
KOLMISEN VUOTTA sitten moni asia loksahti mukavasti eteenpäin. Alina Tomnikov alkoi kirjoittaa kirjaa, esikoisromaaniaan, ja hänen käsikirjoittamansa lyhytelokuva sai siivet alleen. Lisäksi hän sai siihenastisen näyttelijänuransa haastavimman työn, pääroolin kansainvälisessä trillerisarjassa.
Saksalaisen Thomas Pletzingerin romaaniin pohjautuva Funeral For a Dog (Koiran hautajaiset) kertoo kolmen ihmisen rakkaustarinan, joka ulottuu yli kahden vuosikymmenen ja kulkee Kolumbiasta New Yorkiin ja Suomen ja Saksan kautta Italiaan. Alina näyttelee sarjassa Tuulia, saksaa puhuvaa suomalaislääkäriä. Produktion työkielenä oli saksa.
”Olin opiskellut lukiossa saksaa, mutta sain rooliani varten vielä kielivalmentajan.”
Rooli merkitsi hyppäystä uralla eteenpäin. Silti päätös lähteä mukaan jännitti Alinaa, niin iso produktio oli kyseessä. Sujuvan saksan puhumisen ohella Alina sai harjoitella tikkien ompelemista, amputaatiota ja muita lääkäreiltä vaadittavia taitoja.
Kahdeksanosaisen draamasarjan tapahtumat sijoittuvat viiteen eri maahan, ja eri kieliäkin sarjassa puhutaan.
Kuvaukset valmisteluineen kestivät lähes vuoden. Alina muutti Berliiniin, ja kaupungista tuli hänelle kuin toinen koti.
”Elin siellä omassa pienessä kuplassani. Maailmaani kuuluivat asunto, lähikauppa, pari puistoa ja työryhmämme ihmiset.”Keväällä valmistunut sarja on nähtävissä myös Suomessa suoratoistopalvelun kautta.
”Olen tyytyväinen, että kuuntelin intuitiotani ja uskalsin lähteä mukaan. Se vaati paljon rohkeutta. Tunsin olevani ryhmässä arvostettu.”
Alina sanoo viihtyneensä Berliinissä myös ollessaan vapaahetkinä yksin.
”Minussa on kaksi puolta. Toisaalta ulospäin suuntautunut Alina, toisaalta sisäänpäin kääntynyt omissa oloissaan viihtyvä introvertti.”
ALINA TOMNIKOV, 34, on syntynyt Keravalla. Rohkaistakseen ujoa tytärtään vanhemmat ohjasivat hänet teatteriharrastuksen pariin Keravan Vekarateatteriin.
”Lapsena olin aina hiljaa”, Alina sanoo.
Alinan vanhemmat tapasivat Leningradissa, kun suomalainen äiti oli opiskelemassa siellä lääkäriksi. Suomeen pari muutti 1980-luvulla.
Kotikaupungissa Keravalla Alinaa kiusattiin ala-asteen ensimmäisellä luokalla. Hän oli pieni ja hiljainen ja kaiken lisäksi ”ryssä”. Sukunimikin oli outo. Sitten kävi niin kuin yleensä tapana on. Kiusattu vaihtoi koulua.
Uudessa steinerkoulussa opettaja oli viisas ja tutustutti Alinan jo ennen koulunkäynnin alkua tuleviin luokkakavereihin, kaksostyttöihin. Ensimmäisenä koulupäivänä Alina sai istumapaikan toisen tytön vierestä. Luokassa oli silloin valmiiksi jotain tuttua ja turvallista.
Alina tunnistaa itsessään piirteen, jonka juuret saattavat juontaa lapsuuteen.
Näyttelijän ammatissa produktiot ja työryhmät vaihtuvat tiuhaan, ja uusissakin yhteisöissä hän haluaisi kaikkien olon olevan mahdollisimman hyvä, niidenkin, jotka tulevat mukaan vain hetkeksi. Hän pyrkii aina osoittamaan heille huomiotaan, ettei kenellekään vain jäisi ulkopuolisuuden tunnetta.
Teatteriharrastus vapautti Alinan. Lavalla toisen ihmisen roolihahmossa hän tunsi olevansa turvassa.
Viisitoistavuotiaana hänet valittiin Saara Saarelan ohjaamaan, avioerosta kertovaan draamasarjaan Jako kahteen. Alinan omat vanhemmat olivat eronneet pari vuotta aiemmin.
”Näytteleminen televisiosarjassa oli arvokas kokemus. Minun oli hyvä olla työryhmässä, ja tunsin oloni rakastetuksi. Tiesin, kuka olin ja minne kuuluin.”
Uudesta koulusta jäi lopulta hyviä muistoja. Steinerkoulussa luokka oli pienempi kuin alkuvuosina ala-asteella.
Erilaisuus pelottaa, ja sen Alina ymmärtää.
”Olen joutunut ymmärtämään itsessänikin erilaisuutta, kahta kieltä ja kahta kulttuuria. Sisälläni on ollut niiden kesken ristivetoa.”
ALINA KUULUU Suomen suosituimpiin näyttelijöihin, ja vuosien mittaan hänet on nähty niin teattereiden lavoilla kuin tähdittämässä elokuvia. Hän tuli tutuksi viihdeohjelma Putouksesta, ja sen jälkeen hän on ollut mukana lukuisissa televisiosarjoissa, kuten Donnassa ja Ivalossa.
Hän näyttelee myös parhaillaan televisiossa pyörivissä Paratiisi-sarjan toisen tuotantokauden uusissa jaksoissa. Vaikka Alinan kielitaito on laaja, rooliaan varten hän sai opetella espanjaa, jota ei entuudestaan osannut.
Kun Alina valmistautuu rooliin ja lukee käsikirjoituksen ensimmäistä kertaa, hän peilaa tarinan maailmaa omiin kokemuksiinsa ja hakee samaistumiskohtia.
”Se on kuin pyhä hetki. Käytän ensimmäisen kerran lukemiseen paljon aikaa, ja teen sivukaupalla muistiinpanoja kaikesta siitä, mitä tulee mieleen. Oma keho muistaa, miltä on tuntunut jäädä yksin tai millaista on ollut vaikka se huuma, kun tanssitaan ja pidetään hauskaa.”
Erityisen paljon yhtymäkohtia hän löysi elokuvaroolistaan pelisuunnittelija Ripenä.
Tammikuussa ensi-iltansa saava Pamela Tolan käsikirjoittama ja ohjaama elokuva Järjettömän paska idea kertoo kahdesta pelikehittelijästä, Ripestä ja Noorasta, jotka ovat yhtiökumppaneita ja ystävyksiä.
Välillä ystävyys saa kahlitseviakin piirteitä. Nooraa näyttelee Iina Kuustonen.
Ripe on lahjakas, mutta räjähtelevä, vähän aggressiivinenkin tyyppi, joka elää korkealla sykkeellä. Noora on taipuisampi ja valmis myöntymään toisten tahtoon.
Elokuva osui näyttelijän omiin kipupisteisiin. Alina tunnisti itseään molemmissa roolihahmoissa.
”Olin toiminut kuten Noora ennen kuin tämä alkoi ottaa vastuuta omasta onnellisuudestaan. Minullakin on ollut järjetön palo ja halu kuulua joukkoon, ja ristiriitatilanteissa minun on ollut vaikea ilmaista omaa tahtoa.”
Kun tekee valintansa sen mukaan, ettei kenellekään tulisi paha mieli, on vaarassa unohtaa itsensä ja ajautua käyttäytymään itseään vastaan.
”Näin Ripen käytöksen alla pelon ja hädän ja samalla toiveen tulla nähdyksi ja rakastetuksi. Hänen oli helpompaa purkaa tunteitaan aggressiivisuuteen kuin sanoa, että pelottaa.”
Valmistautuessaan rooliinsa Alina kävi kesän ajan kuntosalilla. Ei niin, että olisi tarvinnut Ripenä lihaksia, vaan saadakseen olemukseensa ja kehoon roolin vaatimaa voimaa ja sähäkkyyttä.
Elokuvan hän toivoo lisäävän ymmärrystä Ripen kaltaisille rikkinäisille hahmoille.
Omassa elämässään Alina on toiminut usein päinvastoin kuin Ripe.
”Näyttelijänä minua inspiroi se, että roolihahmoni oli niin räävitön ja röyhkeä ja toimi paineissakin päinvastaisella tavalla. Todella erilainen kuin minä.”
Se tuntui vapauttavalta, mutta kuvausten päätyttyä tulikin jännitys.
”Mietin, tykättäisiinkö minusta vielä tämän roolityön jälkeenkin. Piti uskaltaa kulkea oman häpeän läpi”, Alina sanoo ja naurahtaa.
Teatterikorkeakoulussa Alina Tomnikovin kahden kulttuurin perhetausta nähtiin toisin kuin 1990-luvun suomalaisessa pikkukaupungissa: suurena mahdollisuutena, joka avaisi hänelle ovia moneen suuntaan.
Ja niinhän se avasikin.
Alina sai roolin Katariina Suuresta kertovassa venäläisessä televisiosarjassa Ekaterina. Hän näytteli miljoonayleisön keränneessä sarjassa saksalaissyntyistä prinsessa Wilhelmiinaa.
”Olen joutunut miettimään venäläisyyttäni uudestaan, kun Venäjällä maan johdossa on tehty hirvittäviä päätöksiä. Ne ovat olleet minulle iso sokki.”
Kun Alina asteli keväällä Berliinissä kameravalojen loisteeseen punaiselle matolle Funeral For a Dog -sarjan ensi-iltaan, hän oli kiinnittänyt iltapukunsa rintapieleen Ukraina-pinssin. Kynnet oli lakattu sinikeltaisin värein.
Ukrainassa Alina oli käynyt useita kertoja niin töiden vuoksi kuin lomillaankin. Traagisia tapahtumia hän seuraa surulla.
Alina sanoo, ettei voi muuttaa taustaansa muuksi, eikä niin tarvitsisikaan tehdä.
”Olen saanut pienen rauhan suhteessa venäläisyyteeni, kun olen ajatellut kaikkea sitä hyvää, mitä isäni on minulle omasta kulttuuristaan välittänyt. Venäläisiä satuja ja runoja, musiikkia ja taide-elämyksiä. Isäni on tunteellinen ja halailee ja näyttää avoimesti rakkauttaan.”
TEATTERIKORKEAKOULUUN ALINA pääsi lukion jälkeen heti ensimmäisellä yrittämällä. Kurssiaan ja kurssitovereitaan hän kehuu ihaniksi. Oppilaita tuettiin ja heidän muistutettiin olevan omavaloisia ja siinä arvokkaita.
Alina alkoi silti kokea, että muut opiskelijat olivat ehtineet tehdä jo vaikka mitä: nähdä maailmaa ja muodostaa käsityksen itsestään. Heillä oli ollut monenlaisia rooli- töitä, ja he olivat kokeneet paljon aina valaanpyyntialuksia myöten.
”Ihailin sitä, että heillä oli asioista niin voimakkaita mielipiteitä. Minulla ei ollut.”
Olo tuntui epävarmalta, ja paineet alkoivat kasautua nuoren opiskelijan ympärillä.
”Loin niitä ihan itse, ja ne veivät valtavasti energiaa. Pelotti, mitä muut minusta ajattelevat.”
Itsetarkkailu kiihtyi. Samalla huolestutti, mitä hänelle tulevaisuudessa tapahtuisi näyttelijänurallaan. Tapahtuisiko mitään?
”Olisi pitänyt vain luottaa siihen, että elämä kantaa ja olen riittävä.”
Koska Alina ei tuntenut voivansa hallita elämäänsä, hän kompensoi sitä hallitsemalla kehoaan ja syömisiään. Se johti syömishäiriöön.
”Se oli keinoni selviytyä kaikesta epävarmuudesta.”
Ajatukset alkoivat pyöriä tiukasti ruuan ympärillä.
”Tunsin itseni lihavaksi, vaikka todellisuudessa olin todella hoikassa kunnossa.”
Nuorena Alina sai usein kuulla olevansa nätti ja kauniskin.
”Tunsin olevani paljon muutakin. Olin rujo ja herkkä, joskus myös rikki. Toivoin aina, että ihmiset näkisivät persoonani ja ettei ulkonäöllä olisi merkitystä.”
TIETÄ PARANEMISEENSA Alina kuvailee kolmihaaraiseksi. Kerran viikossa hän kävi terapiassa.
”Terapeutin kanssa puhuimme paljon muusta kuin syömisestä. Puhuimme epävarmuuksistani ja muista syvemmistä asioista, joista syömishäiriöt olivat oire.”
Toipumisessa auttoi myös vakaa ihmissuhde. Alina avioitui kolme vuotta sitten ohjaaja ja kuvaaja Lauri Laukkasen kanssa.
”Puolisoni tasainen läsnäolo on auttanut sanoinkuvaamattoman paljon. Hänellä on terve ruokasuhde, eikä hän ole koskaan tuputtanut minulle ruokaa tai puuttunut syömisiini.”
”Hänelle ei myöskään ole mitään väliä, miltä näytän. Hän katsoo minua rakastavasti ja kehuu ulkonäköäni, vaikken olisi mitenkään laittautunut. Enkä kyllä arjessa koskaan laittaudukaan.”
Vakaa suhde on auttanut Alinaa näkemään itsensä hyväksyvässä valossa. Toipumiseen johdatti tietysti myös vahva oma halu muuttua.
”Olen uskaltanut kulkea pelkojani kohti ja ymmärtänyt, etten voi kontrolloida elämääni enkä kehoani. Haluan elää ilossa ja rakkaudessa, en pelossa.”
Näin jälkeenpäin Alina sanoo tarvinneensa vaikeaa vaihetta elämäänsä.
”Ajattelen niitä vuosia armollisesti. Olen löytänyt itsestäni sen jälkeen tervettä aggressiivisuutta silloinkin, kun kamera ei käy tai en ole lavalla. Ja mieheni kanssa uskallan olla eri mieltä ja riidelläkin.”
Kesällä Alina lomaili puolisonsa kanssa Italiassa ja söi lounaaksi pastaa ja illalla pizzaa.
”Oli kuin olisin elänyt uutta teini-ikää. Se voi tuntua hassulta, mutta minulle se oli iso asia. Energiaa jää paljon muuhun tärkeämpään, kun ei tarvitse kontrolloida kaikkea.”
Käännä hirviö kylkiasentoon. Se on ensi vuonna ilmestyvän kirjan nimi. Kustannussopimus on allekirjoitettu, ja Alina jatkaa romaanin työstämistä. Kirja on fiktiivinen, mutta siihen on poimittu aineksia hänen omasta elämästään.
Tulevista rooleista Alinalla ei ole varmuutta, tai ainakaan hän ei voi vielä puhua niistä julkisesti.
”Siedän jo sitä, etten tiedä, mitä tapahtuu. Olen löytänyt rauhaa”, hän sanoo.
”Sisälläni on aina asunut pieni laiskimus. Arvostan sitä nykyisin paljon enkä hukuta sitä ylisuoriutumisen alle. Alan vihdoin ymmärtää, mitä minulle voisi tarkoittaa tasapaino.”
Juttu on julkaistu Eevassa 12/2022