Kirsi Jokelan, 43, koti Tampereella on lämmin ja tunnelmallinen. Se vaikuttaa turvapaikalta, ja sitä se onkin. Neljä vuotta sitten Kirsin kaksi rakasta ystävää ja työtoveria surmattiin Afganistanin Heratissa, ja hänen oli palattava pikaisesti Suomeen oman turvallisuutensa vuoksi.
Kirsi on miettinyt lukemattomat kerrat, miksi hän jäi henkiin ja onko se oikein. Kipu tulee aalloittain.
”Palaan siihen ajatukseen yhä uudelleen. Vaikka minulla on vankka usko ja se lohduttaa, en voi kieltää, etteikö minulle olisi tullut pimeitä hetkiä. Se on surua.”
Psykiatrinen sairaanhoitaja, diakonissa Kirsi Jokela muutti ensi kerran Afganistaniin vuonna 2004. Työ alkoi darin kielen opiskelulla, minkä jälkeen Kirsi alkoi kouluttaa sairaanhoitajia. Kehitysyhteistyöhanketta rahoitti muun muassa Suomen ulkoministeriö. Kirsin suomalainen työnantaja oli Kansanlähetys, jonka työntekijät toimivat Afganistanissa suuren kansainvälisen avustusjärjestön alaisuudessa.
Mielenterveyshanke, jossa Kirsi Jokela työskenteli Heratin kaupungissa, sai alkunsa naisten polttoitsemurhista.
”Ne ovat todellisuutta siellä tänäkin päivänä”, Kirsi kertoo.
Hyvin vaikeissa elämäntilanteissa naiset saattavat valella päälleen esimerkiksi bensiiniä ja sytyttää itsensä palamaan.
”Jotkut ovat hypänneet tandooriuuniin, isoon maakuoppaan, jossa leivotaan leipää.”
Vuosikausien sota ja levottomuudet ovat riistäneet ihmisiltä paljon. Jokainen perhe on menettänyt läheisiään, ja turvattomuus on jatkuvaa. Koko yhteiskunta on raunioitunut. Ruuan hankinnan taakka painaa erityisesti naisten harteita.
Perheväkivalta on yleistä, ja perheissä on usein paljon lapsia. Maaseudulla ei ole sähköä, ja talot ovat talvisin kylmiä. Terveyspalvelut puuttuvat etenkin syrjäseuduilta. Koko elämä on usein yhtä suurta huolta.
Afgaanit arvostavat sitä, että länsimaalaiset kunnioittavat heidän kulttuuriaan. Televisio-ohjelmista opitun perusteella heidän kuvansa länsimaalaisesta naisesta on hyvin kevytkenkäinen.
Paikalliset tiesivät, että Kirsi Jokela on kristitty. He kunnioittivat hänen vakaumustaan, ja Kirsi puolestaan kunnioitti heidän uskoaan.
”Oli kiehtovaa löytää oma paikka ja tehtävä siinä maassa”, Kirsi toteaa.
Afganistanissa hän ei voinut kulkea hiukset hulmuten, mutta kaiken peittävää burkaa hänen ei tarvinnut pukea ylleen.
”Riitti, että hiukset oli peitetty ja vaatteiden värit olivat maanläheiset. Vaatteiden piti olla väljiä ja peittää kädet ja jalat.”
Kirsiä neuvottiin, ettei kaupungilla saanut nauraa tai hymyillä liikaa. Miehiä ei saanut katsoa silmiin.
”Julkisilla paikoilla piti olla hillitty. En ole silti koskaan elämässäni nauranut niin paljon kuin Afganistanissa ystävien ja työtovereiden kanssa”, Kirsi muistelee.
Huumori auttoi jaksamaan, sillä työ oli raskasta.
Lapsiavioliitot yleisiä
Afganistanissa lapsiavioliitot ovat yleisiä, ja 12–13-vuotiaan tytön aviomies saattaa olla todella iäkäs. Eräs tyttö oli syönyt rotanmyrkkyä, kun hänet oli kihlattu vanhalle miehelle. Tyttö selvisi hengissä.
”Hänen isänsä kertoi, että he olivat köyhiä, ja siksi he olivat myyneet tytön. Siellä avioliitto on tavallaan kuin tyttären kautta saatava sosiaaliturva. Isä itki, sillä tilanne oli vaikea.”
Rahat oli jo käytetty, joten perhe ei voinut perua kauppaa.
”Lääkäri kirjoitti kirjeen, jossa hän toivoi, että aviopuoliso antaisi tytön asua vielä jonkin aikaa vanhempiensa luona. Emme tiedä, mitä tapahtui. He tulivat jostain kaukaisesta kylästä.”
Mielenterveysongelma vai pahoja henkiä
Afganistanissa mielenterveyden ongelmia ei läheskään aina tunnisteta, vaan vaikeita psykoosisairauksia pidetään usein pahojen henkien aiheuttamina.
”Kerran eräs nainen tuli miehensä kanssa kaukaa, parin päivän matkan päästä. Nainen oli sidottu kankailla. Ymmärsimme, että kyse oli psykoosisairaudesta.”
Kesken kaiken nainen tempaisi itsensä vapaaksi ja karkasi. Hän repi vaatteet yltään ja juoksi kivipellolle. Kirsi ja muut hoitajat säntäsivät perään. Myös klinikan autokuski hyppäsi maastoautoon ja kaasutti potilaan kannoille.
Nainen juoksi kohti lapioiden kanssa rehkiviä miehiä, joiden viisautta Kirsi yhä kiittelee.
”Afgaanimiehillä on päällään viltit. He kaappasivat puolialastoman naisen kunnioittavasti viltin sisään. Me toimme hänet klinikalle ja annoimme lääkettä.”
Vähitellen naisen vointi kohentui, ja puoliso sai tietoa psykoosisairaudesta ja lääkityksen merkityksestä. Vuosia myöhemmin mies toi klinikalle toisen perheenjäsenen, jolla oli myös psyykehäiriö.
”Näin tieto kulkee. Apua saavat kertovat klinikasta läheisilleen ja naapureilleen.”
Väsymys iski
Reilut neljä vuotta sitten Kirsi Jokela oli päättänyt palata Afganistanista Suomeen, vuosi aiottua aiemmin. Hän työskenteli tuolloin väliaikaisesti järjestönsä Heratin-tiimin aluevastaavana ja oli ehtinyt jo siirtää vastuuta paikallisten käsiin.
Kirsi tunsi olevansa yksinkertaisesti liian väsynyt jatkamaan kautensa loppuun saakka.
”Minulle oli kova paikka, kun uuvuin työssäni, vaikka toisaalta koin, että tehtäväni siellä täyttyi. Ammatillisesti takkini oli tyhjä.”
Kirsi sanoo hyppäävänsä herkästi moniin asioihin ja innostuvansa nopeasti.
”En osannut sanoa ei. Puhun potilailleni levon merkityksestä, mutta en aina osaa antaa itselleni lupaa levätä”, Kirsi Jokela pohtii.
Päivä, joka muutti kaiken
Sitten valkeni päivä, joka muutti kaiken: 24. heinäkuuta vuonna 2014. Oikeastaan tarina alkoi jo edellisiltana. Kirsi ja hänen ystävänsä ja työtoverinsa Seija Järvenpää ja Kaija Martin viettivät rentoa ja nauruntäyteistä iltaa työtovereidensa kanssa. Paaston aikana muslimit eivät syö päivänvalon aikaan, mutta illalla he herkuttelevat.
”Olen nimennyt sen kirkkauden illaksi, koska Seija ja Kaija loistivat niin. He olivat viettäneet päivän kotona, ja heillä oli ihanat kampaukset. Ajattelen lapsen lailla, että sain nähdä välähdyksen tulevasta kirkkaudesta.”
Kolmikko jutteli seuraavan päivän ostosretkestä basaariin. Kirsillä ei ollut oikeastaan mitään hankittavaa, mutta hänkin aikoi lähteä mukaan.
Seija rohkaisi häntä kuitenkin jäämään asunnolle.
Seuraavana päivänä Kirsi odotti ystäviään kaupungilta, kun turvallisuustilannetta seuraavasta järjestöstä ilmoitettiin, että kaupungilla oli isketty ulkomaalaisia vastaan.
”Kirsi, oletko sinä ja onko sinun tiimisi kunnossa?” häneltä kysyttiin.
”Sydämeni alkoi hakata. Yritin soittaa Seijalle ja Kaijalle, mutta en tavoittanut heitä. Pian selvisi, että he olivat kuolleet.”
Suomalaisnaiset oli ammuttu taksiin keskellä kirkasta päivää.
Valtava järkytys
Järkytys oli valtava. Kirsi itki ja huusi. Hän koki voimakasta yksinäisyyttä ja turvattomuutta. Seijan ja Kaijan hän tiesi olevan turvassa Jumalan luona, vaikka inhimillisesti katsoen tilanne oli kaoottinen ja hirvittävä.
”Taivaan Isä tietää elämämme päivät, ja minun aikani ei ollut vielä tullut. Seijan ja Kaijan tehtävät täyttyivät, vaikka ihmissilmin paljon jäi kesken. Näille naisille olisi kyllä ollut tehtävää.”
Kirsi sai tuekseen afgaanityötovereita, jotka lähtivät tunnistamaan ruumiit.
”Minä menin ruumishuoneelle myöhemmin iltapäivällä. Halusin hyvästellä Seijan ja Kaijan. Se auttoi kaiken käsittelyssä.”
Paikalla oli paljon viranomaisia. Ilmapiiri oli kunnioittava ja arvokas.
”Sanoin ystävilleni, että tiesin heidän olevan Jeesuksen kanssa. Tein ristinmerkit.”
Kirsi on kiitollinen järjestölleen ja sen paikallisille työntekijöille, että tilanteen hoitamiseksi oli olemassa käytännön suunnitelma. Sairaanhoitajana hän mietti vainajien pesua ja laittamista.
”Minua vapautti ajatus, että he ovat valkeissa vaatteissa”, Kirsi sanoo ja viittaa Raamatun lupaukseen siitä, että Jeesukseen uskovat puetaan taivaassa valkeisiin vaatteisiin.
Kukaan ei tiennyt, jahtasivatko tappajat myös Kirsiä. Hän pakkasi kaksi laukkuaan, siirtyi väliaikaiseen turvapaikkaan ja lensi seuraavana päivänä maan pääkaupunkiin Kabuliin.
Heratin-kotiinsa Kirsi ei enää palannut, vaikka aluksi luuli niin. Hän pelkäsi oman turvallisuutensa mutta myös afgaaniystäviensä puolesta. Kirsi vietti kuitenkin vielä pari viikkoa Afganistanissa surren yhdessä työtovereidensa kanssa.
Paljon iloa ja surua
Kirsi Jokelan vuosiin Afganistanissa liittyy paljon iloa ja surua. Seija ja Kaija eivät olleet ainoat läheiset, jotka hän menetti siellä. Hän myös vaihtoi usein asuinpaikkaa, ja sekin verotti voimia.
”Elämä oli niin intensiivistä, että väsymys on tullut pintaan vasta nyt, kun on ollut mahdollisuus pysähtyä.”
Suomessa Kirsi sai keskusteluapua, mutta helppoa kotiinpaluu ei ollut. Hän toipui paluusyksyn ajan lapsuudenmaisemissaan Kauhavalla Etelä-Pohjanmaalla. Vanhempien ja sisarusten siipien suojissa oli turvallista purkaa sisintä.
”Aluksi olin sokissa. Oli hienoa olla tuo aika läheisten ympäröimänä. Joinakin aamuina tuntui vaikealta nousta, mutta perhe auttoi”, Kirsi muistelee.
”He osaavat kohdata minut ihanalla tavalla, ja he ovat pitäneet minua silmällä. Heidän kanssaan on ollut tilaa olla.”
Kirsi muistaa tuon syksyn hyvästä puolukkasadosta. Sittemmin hän on innostunut juoksemisesta. Hän nauttii, kun saa liikkua vapaasti ja olla luonnossa.
”Suru oli kehossani. Ensimmäisen vuoden aikana Afganistanista palattuani tuntui kuin olisin kantanut vatsassani tiiliskiveä. En kuitenkaan osannut nimetä tunnetta.”
Olisiko pitänyt antaa itselle enemmän aikaa?
Vaikka Kirsi Jokela tunsi itsensä väsyneeksi, hän päätti tarttua mahdollisimman nopeasti arkeen. Hän asettui Tampereelle, jossa koti odotti paluumuuttajaa.
Jälkeenpäin Kirsi on pohtinut, olisiko hänen ollut viisaampaa antaa itselleen enemmän aikaa vain olla. Toisaalta hän uskoo, että rutiinit ja aikataulut olivat hänen tapansa selviytyä.
Kirsi on surrut myös sitä, että Afganistaniin jäi paljon hyviä ystäviä, sekä afgaaneja että ulkomaalaisten tiivis yhteisö.
”Monet olivat lähtiessäni lomalla, emmekä voineet hyvästellä. Oli ihanaa, että jotkut tulivat myöhemmin käymään Suomessa ja että olen voinut pitää yhteyttä ystäviin.”
"En jaksanut auttaa"
Kun Suomeen vyöryi pakolaistulva syksyllä 2015, hätämajoitukseen etsittiin työntekijöitä Kirsi Jokelan työpaikalta Tampereen kaupungin erikoissairaanhoidosta.
”Ajattelin, että se olisi juuri minun juttuni, mutta sitten itkin ja ymmärsin, etten jaksanut. Olen kiitollinen, että tunnistin itse oman tilani. Kun sitten tapasin afgaaneja ja he kertoivat kokemuksistaan, omat kokemukseni nousivat pintaan.”
Muutaman kuukauden kuluttua Kirsi jaksoi jo lähteä mukaan vapaaehtoistyöhön. Hän toimii pakolaisten tulkkina, vierailee vastaanottokeskuksissa ja auttaa myönteisen turvapaikkapäätöksen saaneita kodin laittamisessa.
Perusturva järkkyi
Ystävien ja työtovereiden surma on muuttanut Kirsi Jokelan suhtautumista ja luottamusta ihmisiin.
”Tapahtuma järkytti perusturvaani. Olen ollut aika sinisilmäinen, ja olen vieläkin. Haluan uskoa ihmisestä hyvää. Elämä voi kuitenkin muuttua silmänräpäyksessä. On sairautta ja kuolemaa”, Kirsi toteaa.
”Olen pysähtynyt miettimään, missä minun toivoni on. Uskon, että tämä ei ole ainoa maailma, vaan elämää on kuoleman jälkeenkin. Kuolema ja pahuus ovat koskettaneet minua, mutta toivoani ne eivät ole sammuttaneet.”
Luonnostaan valoisasti hymyilevän Kirsin nauru raikaa edelleen tämän tästä. Hän kokee saaneensa viimein elämänilonsa takaisin. Hänelle elämä on lahja.
”Jotkut Suomessa asuvat afgaanit kutsuvat minua ’Kriisiksi’”, Kirsi sanoo nauraen ja huomauttaa, että kriisi on mahdollisuus tarkistaa suuntaa. ●
Haastattelu on julkaistu Eevassa 12/2018.
