Trendi

Anna Penttilä sairastui anoreksiaan 12-vuotiaana: ”Olen valinnut parantua syömishäiriöstä”

Anna Penttilä sairastui anoreksiaan 12-vuotiaana: ”Olen valinnut parantua syömishäiriöstä”
Anna Penttilä, 28, pääsi tutustumaan itseensä vasta, kun hän alkoi toipua syömishäiriöstä.
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 25.7.2022

12-vuotiaana aloin laihduttaa

”Sain jo lapsena käsityksen, että kehon ja syömisen kontrollointi ovat normaaleja asioita. Ajatus syntyi pienistä vihjeistä ympärilläni: kotiin ostetusta vatsalihaslaitteesta, kirjahyllyn laihdutuskirjoista ja satunnaisista kommenteista, joilla kukaan tuskin tarkoitti mitään pahaa. Kerran lapsuuskaverini äiti sanoi, että minun pitäisi syödä sämpylän pyöreämpi puoli, jotta hänen lapsensa ei lihoisi. Se tuntui kummalliselta.

Muistan miettineeni jo ennen ala-asteelle menoa, että minun pitäisi olla laihempi. Koin, että laihempia lapsia arvostettiin enemmän. Välillä ilmoitin kotona alkavani kasvissyöjäksi tai laihdutuskuurille, mutta kukaan ei tarttunut puheisiini.

Kun olin 12-vuotias, perheeni lähti keväällä lomalle Brasiliaan. Samassa hotellissa majoittui kaksi nuorta ja urheilullista tyttöä perheidensä kanssa. Mielestäni he olivat kauniita ja ihailin heitä. Päätin, että loman jälkeen laihduttaisin.

Sairaalassa tunsin tulleeni hylätyksi

Muutamassa kuukaudessa olin sairastunut syömishäiriöön. Eristäydyin perheestäni ja ystävistäni, ja käytökseni aiheutti riitoja kotona. Samana syksynä minulla diag­nosoitiin anoreksia, ja jouduin osastolle hoitoon.

Muutamaa vuotta myöhemmin vanhemmiltani loppuivat keinot tilanteen käsittelyyn. Päädyin psykiatriselle osastolle tahdosta riippumattomaan hoitoon. Se oli järkytys ja koin, että minut pakotettiin eroon vanhemmistani. Tuntui pahalta, että vanhempani olivat suostuneet sellaiseen ratkaisuun, vaikka myös ymmärsin heitä. Hylätyksi tulemisen tunne oli kuitenkin niin voimakas, että se vaikuttaa minuun vieläkin.

Noihin vuosiin mahtui parempia ja huonompia vaiheita, mutta syömishäiriö oli aina läsnä. Se sai uusia muotoja ja vaihteli anoreksian kahden alatyypin välillä. Välillä ajattelin, että ehkä olisi helpompaa vain kuolla. Minusta tuntui, etten tulisi koskaan parantumaan.

Oli myös aikoja, jolloin suhtauduin ruokaan näennäisesti rennommin, vaikka olin yhä sairas. Ajattelin sen olevan riittävä parantumisen merkki. En kuvitellut, että olisi mahdollista elää ilman, että syömishäiriö sanelee elämää.

Kaksi vuotta sitten keväällä tapahtui kuitenkin muutos. Syömishäiriö oli jälleen uusiutunut muun muassa eron ja tiukan opiskelutahdin myötä. Hakeuduin Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön kautta hoitoon ja sain apua psykologilta ja fysioterapeutilta. Tällä kertaa hoitoon hakeutuminen tuotti tulosta: minusta tuntui, että aloin ensimmäistä kertaa oikeasti parantua.

Itseään ei pitäisi joutua työstämään

Terapiasuhteeni päättyi kesällä 2019, ja sen jälkeen olen voinut hyvin. Se on hyvällä tavalla hämmentävää. Koen, että olen parantunut syömishäiriöstä, vaikka on myös asioita, jotka vaativat edelleen työstämistä, kuten hyväksytyksi tulemisen tunne tai hylätyksi tulemisen pelko. Nyt näihin ei enää kuitenkaan liity kehon kontrollointia. Olen valinnut parantua, ja on ollut päiviä, jolloin olen joutunut tekemään sen valinnan monta kertaa.

Eniten iloa parantumisessa on tuonut se, että olen saanut tutustua itseeni. Elin syömishäiriön kautta niin kauan, etten oikein tiennyt, kuka oikeasti olen. Myös pienet arkiset asiat tuottavat suurta iloa: voin istua sohvalla ilman ahdistusta ja mielessä on muuta kuin jatkuvaa laskelmointia ruuasta ja liikunnasta – ja mikä parasta, välillä siellä on vain tyhjää.

Tiedän, että ulkopuolisille vaikutuksille on vaikea olla immuuni. Sosiaalinen media ja hyvinvointipuhe saavat minut välillä huolestumaan. Keskustelukulttuuri on nykyään hyvin terveys- ja hyvinvointikeskeistä. On hyvä asia, että ihmiset haluavat oppia itsestään, mutta itseään ei pitäisi joutua koko ajan työstämään ikään kuin suorituksena.

En seuraa somessa aktiivisesti mitään laihdutuskulttuuria vastustavia sivustoja, mutta pidän itseäni kärryillä sen muuttuvista muodoista. Vaikka seuraan somea passiivisesti, toisinaan se väsyttää. Silloin otan etäisyyttä. Ajattelen, että minun ei tarvitse jaksaa tätä nyt – vaikka sisällön olisi tarkoitus olla kuinka voimauttavaa hyvänsä.

Lempeydellä eteenpäin

Tunnen menneisyyteni ja tilanteet, jotka ovat altistaneet syömishäiriön uusiutumiselle. Olen luottavainen, että jatkossa pystyn käsittelemään tilanteita toisin.

Kun sairastin syömishäiriötä, pyrin olemaan tuntematta mitään, ja pyrin siihen kontrolloimalla kehoani. Nyt koitan pysähtyä tunteiden äärelle. Lohdutan itseäni sanomalla, että on tavallista tuntea näin ja olla juuri tällainen. Pyrin keskustelemaan itseni kanssa sen sijaan, että lähtisin helpottamaan oloani ulkoisilla tekijöillä, kuten kehoni kontrollilla – sitä syömishäiriöni olisi ehdottanut.

Etsin vielä tapaa, jolla suhtautua päiviin, kun kaikki tuntuu epävarmalta. Nykyään sallin itseni nauraa myös sellaisina hetkinä. Toivon, että tulevaisuudessa elämäni olisi tasaista ja minulta löytyisi entistä enemmän lempeyttä itseäni kohtaan.”

Jyväskyläläistä Anna Penttilää huolestuttaa sosiaalisen median vaikutukset ja siksi hän ottaa välillä etäisyyttä someen.

Kommentoi +