Parturiin Veli-Matti Manninen ei nyt millään pääsisi. Luottoparturi ei voinut uskoa, että Veli-Matin puhelu tuli ambulanssista. Oli torstai, 16. huhtikuuta 2009, Mannisen perheen vanhan elämän viimeinen aamu.

Veli-Matti oli ajanut kesken työvuoron Lehtimäen erityiskansanopistolta kotiin Soinin Kukonkylään vaihtamaan likaantuneita vaatteitaan. Matkaa kertyi toista­kymmentä kilometriä. Jenni-vaimon mielestä kotiin palannut mies oli vähän sekava. Yhtäkkiä Veli-Matin silmissä sumeni ja näkökentässä paistoi vain kirkas piste.

”Kuin olisin katsonut avaimenreiästä suoraan aurinkoon”, Veli-Matti muistelee.

Kun työpaikalta soitettiin perään, Veli-Matti oli jo ambulanssissa matkalla Seinäjoen keskussairaalaan.

Omakotitalo kuhisee elämää, minkä takaa kolmen pojan katras. Tähän hetkeen pääseminen on joskus vaatinut Veli-Matilta ja Jenniltä liki mahdottomia.

”Minua pelottaa, onko Jennillä liikaa painetta huolehtia kaikesta. Pyrin olemaan apuna niin paljon kuin mahdollista”, Veli-Matti sanoo.

Veli-Matti oli kolmekymppinen perheenisä, kun jalat menivät kirjaimellisesti alta ja Veli-Matti rojahti suorilta jaloilta kylpyhuoneen lattialle. Aivoinfarkti katkaisi perheen elämän kahteen osaan: aikaan ennen sairastumista ja aikaan sen jälkeen. Esikoinen Eetu oli syntynyt pari kuukautta aiemmin, viisi viikkoa etuajassa, ja elämä oli ehtinyt asettua tavallisiin lapsiperheuomiin.

Koko matkan sairaalaan Veli-Matti oli tajuissaan. Hervottomaksi mennyt vasen puoli alkoi palautua nopeasti, ja jo samana iltana hän käveli sairaalan käytävällä.

Lääkäri uskoi, että Veli-Matin kohtaus oli epilepsiaa, jota tämä oli sairastanut lapsena.

Veli-Matti oli varma, että kyse oli jostain muusta. Hänen kohtauksensa ei muistuttanut niitä lukuisia epilepsiakohtauksia, joita hän oli nähnyt työssään kehitysvammaisten parissa.

”Pyysin tutkimaan paremmin, mutta lääkäri neuvoi olemaan hiljaa. Minua ei kuunneltu ollenkaan.”

Korkea hemoglobiini, tupakointi, sukurasite ja orastava työuupumus edellisessä työssä seurakunnan nuorisotyönohjaajana luultavasti altistivat aivoinfarktille.

Ainoa ennakko-oire aivoverenkiertohäiriöstä oli ollut vartalon vasemman puolen hienoinen puutuminen viikolla ennen infarktia. Veli-Matti oli huomannut oireen ripustaessaan opiskelijan takkia naulakkoon mutta ei ollut osannut olla siitä huolissaan.

Veli-Mattia makuutettiin nukutettuna sairaalassa viisi vuorokautta, koska lääkäri epäili, että epilepsiakohtaus oli yhä päällä ja tilanne piti rauhoittaa.

Aivoinfarktin hoidossa ensi hetket ovat kriittisiä, mutta väärän diagnoosin takia liuotushoitoa ei aloitettu. Lopulta tietokonekerroskuvaus paljasti aivoturvotuksen, joka uhkasi elintoimintoja. Veli-Matti kiidätettiin hätäleikkaukseen Tampereen yliopistolliseen sairaalaan.

”Lääkäri ja sosiaalityöntekijä kertoivat Jennille, että saatan menehtyä matkalla.”

Tampereella Veli-Matin kallosta poistettiin väliaikaisesti pala, jotta aivot saisivat tilaa. Kallosta irrotettu pala oli kahdeksan kuukautta pakastimessa, minkä jälkeen se kiinnitettiin takaisin.

Leikkauksen jälkeen ennuste oli huono ja Veli-Matin ounasteltiin jäävän vuodepotilaaksi. Oli elettävä tunti kerrallaan.

Palava halu parantua ja pieni kapinamieli siivittivät Veli-Matin kuntoutumista. Neljä kuukautta pyörätuolissa oli silti raskasta aikaa. Jenni ja vauva vierailivat sairaalassa lähes joka päivä, eikä Veli-Matti lakkaa kiittämästä rakkaimpiaan.

”Aluksi en jaksanut nostaa vauvaa ja itkin sen takia koko illan. Kun seuraavalla käynnillä jaksoin pitää häntä sylissä, kuljin sen jälkeen pyörätuolilla huoneesta toiseen ja huusin, että nyt onnistuin.”

Veli-Matti kieltäytyi sairaalavaatteista ja piti omia t-paitojaan, joita koristivat humoristiset tekstit. Niitä ja verkkareita Jenni viikkasi sairaalan kaappiin. Fysioterapeutti poikkesi joka päivä lukemassa Veli-Matin paidasta päivän tekstin. Jenni varoitti hoitajia koskemasta motoristimiehelleen tärkeään partaan.

”Olin lääkehöyryissä luvannut nyökäten, että sen saa leikata. Kun menin myöhemmin kallon korjausleikkaukseen, olin saanut vaivalla kasvatettua parran takaisin. Totesin hoitajille huumorilla, että jos henki on heille kallis, parta säilyy tällä kertaa.”

Jenni hankki Veli-Matille edullisen puhelinliittymän ja luki tälle Facebookista ystävien kuulumisia ja kirjoitti sanelusta Veli-Matin terveiset. Jenni järjesti mahdollisuuden katsella elokuvia ja kuunnella musiikkia. Lisäksi Jenni vei sairaalan jääkaappiin Veli-Matille mieleistä syötävää, kuten jugurttia ja rahkaa. Hän ohjeisti henkilökuntaa tuomaan tälle kaakaota ja painotti, ettei mies välitä aamupuurosta eikä syö leipää ilman makkaraa.

”Yritin parhaani, ettei syntyisi ylimääräisiä konflikteja, koska Vellu oli silloin aika tiukkasanainen”, Jenni kertoo.

Näkyviä vammoja aivoinfarktista ei juuri jäänyt. Veli-Matin kehon vasen puoli on nykyisin hieman oikeaa heikompi ja vasen silmä on osittain vioittunut.

Juhannuksena, pari kuukautta infarktin jälkeen, Veli-Matti pääsi ensimmäiselle kotilomalle.

”Kotona hänen piti saada kaikki heti. Minun piti huolehtia lapsesta ja samalla hänestä”, Jenni muistelee.

Aluksi muutokset käyttäytymisessä olivat hankalia, Veli-Matti myöntää.

”Monta läheistäni olen suututtanut näiden vuosien aikana töksäyttämällä jotakin. Olen selvinnyt tilanteista pyytämällä anteeksi ja kertomalla, mistä on kyse. Olen sama mies kuin ennen mutta uusilla mausteilla.”

Aivojen palauduttua Veli-Matin käytös on tasoittunut. Toisinaan Jenni joutuu yhä suitsimaan miehensä puheita, vaikka tämä on oppinut hallitsemaan sanojaan paremmin.

Jennin periksiantamattomuutta on tarvittu siinäkin, että Veli-Matti on saanut hänelle kuuluvia terapioita ja etuisuuksia.

”Sairaalan kesäsulun ajaksi Veli-Matti siirrettiin kuntoutukseen toiselle paikkakunnalle, jossa fysioterapiaa saisi vain pari kertaa viikossa. Vaadin, että sitä on oltava useammin. Niinpä Veli-Matti sai terapiaa kahdesti päivässä. Jouduin olemaan monessa asiassa tiukkana.”

Jenni kuvailee itseään vahvaksi, mutta myöntää toisinaan väsyneensä. Elämä on kuitenkin kulkenut junan tavoin, eikä pysähtymiselle ole ollut sijaa.

Ennen sairastumistaan Veli-Matti ehti toteuttaa lapsuudenhaaveensa bussi- ja kuorma-autokorteista. Hän on aina rakastanut autoja ja moottoripyöriä. Ajo-­oikeuden menettäminen oli kova paikka.

”Olen motoristi henkeen ja vereen. Yhä kiusaan itseäni ja käyn näyttelyissä. Minulla on paljon motoristiystäviä.”

Ajokortittomuutensa vuoksi Veli-Matti ei pysty kuljettamaan lapsia harrastuksiin. Perheellä on onneksi hyvät verkostot ja kyydit ovat aina järjestyneet.

Eetu ei muista tervettä isää, eikä Aatilla ja Tuukalla ole sellaista ollutkaan. Kun isän aivoväsymys iskee, suusta saattaa päästä sammakoita myös lasten kuullen. Silloin Jenni selittää pojille, että syynä on isän aivosairaus.

”Lapsille on varmaan normaalia, että syön lääkkeeni, mutta koulumaailma on aika julma. Aletaanko lapsia kiusata, kun isi kulkee joskus kouluautossa?” Veli-Matti miettii.

Veli-Matti on oppinut hyväksymään sairautensa kohdatessaan vertaisiaan Aivoliiton toiminnassa.

”Meitä alle nelivitosia sairastaneita on paljon, täällä Pohjanmaallakin yli kaksikymmentä. Tapaamme virtuaalisesti joka sunnuntai ja joskus oikeastikin.”

Veli-Matti on nyt palannut työelämään osa-aikaisesti. Työssään virikeohjaajana kehitysvammaisten asumisyksikössä hän kulkee useimmiten skootterilla tai koppimopolla, joihin ei tarvitse ajokorttia.

”Työnantajalta on aikamoinen luottamuksenosoitus palkata sairas. Haluan olla luottamuksen arvoinen.”

Motoristiystävänsä kanssa Veli-Matti on löytänyt uuden intohimon, karaoken. He kulkevat ympäri Suomea laulamassa Topi Sorsakosken ja Olavi Virran tuotantoa. Musiikin ohella Veli-Matti on harrastanut huoltoasemilla rupattelemista nuoresta asti. Sitäkään hänen ei ole tarvinnut jättää.

”Olen saanut lempinimen huoltoasemapastori. Olen ottanut sen ylpeydellä vastaan. Juttelemme paikkakunnan asioista, ja välillä tarvitaan teologistakin osaamista.”

Veli-Matti Manninen, 43, virikeohjaaja, asuu Soinissa Etelä-Pohjanmaalla vaimonsa Jennin ja ja poikiensa Eetun, 14, Aatin, 8, ja Tuukan, 4, kanssa.

Juttu on julkaistu alun perin Kauneus ja Terveys -lehdessä 1/23.