Kaikki alkoi Singaporesta helmikuussa 1942, kun japanilaiset hyökkäsivät. Nuori englantilainen nainen pakeni viimeisellä laivalla Intiaan, mutta hänen miehensä joutui liittymään armeijaan taistelemaan japanilaisia vastaan.

Intia oli vielä tuolloin Britannian siirtomaa, ja nainen pääsi töihin tiedotusministeriöön Delhiin. Hän sai tietää, että puoliso oli joutunut sotavangiksi ja viety rakentamaan Kwaijoen yli vievää siltaa. Kun nainen ei pitkään aikaan kuullut miehestään mitään, hän päätteli tämän kuolleen.

Delhissä oli tukalaa, joten nainen lähti viikonlopuksi kukkuloille kaupungin ulkopuolelle. Siellä häntä lähestyi nuori kapteeni.

”Yksi asia johti toiseen. He rakastuivat, ja minä sain myöhemmin alkuni Karachissa Pakistanissa”, taiteilija Alison Wiklund, 77, kertoo kotonaan Helsingin Katajanokalla.

Raskaaksi tullut nainen palasi Englantiin, jossa hänen oma äitinsä järkyttyi: tytär odotti avioliiton ulkopuolista lasta. Nainen vietiin tuttujen katseilta piiloon maaseudulle, jossa Alison syntyi syyskuussa 1945.

”Samana päivänä, kun synnyin, äitini sai kirjeen kuolleeksi luulemalta aviomieheltään. Tämä oli matkalla vankileiriltä kotiin.”

Palattuaan mies kertoi, että muisto vaimosta oli ollut hänen elämänlankansa koko neljä ja puoli vuotta kestäneen sotavankeuden ajan.

NUORELLA ÄIDILLÄ oli ongelma. Hän oli naimisissa, mutta rakasti toista miestä. Tämä kirjoitti hänelle Intiasta kauniita kirjeitä, joissa muistutti, että Alison oli heidän lapsensa.

Äiti päätti ottaa avioeron, mutta se oli monimutkaista. Hänen piti viettää yö hotellissa samassa sängyssä lapsensa isän kanssa, niin että mukana oli ulkopuolinen todistaja.

Alisonin isä oli ollut ennen sotia myyntimies, joka kauppasi hammastahnaa ja jääkaappeja. Sodan jälkeen hänelle tarjottiin työtä Pariisista. Ennen muuttoa hänen oli pitänyt adoptoida oma lapsensa, koska ei ollut naimisissa Alisonin äidin kanssa.

Äiti ei kuitenkaan viihtynyt Pariisissa. Hän halusi aurinkoon, mutta Pariisissa oli kylmä. Hän ei myöskään osannut ranskaa. Onneksi isällä oli mahdollisuus siirtyä saman yrityksen palvelukseen Portugaliin.

VUOSIEN MITTAAN isän liiketoimet kehittyivät suotuisasti. Perheellä oli varaa rakentaa talo kauniille paikalle lähelle Lissabonia ja palkata kokki ja kotiapulainen.

Alison kävi portugalilais-brittiläistä koulua, mutta alaluokkien jälkeen hänet lähetettiin sisäoppilaitokseen Englantiin.

Se oli kulttuurisokki. Muiden tyttöjen perheet asuivat koulun lähellä. He edustivat ylempää keskiluokkaa eivätkä edes tienneet, missä Portugali oli. Alison oli ainoa, joka tuli Britannian ulkopuolelta.

”En ollut koskaan pessyt ja silittänyt vaatteitani enkä sijannut vuodettani, sillä perheessäni oli aina kotiapulainen. Opin ne asiat sisäoppilaitoksessa.”

Alisonin mielestä opettajat olivat turhautuneita. Muut nuoret olivat hänelle ilkeitä ja pitivät hänen tapojaan kummallisina. Alison puolestaan piti outona sitä, että tytöt olivat kiinnostuneita vain debytanttitanssiaisista ja ketunmetsästyksestä.

Alison pakeni sisäoppilaitoksen musiikkihuoneeseen harjoittelemaan pianonsoittoa, hän oli soittanut kuusivuotiaasta asti. Musiikkihuoneessa hän teki myös läksynsä.

”Nyt näen, että viisi vuotta sisäoppilaitoksessa oli hyvä kokemus. Opin 13-vuotiaana, miten toimia ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä minua.”

KATAJANOKAN-KODIN seinillä on runsaasti Alisonin taidetta, herkkiä ja voimakkaita akvarelleja maisemista ja ihmisistä: Turun saaristosta, Helsingistä, Nicaraguasta, Afrikasta, Bhutanista ja monista muista paikoista.

Jo lapsena Alison rakasti piirtämistä ja teki perhekuvia ja profiilikuvia kauniista, pitkähiuksisista tytöistä. Sisäoppilaitoksen taideopettaja oudoksui kuitenkin hänen töitään, ja tyttö reputti kuvataiteen kurssin.

Isä taas suunnitteli tyttärelleen diplomaatin uraa, ja Alison opiskeli kirjallisuutta ja kieliä Lissabonin yliopistossa.

Isä kuitenkin näki tyttärensä palon taiteeseen ja kustansi yksityistunteja, jotta Alison oppi maalaamaan öljyväreillä. Eräänä päivänä kylään tuli lontoolaisen yliopiston taidehistorian professori.

”Näytin töitäni, ja professori kysyi, miksi en opiskele taidetta. Sisälläni syttyi valo.”

Ennen taidekoulua Alisonin piti kuitenkin todistaa isälleen, että pystyisi elättämään itsensä. Taiteesta ei siihen isän mielestä olisi.

”Siihen aikaan nuoret naiset ryhtyivät sihteereiksi, jos heidän piti ansaita rahaa. Suoritin kone- ja pikakirjoituskurssin, ja ystäväni löysi minulle mahdollisen työpaikan.”

Se riitti todisteeksi isälle, ja hän suostui rahoittamaan Alisonin taideopinnot Lontoossa.

SUOMEEN ALISON tuli ensi kertaa 22-vuotiaana. Perheellä oli ystäviä Ruotsin länsirannikolla ja Alison oli ihastunut sen maisemiin. Hän halusi vaihto-oppilaaksi pohjoismaihin.

Ainoan vastauksen hakemukseensa Alison sai Lusilan maatilalta Vääksystä. Tilan emäntä, joka oli englanninopettaja, halusi tyttärensä oppivan kieltä.

Alisonin sisar Kate ja muuan ystävä päättivät myös lähteä matkaan, ja kolmikko ajoi Pohjois-Euroopan halki Alisonin Morris Minorilla kesällä 1968.

Alisonin mielestä Suomi oli ihana.

”Opetin englantia pienelle tytölle.

Syksyllä Alison jatkoi taideopintojaan Lontoossa. Ensimmäisenä päivänä sihteeri kysyi häneltä koulun kansliassa, missä hän oli ollut kesän. Suomessa, vastasi Alison.

”Katsopa, tuolla on suomalainen nuori nainen. Hän opiskelee keramiikkaa”, sanoi sihteeri.

Niin Alison tutustui taiteilija Carola Gahmbergiin. Carola tunsi Lontoon suomalaiset. Yksi heistä oli insinööriopiskelija Kio Wiklund, jonka Alison tapasi ensimmäisen kerran Carolan järjestämissä ”kummallisissa juhlissa”, pikkujouluissa.

Naimisiin Alison ja Kio menivät vuonna 1970.

”Hänellä oli seikkailunhalua, ja hän piti taiteestani”, Alison muistelee.

Kion intohimo oli ajaa rallia, mistä Alison ei tiennyt mitään. Hän tutustui lajiin Kenian safarirallissa. Siellä Alison sai ensimmäisen kosketuksen Afrikkaan, mantereeseen, josta tuli hänelle myöhemmin tärkeä.

Alison toimi miehensä kartanlukijana monissa kisoissa eri puolilla Eurooppaa, muun muassa Akropolis-rallissa Kreikassa. Alisonin mielestä ralli ei kuitenkaan ollut kestävä elämäntapa, ja hän halusi parin asettuvan aloilleen.

AKROPOLIS-RALLISTA tuli käännekohta, sillä palattuaan Kreikasta Lontooseen Alison tuli raskaaksi. Valitettavasti raskaus ei kestänyt, ja Alison matkusti Kion kanssa Suomeen.

Alisonin kivut jatkuivat Suomessa, joten ystävä vaati häntä lähtemään sairaalaan. Naistenklinikalla selvisi, että hänellä oli kohdunulkoinen raskaus.

”Silloin ymmärsin, miten hieno julkinen terveydenhuolto Suomessa on. Suomalaiset kirurgit pelastivat henkeni.”

Myöhemmin Alison koki neljä keskenmenoa ja vielä kaksi kohdunulkoista raskautta, viimeisen, kun hän oli nelikymmenvuotias.

”Toivoimme lasta kovasti, mutta oli selvää, ettemme saisi biologisia lapsia. Mietimme adoptiota ja otimme lapsia kesällä hoitoon, jotta tietäisimme, miltä tuntuu, kun perheessä on lapsia.”

Se tuntui hyvältä, ja pari otti yhteyttä adoptiojärjestöön. Alison ja Kio asuivat tuolloin pienessä mökissä Tenholassa, läntisellä Uudellamaalla. Järjestön työntekijä tuli katsomaan tulevan adoptioperheen oloja eikä hyväksynyt heidän pientä asuntoaan.

Jotta neliöitä olisi tarpeeksi, Alison ja Kio siirsivät paikalle vanhan hirsitalon. Sen jälkeen järjestö halusi heidän adoptoivan kaksi vammaista lasta.

”En tuntenut itseäni päteväksi enkä uskonut, että olisin pystynyt siihen.”

Alison ja Kio kohtasivat myös virkailijan, joka sanoi, etteivät he olleet ”normaaleja ihmisiä”. Adoptiolupa evättiin.

Silloin Alison marssi oikeusministerin puheille ja pyysi tätä määrittelemään, millainen on normaali ihminen. Tämän jälkeen parille myönnettiin adoptiolupa.

Alison saattoi tulla äidiksi. Se oli hänelle äärimmäisen tärkeää.

ALISON TAPASI adoptiotyttärensä Meimein ensi kertaa Pekingissä vuonna 1986.

”Mennessäni tapaamiseen mietin, entä jos en rakasta häntä heti. Mutta rakastin sitä pientä ihmistä ensi silmäyksellä.”

Meimei oli silloin kuusiviikkoinen. Nyt hän on viisivuotiaan Sofian äiti ja Alison Sofian onnellinen isoäiti.

Alison ja Kio halusivat Meimeille sisaruksen bangkokilaisesta orpokodista. Kio työskenteli tuolloin kalastajana, ja Thaimaan viranomaiset olivat sitä mieltä, että kalastaja ja taiteilija eivät kenties pystyisi huolehtimaan lapsesta.

Lopulta Leila saatiin adoptoiduksi puolitoistavuotiaana syksyllä 1990. Nykyisin hän työskentelee tapahtumatuottajana Lontoossa ja hoitaa taiteilijaäitinsä sosiaalista mediaa.

”Olen alusta asti kertonut tytöille heidän taustastaan. Olen luvannut auttaa heitä, jos he haluavat löytää biologiset vanhempansa. Toistaiseksi sitä ei ole tapahtunut.”

NELIHENKINEN PERHE asettui Helsinkiin. Lapset ja oma taide tekivät Alisonin onnelliseksi. Kion isovanhempien kautta hän oli jo aiemmin tutustunut ihailemiinsa suomalaisiin taiteilijoihin, muiden muassa Tuomas von Boehmiin, Tapani Raittilaan ja Anitra Lucanderiin.

Alison oli löytänyt akvarellimaalauksen ja opiskellut kiinalaista vesivärimaalausta. Nyt hän opetti sitä ja silkkipainotekniikkaa työväenopistossa ja piti näyttelyitä.

Insinöörin töihin palannut Kio kaipasi kuitenkin pois Suomesta. Elettiin vuotta 1992, ja ratkaisu löytyi kehitysyhteistyöstä.Kio sai paikan kalatehdasprojektissa Nicaraguassa, ja Alisonille löytyi töitä paikallisesta kulttuurikeskuksesta.

Kio ei voinut hyvin Nicaraguassakaan eikä projekti edennyt suotuisasti. Hän alkoi juoda ja sai hermoromahduksen. Alison päätti erota.

”Se ei ollut helppoa aikaa meille kummallekaan. Kio rakasti lapsiaan, mutta tiesin, etten voinut jatkaa hänen kanssaan ja altistaa lapsiani sellaiselle elämälle.”

Kio palasi Suomeen mutta Alison pidensi kaksivuotista sopimusta Nicaraguassa vielä kahdella vuodella. Hän työskenteli pienellä saarella, teki paikallisten naisten kanssa naamioita ja paperia ja opetti heitä piirtämään.

NICARAGUASSA ALISON oppi, ettei luovuudella ole rajoja. Hän käytti siellä materiaaleina esimerkiksi käytettyjä teepusseja ja sipulinkuoria.

”Lapset kasvoivat, ja saari oli kuin pieni paratiisi. Se oli ihanaa aikaa. Siitä asti luova kierrätys on ollut minulle tapa ylistää rakkauttani luontoa kohtaan.”

Nicaraguassa Alison myös tapasi nykyisen puolisonsa, amerikkalaisen professorin Kenneth McKayen, joka oli tutkimassa maan järviä.

Kennethin kanssa vietetyt 25 vuotta ovat olleet hyviä.

”Olemme molemmat seikkailunhaluisia, rakastamme taidetta ja luontoa. Emme rajoita toisiamme mitenkään.”

Alison hakee luonnoskirjansa, jota hän kantaa aina mukanaan. Siellä on piirrosten lisäksi myös tekstejä.

Alison näyttää runoa, jossa sanotaan: Olkoon tuuli aina takanasi, aurinko paistakoon ja sade olkoon sinulle pehmeä.

”Meillä on Kenin kanssa sopimus, että kirjoitamme vuoden alussa hyviä asioita, joita aiomme yhdessä tehdä tulevan vuoden aikana.”

Kauniit säkeet ovat Alisonin osuudesta viime vuodelta.

Nicaraguasta Ken houkutteli Alisonin Marylandiin Yhdysvaltoihin. Siellä Alison teki työtä muun muassa rikoksiin sortuneiden nuorten auttamiseksi.

SUOMEEN ALISON palasi vuonna 2000, ja Kenneth seurasi häntä. Parilla on talo myös Malawissa, jossa Ken toimii ympäristöprojektissa.

Myös Alison työskentelee Malawissa. Hän käyttää taidetta ympäristötietoisuuden edistämiseksi, tekee muun muassa paikallisten lasten kanssa paperia.

Alisonin sydämen koti löytyy kuitenkin Suomesta, siitä ei ole epäilystäkään.

”Tunnen oloni mukavaksi täällä, vaikka puhun huonosti suomea ja ruotsia.”

Alison on kiitollinen siitä, että on 77-vuotiaana terve, voi maalata, kävellä ja nauttia luonnosta.

”Olen utelias. Rakastan tutkimista ja löytämistä.”

Taide on hänelle keino olla yhteydessä toisiin ihmisiin, ja tärkeintä on jakaa intohimoa taiteeseen erityisesti tulevien sukupolvien kanssa.

”Piirtäminen on minulle tapa ymmärtää. Piirtäessä on oltava läsnä hetkessä, ja se on hyvä tunne.”

Juttu on julkaistu Eevassa 7/2023.