”KAKSIKYMPPISENÄ JUHLIN PALJON ja vietin villiä ja vapaata elämää. Sitten sairastuin munuaisaltaan tulehdukseen, jonka vuoksi vietin sairaalassa viikon.

Se herätti minut. Tajusin, etten voi olla samaan aikaan huippu-urheilija ja elää sellaista arkea.

Samana syksynä tapasin nykyisen poikaystäväni. Hänellä oli iso merkitys sille, että aloin urheilla tavoitteellisemmin. Entisenä ammattiurheilijana hän osasi kannustaa minua. Silloin päätin, että jatkossa päätavoitteeni on pysyä terveenä ja pystyä parempiin tuloksiin urheilukentällä. Juhliminen sai jäädä.

Olen aina halunnut olla urheilija. Vietin lapsuuden viikonloput peli- tai kisareissuilla ja harrastin muun muassa koripalloa, lentopalloa ja yleisurheilua.

Koska aloitin urheilun varhain, uhrasin kehoni urheilulle jo hyvin nuorena. Se aiheutti kovia ulkonäköpaineita ja vaikutti siihen, miten suhtaudun vartalooni. Kilpailin yleisurheilukisoissa ja murehdin, miltä näytän tiukoissa ja paljastavissa kisavaatteissa. Vertailin kilpakumppaneiden vatsalihaksia omiini. Ajattelin, että näytän liian isokokoiselta, vaikka todellisuudessa olin vain luuta ja nahkaa.

Katselin itseäni monta kertaa peilistä kisa-asu ylläni ja mietin, etten voi laittaa tätä päälleni. Olin varma, että ihmiset katsomossa ajattelisivat, että minulla on liikaa painoa.

KEHONI ON TYÖVÄLINEENI. On raskasta, että täytyy treenata kovaa ja samaan aikaan vähentää kehon rasvan määrää kisakautta varten. Lisäksi pitäisi pystyä valmistautumaan suoritukseen henkisesti.

Varsinkin yleisurheilupiireissä ajatellaan, että rasvaprosentin pitäisi olla nolla, jotta on tarpeeksi hyvässä kunnossa kisoja varten. Mielestäni on vanhanaikaista ajatella, että urheilijan pitää olla pienikokoinen. On epäreilua, että kun urheilija epäonnistuu, syytetään ensimmäisenä liian isoa rasvaprosenttia. Vartalo on ainut asia, mikä urheilijasta näkyy ulospäin. Kukaan ei näe sen eteen tehtyä työtä.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen saanut lisää itsevarmuutta. Sillä ei ole mitään merkitystä, miltä näytän ulkoisesti, kunhan pystyn tekemään kovaa tulosta.

Syön ja treenaan säännöllisesti. Menen nukkumaan joka ilta viimeistään yhdeltätoista ja herään yhdeksältä. Joskus harmittaa, etten voi joustaa rytmeistäni. Jos vietämme aikaa ystävien kanssa, minun täytyy mennä jo hyvissä ajoin nukkumaan, kun muut jäävät nauttimaan illasta.

Elän sellaista elämää, josta pidän. Täsmällisistä rytmeistä kiinni pitäminen on pieni uhraus siihen nähden.

Lue myös: Kaisa Mäkäräinen menestyksekkään urheilu-uransa jälkeen: "Minulla on aina ollut huono itsetunto"

Suuri uhraukseni on kuitenkin se, ettei minusta voi tulla vielä äiti. Haave äitiydestä kasvaa koko ajan enemmän. Olemme poikaystäväni kanssa valmiita perustamaan perheen. Urheilu on ainut este.

Raskaana ollessa joutuisin olemaan kauan pois treeneistä. On myös mahdotonta ennustaa, miten kehoni palautuisi raskaudesta. Urheilijan urani kärsisi.

Kamppailen asian kanssa paljon. Olen jutellut äitiydestä ja raskaaksi tulemisesta urheilupsykologien kanssa. Olemme miettineet yhdessä, milloin olisi sopiva aika tulla raskaaksi ja kuinka pitkään voin odottaa.

Sopiva aika raskaudelle voisi olla vuoden 2024 olympialaisten jälkeen. Olen silloin 27-vuotias. Se on kuitenkin vasta alustava ajatus.

En pidä siitä, että Suomessa urheilupiireissä katsotaan pahalla, jos naisurheilija tekee uransa aikana lapsia. Maailmalla on esimerkkeinä menestyneitä naisurheilijoita, jotka ovat tehneet niin. Toivon, että Suomessa nais­urheilijat voisivat perustaa perheen uransa aikana, eikä se olisi epänormaalia ja paheksuttavaa.

TULEVAISUUS mietityttää ja jopa pelottaa minua. Jos teen urani aikana lapsia, mitä se tekee keholleni? Pystyisinkö palaamaan sen jälkeen enää huippu-urheilun pariin? Tiedostan myös sen, että raskaaksi tuleminen voi vaatia vuosien yrittämisen. Siksi haluaisin alkaa yrittää lasta jo nyt, kun olen nuori.

Mietin paljon myös sitä, miten urheilu vaikuttaa kehooni. Huippu-urheilu ei ole tervettä. Siinä laitetaan keho jatkuvasti äärimmilleen, ja vakavatkin loukkaantumiset ovat mahdollisia. Joskus tuntuu hullulta ajatella, mitä teen kropalleni vapaaehtoisesti.

Urheilu on kuitenkin intohimoni. Rakastan harjoittelua. Pidän kehoni haastamisesta ja siitä, että näen, mihin se pystyy. Onnistuminen tuntuu upealta ja palkitsevalta. Samalla epäonnistuminen saattaa tuntua maailmanlopulta. Samanlaista tunneskaalaa en voi kokea missään muualla.

Haluan huipulle, koska tiedän, että minulla on siihen mahdollisuus. Jos en uskoisi, että minulla on mahdollisuus päästä kohti maailman huippua, en jaksaisi harjoitella.

Silti toivon, ettei urani olisi perhehaaveideni tiellä.”

Juttu on julkaistu Trendissä 8/2020.