Jos jotain Aku Louhimies, 49, rakastaa, niin merta. Kimaltavaa ulappaa ja avaruutta, joka aukeaa joka suuntaan.
Rakkaus mereen syttyi Akussa jo lapsena. Perheen kanssa tehdyillä purjehduksilla Turun saaristossa, kun laineet keinuttivat venettä ja poika saattoi tuijottaa loputtomiin jatkuvaa sinistä merta.
Illaksi rantauduttiin tuntemattomille saarille, kansallispuistojen maisemiin, kuuntelemaan lokkien kirkunaa ja kesäyön hiljaisuutta.
Verkkaiset lomapäivät isän kanssa olivat pojalle tärkeitä. Lapsuudessa isä ei ollut hänen arjessaan tiiviisti läsnä.
Vanhemmat erosivat, kun Aku oli kuusivuotias. Aku jäi pikkusiskonsa kanssa asumaan äidilleen. Isän luona käytiin joka toinen viikonloppu ja lomilla.
Aku muistaa lapsena kaivanneensa arjessa isää, jonka kanssa tehdä isä-poika-juttuja.
”Isän kanssa ei jaettu räntäsateisia kouluaamuja, polkupyörän huoltoa tai läksyjen tekoa. Omien erojeni jälkeen halusin jakaa arjen lasteni kanssa”, neljän lapsen isä Aku Louhimies sanoo.
Mies, joka ei hymyile kuvissa
Aurinko paistaa täydeltä terältä helsinkiläisen kahvilan terassilla. Punavuoressa asuva Aku Louhimies on lähettänyt nuorimmat lapsensa, 13- ja 11-vuotiaat tyttäret, kouluun.
”Olen onnellinen juuri nyt, tässä meren äärellä. Tai kun näen aamulla ikkunasta ulkona kohoavat vanhat puut, illalla sängystä kirkkaan tähtitaivaan.”
Akun silmissä vilahtaa veijarimainen pilke. Mies näyttää aivan toiselta kuin lehtien palstoilla nähty tuimailmeinen elokuvaohjaaja.
”Lapset ihmettelevät aina, miksi otan kuviin niin hullun, tuijottavan katseen. Se on tullut vain tavaksi. On vaikea totella, jos kuvaaja käskee hymyilemään”, Aku Louhimies miettii ja virnistää.
Polkupyörä odottaa kahvilan seinustalla. Haastattelusta Akun matka jatkuu keskustaan palaveriin. Tapaamisia ja kokouksia riittää, sillä Aku tekee parhaillaan tuoreimman elokuvansa hienosäätöä. Suomen historian suurin elokuvaprojekti, Tuntematon sotilas, on saanut ensi-iltansa.
”Merkittävä yksityinen rahoitus on turvannut minulle taiteellisen vapauden. Olen kiitollinen luottamuksesta, että sain ohjata tämän elokuvan. Se on elämäni mittavin työprojekti.”
“Pakenin mielikuvitusmaailmaan”
Suurelokuvan ohjaamisessa riittää vastuuta. Keväällä oman lisänsä paineeseen toi Akun isän kuolema.
”Rehellisesti sanottuna viimeksi kulunut vuosi on ollut rankka. Isän menettäminen ja jättimäisten kuvausten loppuun saattaminen ovat nielleet voimia. Silti olo on kiitollinen. Tiedän, että olen tehnyt parhaani.”
Aku ehti käydä isänsä kanssa läpi kaikki elämän tärkeät asiat. Silti kuolemaan ei voi koskaan täysin valmistautua.
”Huomaan, että olen jotenkin vältellyt surua. Suljin jo pikkupoikana asioita sisääni.”
Tunteista puhuminen on Aku Louhimiehelle hankalaa, vaikka lapsuudenkodissa näytettiin ja purettiin tunteita vapaasti. Etenkin äiti räiskyi ja huusi, isä vetäytyi, pysytteli enemmän hiljaa.
Riidat eivät loppuneet eroon. Ensimmäisen kerran vanhemmat olivat eron jälkeen samassa tilassa Akun ylioppilasjuhlissa.
”Ei silloin keskusteltu hyvästä erovanhemmuudesta. Suurin osa kavereista asui ydinperheissä. Nyt lasteni kavereiden vanhemmista puolet ovat eronneet.”
Vanhempiensa eron Aku muistaa käännekohtana. Olosuhteiden lisäksi muuttui jotain perustavanlaatuista. Sitä, mitä se oli, Akun on yhä vaikea tavoittaa.
”Menin lapsena tietysti sen vanhemman puolelle, joka ei mustamaalannut toista. Surin eroa paljon. Oirehdin tilannetta ja säilöin tunteet jollain tapaa sisääni ja pakenin mielikuvitusmaailmaan”, Aku miettii.
Torjutut tunteet nousivat pintaan vasta vuosia myöhemmin.
“En halua valehdella lapsilleni”
Kun mikään ei tunnu miltään. Sen hetken Aku Louhimies kohtasi parikymppisenä nuorena miehenä. Siitä syntyi vuonna 2000 hänen ensimmäinen kokopitkä elokuvansa, Levottomat, joka nosti ohjaajan koko kansan tietoisuuteen.
”Kuten jokainen, olen kokenut joskus alakuloa ja tyhjyyttä. Edelleenkin välillä tulee ajanjaksoja, jolloin lamaannun enkä saa aikaiseksi mitään. Erilaiset vaiheet kuuluvat elämään. Jotenkin niistä on päässyt aina yli, ehkä keskustelemalla ystävien kanssa. Sen jälkeen helpottaa. Myös liikunta auttaa jaksamaan”, Aku miettii.
Ohjaajasta viha ja rakkaus ovat lopulta lähellä toisiaan. Ne kulkevat usein käsi kädessä ja molemmilla on merkityksensä eteenpäin vievänä voimana.
”Nyt elämässäni on paljon rakkautta. Se tekee kiitolliseksi.”
Akun ensirakkaus oli sekarotuinen pystykorva, Elsa. Äiti osti koiran Akulle lohduksi eron jälkeen.
Seitsemänvuotias Aku sai koiran vastuulleen, mutta kukaan ei opettanut, miten koirasta pidetään huolta.
”Petyin itseeni, kun en kyennyt minulle annettuun vastuuseen. Se opetti vastuunkantoa myöhempään elämään”, Aku pohtii.
Elsa oli Akulle rakkain ja tärkein, mutta perhe joutui luopumaan koirasta. Äiti kertoi Elsan pääsevän kerrostaloasunnosta takaisin maalle vapauteen. Aku iloitsi Elsan puolesta.
Aikuisena hän sai kuulla totuuden äidiltään. Ei Elsaa maalle viety, vaan koira lopetettiin.
”Se murskasi vielä aikuisenakin jonkinlaisen lapsuuden idyllin ja unelman. Tapahtuman jälkeen viimeistään päätin, etten koskaan valehtele omille lapsilleni. En edes niistä vaikeimmista asioista.”
“Olen uhrannut työlle ihmissuhteitani”
Aku on halunnut rakentaa kotiinsa avoimen ja välittömän keskustelukulttuurin. Omasta kokemuksestaan mies tietää, että elämä eri perhekulttuurien välissä voi antaa lapsille myös jotain hyvää.
”On myös annettava anteeksi. Erot lasteni äideistä ovat olleet elämäni isoimpia pettymyksiä. Ne ovat sisältäneet rankkoja hetkiä ja lasten ikävöintiä kahtia jaetussa arjessa. Samalla uskon, että erilaisten elintapojen ja perheiden näkeminen on lahja. Ehkäpä oma lapsuuteni opetti minut avarakatseiseksi”, Aku Louhimies miettii.
Lapsena Aku lupasi itselleen, ettei koskaan eroaisi. Hän oli katsellut vanhempien erokuviota riittävästi.
”Mutta sitä ei ollutkaan niin helppo toteuttaa.”
Eroissa Aku on oppinut aina jotain uutta itsestään.
”Olen uhrannut tälle työlle ihmissuhteitani. Ohjaajan työ on intensiivistä ja aikaa vievää. Se asettaa kovia haasteita parisuhteelle. Silti luotan, että seuraava rakkaus on se, joka kestää.”
Aku Louhimiehestä parisuhteen ylläpidon ei pitäisi vaatia työtä.
”Uskon, että jos joku asia tuntuu helpolta, se on oikein”, Aku Louhimies sanoo.
Tarpeellinen tyhjyys
Koko elämä on matka, virta.
Niin Aku Louhimies ajattelee ja tuntee kiitollisuutta saadessaan olla unelmatyössään.
”Saan vierailla erilaisissa maailmoissa, luoda tarinoita ja tunnelmia.”
Hienointa on, kun katsoja kertoo saaneensa elokuvasta jotain itselleen. Työssä raskainta ovat rahoituksen hakuun liittyvät pitkät prosessit, asioiden hidas eteneminen ja epävarmuus hankkeen toteutumisesta.
Kun päätökset valmistuvat ja käsikirjoituksesta päästään tekemään elokuvaa, tarina herää henkiin. Jossain hetkessä kaikki asettuu paikoilleen ja Aku huomaa itsekin liikuttuvansa. Hän eläytyy näyttelijöiden tunne- tiloihin, itkee tai nauraa kohtausten edetessä ja väistää iskuja hahmojen tapellessa.
”Arvostan koko työryhmän panosta ja ammattitaitoa. Olen siitä tavattoman ylpeä. Ohjaaja on suunnannäyttäjä, mutta teos tehdään yhdessä”, Aku sanoo.
Tuntuu hyvältä saada maaliin isoja töitä, kuten tämä kymmenen vuotta kestänyt suurprojekti. Samalla Aku tietää, että suuren tavoitteen saavuttamista seuraa tyhjyys.
”Ihminen tarvitsee myös tyhjyyttä. En pelkää sitä. Tyhjyydestä lähtevät uudet polut ja ideat, mahdollisuus uuteen.”
“Uskon sattumaan ja kohtaloon”
Tuntematon sotilas -elokuvan teossa Aku on saanut testata stressinsietokykyään. Pitkät kuvauspäivät ovat täynnä odottamattomia käänteitä. Aggregaatti ei hiljene tai panssarivaunu ei käynnisty, ja aurinko laskee jo metsän taa.
Ohjaajalta vaaditaan hyviä hermoja ja joustavaa ongelmanratkaisukykyä.
”Kahdeksaankymmeneen kuvauspäivään taisi mahtua kaksi hermojen menetystä. Molempia pyysin koko porukalta anteeksi”, ohjaaja sanoo hymyillen.
Olla rauhassa itsensä kanssa. Sitäkö on onni? Jos näin on, Aku Louhimies on toisaalta onnellinen, toisaalta vielä levoton. Mies ei kanna mielessään turhia huolia tai syyllisty helposti. Tunteet tulevat ja menevät. Aku valitsee niihin näkökulman, joka on kussakin tilanteessa järkevin.
”Uskon sattumaan ja kohtaloon tilanteesta riippuen. Olen huomannut, että positiivisesta asenteesta on yleensä eniten iloa ja hyötyä.”
Elämän onnellisimmat hetket
Valoisuus on ollut Akussa pikkupojasta saakka. Vaikka välissä on ollut synkempiä hetkiä, niiden jälkeen valo ja ilo ovat palanneet ja täyttäneet elämän.
Aku muistaa pettymysten sijaan suuret onnen hetket, joihin hän laskee neljän lapsensa syntymät. Sen ilon, että on saanut lapset osaksi elämäänsä.
”Ensi-illat tai palkintogaalat eivät ole elämäni kohokohtia, mutta ne ovat, kun tytär valmistaa itse avokadopastaa tai kömpii aamulla viereen ja höpöttää juttujaan.”
Elokuvaohjaaja on kiitollinen hyvistä väleistään entisten vaimojensa kanssa.
Lapset ovat vanhempien luona vuoroviikoin.
”Vuoroviikkovanhemmuus ei ole ihannevaihtoehto, mutta pyrin hyväksymään olosuhteet ja elämän niin kuin se on. En sure asioita, joihin en voi enää vaikuttaa.”
Isän työn kautta elokuvamaailma on tullut lapsille tutuksi. Heille on arkipäivää, että isä viettää päivät metsissä luotsaten 14 000 avustajaa vaativaa elokuvahanketta.
Eniten Aku Louhimiestä kiinnosti pohtia Tuntemattomassa sotilaassa, miten ihminen käyttäytyy ääritilanteissa.
”Omassa ajassamme voimme tarkastella myös sodan varjossa kasvaneiden sukupolvien kokemuksia ja naisten roolin merkitystä. Sota on katastrofi ja murhenäytelmä, jonka olemusta ja vaikutusta ihmisiin ja koko kansakuntaan elokuva kuvaa. Uskon, että elokuvasta välittyy myös vahvasti toivo.”
“Isä oli läsnä minulle ja lapsilleni”
Jokin vilahtaa rantakiveyksellä, isä nappaa siitä kiinni. Pian tumma kyy luikertelee pullossa. Meri aaltoilee hiljaa, kun isä ja lapset kävelevät rantaviivaa. Saaren toisessa päässä he laskevat lasipullon maahan ja seuraavat, miten kyy luikertelee sadevesilammikkoon.
”Isän suurisydämisyys näkyi tekojen kautta. Muistan, miten hän tarjosi ovella rahaa pyytävälle alkoholistille voileipiä. Jälkikäteen ymmärsin, että mies oli alkoholisoitunut sotaveteraani.”
Isältä Aku on perinyt monia ominaisuuksia, esimerkiksi haluttomuuden pitää itsestään meteliä. Hän viihtyy porukassa taustalla, haluaa kuunnella toisten ajatuksia ja tarinoita.
”Isä käänsi aina puheenaiheen itsestään toisiin. Hautajaisissa huomasin, miten paljon hänellä oli ollut elämässään ihmisiä, joista minulla ei ollut mitään tietoa.”
Kuolemansa isä kohtasi tyynesti. Samoin Akukin suhtautuu elämän päätepisteeseen.
Isän kuolemaa seuranneen ikävän Aku on huomannut arjessa. Kun hän palaa kotiin kuvausten jälkeen, eikä isä istukaan puku päällä keittiössä pelaamassa korttia ja auttamassa tyttöjä läksyissä. Arkkitehti-isä vei lastenlapsiaan myös taidenäyttelyihin.
”Isä oli läsnä minulle ja lapsilleni. Lopulta jää kaipaamaan eniten niitä arjen pieniä hetkiä”, Aku sanoo.
Isältä perinnöksi jäi myös rakkaus mereen. Ohjaaja haaveilee saaristomökistä, jossa voisi ihailla vanhoja puita ja kallioita, vapaana aaltoilevaa merta. Saisi seurata iltatuulen nousua ja hetkeä, jona taivas kirkastuu.
Julkaistu Eevan numerossa 10/2017.
