Ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräinen tuli viimeiselle ammuntapaikalle toisena. Oli maaliskuu 2011 ja käynnissä MM-kilpailujen takaa-ajo Venäjän Hanti-Mansijskissa.

Saksan Magdalena Neuer johti kisaa, mutta ampui kahdesti ohi ja joutui sakkokierrokselle. Kaisa kaatoi kaikki viisi taulua ja siirtyi johtoon.

Maalissa tuli itku. Kaisa voitti ampumahiihdon maailmanmestaruuden ensimmäisenä suomalaisnaisena.

– Siinä tuli itsensä voittamisen fiilis. Minulla on aina ollut aika huono itseluottamus, Kaisa kertoo.

Häntä on vaikea uskoa, sillä Kaisa on yksi parhaista ampujahiihtäjistä. Vuosi 2011 oli niin hyvä, että tammikuussa 2012 hänet valittiin Vuoden urheilijaksi.

Kaisa uskoo, että huonon itseluottamuksen syynä on nuoresta asti jatkunut itsekriittisyys.

– Olen hyvin usein sitä mieltä, että minusta ei ole mihinkään. Uskon, että muut ovat parempia kuin minä.

Nuori maastohiihtäjä seurasi huippu-urheilijoita tarkasti. Kun Mika Myllylä tai ampumahiihtäjät Ole Einar Bjørndalen ja Raphaël Poirée menestyivät, Kaisa ajatteli: vau, pystyisinpä joskus samaan.

Hän vaihtoi hiihdon ampumahiihtoon parikymppisenä. Fysiikan opinnot Joensuun yliopistossa saivat jäädä.

Kaisa oli hiihtäjänä tottunut siihen, että tulokset näkyvät pikkuhiljaa. Ampuessa palaute tuli heti. Laukaus joko osui tai ei osunut. Huonosti menneiden kisojen jälkeen pari päivää meni märehtiessä.

– Ensimmäisinä vuosina se oli tosi vaikeaa, hän sanoo.

– Kun kisat menivät huonosti, olin pettynyt itseeni, mutta tunsin, että tuotin pettymyksen myös tukijoukoilleni eli suksihuoltajille, valmentajille, fysioterapeuteille ja sponsoreille. Ajattelin, että minun pitää hyvällä suorituksella maksaa takaisin heidän panoksensa.

Kaisa oli jo nuoresta asettanut itselleen kovia tavoitteita. Koulussakaan keskinkertainen suoritus ei riittänyt. Urheilumaailma vahvisti ankaraa ajattelua. Kun tavoitteet ovat kovat, on helppo ajautua kierteeseen, jossa aina voisi olla vielä parempi.

– Olen saanut suurimmat fiilikset onnistumisistani. Monta kertaa olen palkintopallillakin ollut vähän pettynyt omaan suoritukseeni.

Kaisa uskoo, että hyvä itseluottamus auttaa pettymysten käsittelyssä ja antaa tarvittavaa lisäenergiaa.

– Olisin varmasti pärjännyt vielä paremmin, jos minulla olisi ollut parempi itseluottamus. Ammunta on paljon kiinni siitä, että osaa aidosti psyykata itsensä. Liian monta kertaa olen ollut liian epävarma.

Maaliskuussa Kaisa istui Kontiolahden stadionin pukuhuoneessa ja painoi Instagramin julkaise-nappia. Hän teki poikkeuksellisen päivityksen 180 000 seuraajalleen.

Ampumahiihtourani ensimmäiset harjoitukset olivat tällä stadionilla, ja täällä kansainvälinen urani myös tänään yhtäkkiä päättyy, Kaisa kirjoitti englanniksi.

Hetki oli niin jännittävä, ettei hän jäänyt odottamaan kommenttien ilmestymistä. Hän laittoi puhelimen reppuunsa ja lähti starttiviivalle.

– Se oli ainoa tapa selviytyä kisasta ehjänä. Tiesin, että päätös herättäisi paljon tunteita minussa ja muissa.

Kaisa selviytyi kisassa lopulta neljänneksi.

Lue myös: Burnout muutti Katja Kokon suhteen työhön

Moni menestynyt naisampumahiihtäjä lopettaa viimeistään kolmekymppisenä. Kaisan viidentoista vuoden ura on poikkeuksellisen pitkä ja menestyksekäs. Hän sai kuusi arvokisamitalia ja voitti maailmancupin kokonaiskilpailun kolme kertaa.

Otsikot hehkuttivat: Kaisa Mäkäräinen on kannatellut Suomen MM-menestystä. Uskomatonta, Kaisa Mäkäräinen, uskomatonta!

Aina kilpaileminen ei ollut herkkua. Viimeisen kauden ensimmäisessä kisassa Ruotsin Östersundissa alkujännitys vaikeutti keskittymistä. Kaisa tähtäsi pitkään mutta ampui kolmesti ohi. Hän sijoittui 53:nneksi.

– Mietin hetken, että onpa syvältä. Tätäkö tämä nyt on. Seuraavassa kisassa olo helpotti.

Päätös lopettamisesta syntyi vähitellen talvella. Kaisa pohti sitä pitkään ja jutteli muiden uransa lopettaneiden urheilijoiden kanssa. Päätökseen vaikutti esimerkiksi 37 vuoden ikä ja se, että lopettaminen on vääjäämättä joskus edessä.

Kaksi viimeistä kisavuotta olivat olleet aiempia hankalampia. Kaisalla oli vaikeuksia terveyden, suksihuollon kuin ammunnankin kanssa.

– Epäonnistumiset oli helpompi käydä läpi, kun tiesin, että olin tehnyt taustatyöni hyvin. Olisin varmasti ollut vielä pettyneempi, ellen olisi yrittänyt tarpeeksi.

Valmentaja Jarmo Punkkinen kysyi vielä viimeistä kilpailua edeltävänä iltana, oliko Kaisa ihan varma lopettamisesta.

– Halu kehittyä oli isoin motivaattorini. Tunsin, että tässä tilanteessa minusta ei voisi tulla enää parempaa.

Lue myös: Iloitse pienistä asioista - nämä viisi asiaa tuovat elämääsi onnea

Kipinät sinkoilivat nuotiosta. Kaisa istui puolisonsa Jarkon ja ystäviensä kanssa lammen rannalla ja katseli tulta. Olo oli tyhjä ja haikea.

Oli ensimmäinen päivä viidentoista vuoden urheilu-uran jälkeen. Kaisa oli kotona eikä lentokentällä. Maailmancup oli päättynyt koronaviruksen takia kotistadionille Kontiolahdelle.

Toiset ystävät, entiset ampumahiihtäjät Darja Domratšava ja Ole Einar Bjørndalen tulivat illalla. He tiesivät, miltä lopettaminen tuntuu.

– Urheilu on ollut koko elämäni. Kiersin maailmancupia 15 vuotta ja urheilin jo koko nuoruuteni.

Lopettaminen muuttaa elämän, ja toki Kaisa on sitä kipuillut.

Pitkän uran ansiosta huippu-urheilijuudesta on tullut identiteetti, joka ei katoa sormia napsauttamalla.

– Minua on viisitoista vuotta tituteelarattu ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräiseksi. Mitä jää jäljelle, kun se etuliite otetaan pois?

Urheilu on ohjannut nukkumista, syömistä, liikkumista – jokaista arjen valintaa, jonka Kaisa on tehnyt. Tie huipulle on vaatinut sisua ja kovaa työtä.

– Suuri yleisö näkee vain sen, mitä kisoissa tapahtuu. Ensimmäisinä vuosina joku saattoi kysyä syyskuussa, joko olen käynyt lenkillä. Sanoin, että olen käynyt toukokuun puolivälistä asti kahdesti päivässä, hän sanoo.

– Minulta on jäänyt väliin hyviä bileitä ja illanistujaisia, mutta en ole miettinyt niitä. Ajattelin kyllä, että tänä kesänä olisin päässyt ensimmäistä kertaa Ilosaarirockiin. Sen peruuntuminen harmitti enemmän.

Pitkä ura on opettanut monia asioita. Kaisan lista on pitkä: itsenäisyyttä, pitkäjänteisyyttä, elämänhallintaa, itsetuntemusta, kielitaitoa ja bisnesymmärrystä.

Tärkein oppi hänestä on ollut epäonnistumisten sietäminen.

Kilpailuvietti on urheilijan menestyksen edellytys, mutta Kaisa ajattelee, että nyt on aika opetella eroon jatkuvasta kehittymisen tarpeesta ja vertailusta. Epävarmuus on iän ja menestyksen myötä jo vähän hellittänytkin.

– Kilpailuhenkisyys ehkä auttaa minua käymään lenkillä, mutta se näkyy herkästi muussakin elämässä. Kun ostan uuden sohvan, kahden päivän päästä ajattelen, että se voisi olla vähän parempi.

Lue myös: Epäonnistu, mutta älä anna sen musertaa

Eniten Kaisa ikävöi kilpakumppaneitaan, joista on tullut vuosien aikana ystäviä. Hän uskoo kuitenkin, että ihmissuhteet säilyvät, vaikka ura loppuu.

– Kaikki kaverini ovat urheilijoita tai linkittyvät muuten urheiluun. Tänä keväänä olen tutustunut Joensuussa pariin uuteen ihmiseen ja olen ihan liekeissä siitä.

Koronan vuoksi Kaisa on pysytellyt kotona. Hän on liikkunut kerran päivässä ja antanut itsensä rauhassa sulatella tapahtunutta ja suunnitella tulevaa.

Näkyvin muutos on ollut tavoitteiden katoaminen. Yhtäkkiä hän on voinut elää päivän kerrallaan ja tehdä asioita hetken mielijohteesta. Se on ollut vapauttavaa ja vähän pelottavaakin.

Mukavuusalueella on ollut paitsi mukavaa, myös vähän outoa.

– Mietin välillä, miksi menen juoksemaan. Olen niin tottunut treenaamaan talven kisoja varten, että oma hyvinvointi tuntuu hassulta syyltä.

Lue myös: Pois mukavuusalueelta

Mihin tulevaisuus vie, sitä Kaisa ei vielä tiedä. Hän uskoo, että uusi työ liittyy jollain tavalla urheiluun. Vain yhteen asiaan keskittymistä hän ei enää kaipaa.

– Olen juuri päässyt eroon sellaisesta.

Joistain asioista Kaisa ei haluaisi luopua. Tärkein niistä on vapaus.

– Vaikka valmentaja on tehnyt harjoitusohjelman, olen saanut olla itseni pomo ja määrittää elämäni valintoja. En tiedä, kuinka helposti minusta olisi perusduunariksi, jolle sanotaan, että tänään teet tätä.

Juuri nyt Kaisa tulee onnelliseksi, kun hän saa tehdä jotakin käsillään. Hän puuhastelee puutarhassa, rakentaa hyönteishotellia ja näpertää käsitöitä.

Kaisa toivoo, että löytyisi jokin toinen asia, joka motivoisi samalla tavalla kuin huippu-urheilu.

Haaveissa on lomakoti Keski-Euroopasta, saksalaisesta tai italialaisesta kylästä, jossa talot ovat vieretysten ja vuorilla vaeltavat lammaslaumat.

– Olisi kiva päästä kuntomatkojen vetäjäksi. Veisin ihmisiä sellaisiin luontokohteisiin, joissa olen itse käynyt ja joista olen saanut kiksejä.

Toukokuussa ovikello soi juuri, kun Kaisa oli lähdössä lenkille. Oven takana seisoi lähistöllä asuva, Kaisalle tuntematon nainen, joka toi tuoreita karjalanpiirakoita ja pari orvokkiamppelia. Hän oli aina katsonut Kaisan kisoja.

– Olin tosi onnellinen, että olin kotona eikä hänen tarvinnut jättää lähetystä oven taakse.

Sosiaalisessa mediassa yhä kysytään, eikö Kaisa voisi kilpailla vielä yhtä talvea. Kirjeitä ja postikortteja tulee viikoittain. Ihmisten tuki on yllättänyt ja liikuttanut.

– Joensuun seudulla moni pikkutyttö on aloittanut ampumahiihdon. Siitä tulee hyvä mieli. Urheiluidoleilla on ollut itselleni iso merkitys.

Hän tietää, että haikea olo varmaan palaa syksyllä, kun maailmancup taas alkaa eikä hän ole mukana.

Kaisa ei usko katuvansa lopettamispäätöstään.

– Se helpottaa, etten ole ensimmäinen enkä viimeinen urheilija, joka lopettaa. Se on kaikilla joskus edessä.

Haikeuden takana on iloa uudesta.

– Olen itse halunnut tätä. Olen innoissani siitä, että huippu-urheilun tilalle voi tulla jotain muuta. Elämässäni voi olla muitakin hyviä asioita.

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 11/2020.