauraasti kiinni pitävä äiti.”

Vuodet ovat muokanneet Annea paljon.

”Olen iän myötä tullut aiempaa rohkeammaksi. Nykyisin uskallan pitää puoleni ja puolustaa muitakin.”

Usko auttaa myös arkielämässä.

”Osaan pyytää ja antaa anteeksi, ja jos minua on loukattu, voin rukoilla toisen puolesta. En jää märehtimään asioita, enkä kerää möykkyjä sisälleni. Anteeksi voi antaa, vaikka toinen ei olisi pyytänytkään.”

Anne yrittää löytää asioista hyviä puolia. Hän harjoittelee kiitollisuutta tietoisesti, päivittäin, ja ihailee sydämensivistystä.

”Sitä on vaikea määritellä. Ehkä se on lähimmäisenrakkautta, ehkä hyvyyttä ja elämänviisautta. Parhaimmillaan sydämensivistys hehkuu ihmisestä ja tekee hyvää sekä hänelle että ympäristölle. Artossa on juuri sitä, lempeyttä ja ymmärtämystä.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 11/2021.