”Elämäni parhaita päätöksiä oli aloittaa terapia vähän alle kolmekymppisenä. Kävin siellä kaksi vuotta, ja siitä avautui uusi välilehti elämässäni.

Menin terapiaan monista syistä. Halusin vapautua menneisyydestäni ja katsoa sen sijaan tulevaisuuteen.

Yksi merkittävä käsiteltävä asia oli se, että tahdoin jättää isäni taakseni. Vaikea isäsuhde varjosti lapsuuttani. Koin, etten ollut merkityksellinen isälleni, enkä riittänyt hänelle. Tuntui, ettei hän koskaan halunnut lapsia, vaikka hänellä on kaksi: minä ja kehitysvammainen veljeni.

Terapiassa käytiin läpi myös sitä, että kasvoin aikuiseksi liian varhain. Vanhempani erosivat parikin kertaa, viimeisen kerran, kun olin juuri täyttänyt 16 vuotta. Ero oli vaikea, eikä isäni ollut mukana arjessamme sen jälkeen.

Eron jälkeen äitini sairastui syöpään. Huolehdin jo nuorena paljon hänestä ja veljestäni, enkä elänyt normaalia teini-ikää. Halusin olla se, joka ei ole vaivaksi vaan toimii tukipilarina vaikeiden aikojen keskellä. Olin hyvin tunnollinen ja olin ensimmäisen kerran humalassakin 27-vuotiaana. Lisäksi minua kiusattiin koulussa. Kipuilin ja olin kateellinen niille, jotka olivat saaneet elää vapaampaa nuoruutta.

Terapia muutti elämääni. Pystyin sen ansiosta vihdoin kohtaamaan isäni ja tekemään eron häneen. Samoihin aikoihin erosin myös parisuhteestani ja jätin silloisen työni. Uuden elämäni pyörät alkoivat pyöriä.

Tapasin miesystäväni seitsemän vuotta sitten. Tapailimme pitkään kaveri­pohjalta. Se oli minulle epätyypillistä, sillä olen aina edennyt suhteissa nopeasti ja muuttanut pian yhteen – olen asunut avoliitossa kolmen miehen kanssa.

Siksi kipuilin nykyisen suhteeni alussa. Mieheni on hyvin itsenäinen, ja hän oli alussa epävarma siitä, ha­luaako olla kanssani. Minä taas olin vasta eronnut, yksinäinen ja janosin hyväksyntää ja läheisyyttä.

Voin siksi huonosti, ja moni ihminen ympärilläni sanoi, ettei suhteemme tule toimimaan. Minä kuitenkin koin, että suruni ja harmini ovat tärkeitä tunteita. Ne auttoivat minua miettimään, millaisen suhteen haluan.

Olin ennen ollut toisenlaisissa suhteissa, mutta ne olivat kaikki kariutuneet, eli jokin niissä ei toiminut. Olin kadottanut itseni parisuhteissa ja ollut mukautuva: ajatellut ’meitä’ sen sijaan, että olisin välillä ajatellut, mitä itse haluan. Mieheni kanssa sain tilaisuuden kokeilla suhdetta, jossa on tilaa ja vapautta omille jutuille.

Kun olimme tunteneet pari vuotta, jotain loksahti paikoilleen ja ymmärsimme, että haluamme olla yhdessä. Viimeiset neljä–viisi vuotta olemme seurustelleet, mutta asumme erillään.

Ostin juuri toisen oman asuntoni ja suunnittelin ja osin remontoin sen itse. Minua on harmittanut, että ihmiset jatkuvasti olettavat, että asumme yhdessä ja että mieheni on vastannut remontista. Hänellä ei pysy edes vasara kädessä. Tämä on minun valtakuntani.

15 vuotta sitten en olisi voinut uskoa, että voin olla onnellinen suhteessa, jossa asutaan erillään eikä edes soitella päivittäin. Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että olen enemmän itseni kuin koskaan ennen. Tässä parisuhteessa muistan, kuka olen.

En tiedä, asummeko joskus yhdessä. Tällä hetkellä ajattelen, ettei kannata muuttaa järjestelyä, joka toimii.

Tiedän, miltä tuntuu, kun oma isä ei tahdo sinua. Mietin jo lapsena, että jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus syntyä haluttuna. Siksi olen luvannut itselleni, että jos yritän hankkia lapsia, minulla on oltava siihen vahva halu, eikä se ole syttynyt.

Olen joutunut miettimään paljon, miksi en halua lasta. Mutta kuinka moni miettii kunnolla, miksi haluaa? Miksi omien geenien jatkaminen on niin tärkeää, varsinkin, kun maailmassa on niin paljon lapsia, jotka kaipaavat kotia?

Iso tarkastelun paikka oli hieman alle kymmenen vuotta sitten, kun tulin raskaaksi vahingossa. Se oli hirveää, sillä näin molemmat vaihtoehdot: että pitäisin lapsen ja että en pitäisi. Tuijotin ultrakuvaa ja itkin. Pelkäsin, että teen valinnan, jota kadun.

Olin tuolloin juuri lopettanut terapian, oivaltanut paljon asioita, eronnut ja yksin. Päädyin siihen, etten pidä lasta. Ei tuntunut oikealta synnyttää lasta, jos en varmasti halua sitä.

Toisen kerran havahduin 34-vuotiaana, kun lööpit huusivat, että yli 35-vuotiaana raskaaksi tuleminen hankaloituu. Kipuilin asian kanssa pari vuotta, mutta sitten rauha palasi.

Tiedän, että äitini ja veljeni kunnot huononevat ja he tulevat aikanaan minun huollettavakseni. Tuntuu haastavalta ajatukselta, että minulla olisi lisäksi lapsi. Minua on myös huolestuttanut, että saisin kehitysvammaisen lapsen, sillä tiedän, miten vaikeaa erityislapsen kanssa eläminen voi olla.

Toisaalta pelkään, että halu saada lapsia syttyy minussa vasta viisikymppisenä.

Olen aloittanut monta asiaa elämässäni verrattain myöhään, joten mitä jos tässä käy samoin? Alan vasta nyt lähes keski-ikäisenä tietää, mistä tykkään.

Luotan kuitenkin siihen, että olen tehnyt valintani siinä hetkessä parhaalla mahdollisella tiedollani.

Muiden mielipiteistä en jaksa enää hirveästi välittää. En ole koskaan tuntenut kuuluvani joukkoon, vaan olen ollut outolintu.

Minua ärsyttää, että kun puhutaan lapsista ja yhdessä asumisesta, ihmettely kohdistuu usein naiseen.

Oletetaan, että nainen on se, joka kipuilee asian kanssa ja että hän ei ole ehkä itse valinnut elämäntapaansa. Minä olen tehnyt valintani itse.”

Juttu on julkaistu Trendissä 4/2023.