Tarja Virolainen, 44, Kirkkonummi, asiakkuusjohtaja
” Vaikka olen sosiaalinen ihminen, kaipaan yksinoloa, omaa tilaa ja aikaa. Siksi juoksen yksin. Samat syyt johtivat siihenkin, että muutimme mieheni kanssa omiin osoitteisiimme, vaikka olemme yhä yhdessä. Seurallisuuden ja yksinolon tarve vaihtelee elämässäni koko ajan.
Juoksen 50 kilometriä viikossa. Useimmiten käyn lenkillä illalla työpäivän jälkeen. Tähän aikaan vuodesta on tärkeintä peruskestävyyden kehittäminen.
Olen joskus juossut neljä maratonia vuodessa. Tänä vuonna yksi riittää – tosin kesällä aion taittaa useita puolimaratoneja. Juoksen ne useimmiten ulkomailla. Minulle kilpailut ja matkat niihin ovat palkintoja treenaamisesta.
Maratontapahtumissa juoksen yksin tuhansien joukossa. Uppoudun musiikkiin, pääsen omaan kuplaani enkä voi ymmärtää ihmisiä, jotka höpöttävät keskenään. Kyseessä on kuitenkin kisa!
Kilpailuissa olen oppinut kannustamaan itseäni. Entiselle koulukiusatulle se taito ei ole itsestäänselvyys. 42 kilometrin matkalla ei kuitenkaan pääse lähtöviivalta maaliin, jos kritisoi itseään.
Toisinaan musiikki nappikuulokkeissa rytmittää menoani silloinkin, kun juoksen lähimetsässä. Olen vastikään löytänyt myös äänikirjat pitkien lenkkien viihdykkeiksi. Aika monta lenkkiä kesti Bruce Springsteenin teos Born to Run. Bruce lukee sen itse. Suosittelen.
Osallistun välillä ryhmätreeneihin ja lenkkeilen joskus harvoin mieheni kanssa. 99 prosenttia lenkeistä teen yksin. En juokse koskaan juoksumatolla. Raitis ulkoilma on niin tärkeää, että olen tehnyt lenkin jopa 32 asteen pakkasessa.
Juostessa annan ajatusten mennä välillä omia menojaan. Välillä teen meditoinnista tuttua harjoitusta: Tyhjennän mieltä ja keskityn hetkeen. Pidän ajatukseni esimerkiksi asennossani tai maisemassa.
Juoksu on oman mielen kanssa työskentelyä. Siihen ei sovi lenkkikaveri. Juuri tämä tekee lajista antoisan mutta raa’an: on opittava sietämään itseään ja ajatuksiaan.”
Lue myös: Juoksutekniikka kuntoon
Tarjan vinkit aloittelevalle juoksijalle
1. Aloita maltillisesti. Kävele vaikka ensimmäiset lenkit ja yhdistä siihen vähitellen juoksua. Peruskunnon rakentaminen on kaiken A ja O.
2. Älä keskity matkan pituuteen tai kielteisiin ajatuksiin. Tartu hetkeen ja nauti. Meditaation opettelu tuo hyvän lisän juoksuun.
3. Kokeile tapahtumia, voit jäädä koukkuun! Minäkin luulin, että olen metsäjuoksija, joka ei koskaan osallistu yhteenkään kisaan.
Maija Lukkari-Nyman, 46, Helsinki, sisustussuunnittelija
”Olen yksityisyrittäjä ja työskentelen paljon kotona. Olen ihan tarpeeksi yksin. Siksi haluan seuraa lenkeilleni. Juoksen yksin vain, jos en saa kaveria mukaan. Näin käy harvoin, sillä paras ystäväni muutti juuri lähistölle. Teemme aamulenkkejä Etelä-Helsingin kaduilla, puistoissa ja rannoilla.
Liikunta on hyvä hoitaa pois päiväjärjestyksestä aamulla. Iltaisin on paljon tekosyitä, miksi ei ehdi tai jaksa lähteä. Lisäksi minä olen silloin mieluiten miehen ja lasteni kanssa.
Aamu ei ole pois keneltäkään. Lähdemme ystäväni kanssa matkaan kello 6.45. Sitä ennen juon vettä ja kahvin rauhassa. Mikään sää ei haittaa – kunhan en astu vesilammikkoon heti lenkin aluksi.
Ystävät ja lapsuudenperheeni ovat minulle hurjan tärkeitä. Olen heidän kanssaan ehkä enemmän kuulolla kuin aikuiset yleensä.
Jos juoksen yksin, minulla on nappikuulokkeet korvissa. Soittelen vanhemmilleni ja kavereilleni. Saan kaksi kärpästä yhdellä iskulla: liikunnan ja ystävyyden päivityksen.
Puhuminen lenkillä on myös kunnon mittari. Täytyy olla hyvä kunto, että pystyy juttelemaan ylämäessä hidastamatta vauhtia!
Toisaalta minua ei haittaa lähteä juoksemaan itseäni hitaamman kaverin kanssa.
Lue myös: Treenarin juoksukoulu
Joskus mieheni ihmettelee, mitä ihmeen juteltavaa lenkillä aina on. Ongelma on ennemminkin se, että matka loppuu kesken, ennen kuin on käsitelty se paatos, mikä milloinkin kuohuttaa: miehet, terveys, remontti, politiikka…
Juoksen yksin oikeastaan vain kesäasunnollamme, josta lähden taivaltamaan Tammisaareen. Matkaa on pikkuteitä pitkin parikymmentä kilometriä eli noin puolimaratonin verran.
Silloin mieheni ajaa usein autolla ohitseni.
Kun saavun Tammisaareen, käymme kaupassa ja ajamme yhdessä kotiin.
On upeaa olla yli nelikymppisenä näin hyvässä kunnossa. Tiedän, että jaksan taittaa 20 kilometriä koska tahansa. Pisin juoksemani matka on 33 kilometriä. Tapahtumiin tai kisoihin en osallistu. Ne eivät ole minun juttuni.
Juoksu on osa kokonaisvaltaista hyvinvointiani. Se antaa myös itsetuntoa: kuljen selkä suorana, kun koen olevani urheilullinen.”
Maijan vinkit sosiaaliseen juoksuun
1. Hanki juoksukaveri, joka on yhtä tavoitteellinen kuin sinä, niin lenkkejä ei jää väliin.
2. Ottakaa kalenterinne ja sopikaa lenkit etukäteen viikoksi tai useammaksi.
3. Tsempatkaa toisianne. Vetotreeneissä eli harjoituksissa, joissa tehdään vaativia pyrähdyksiä, se on tärkeää. Naurakaa ja kiroilkaa yhdessä!
Tarja Virolaisen kirja Juoksijan sielu ilmestyi tammikuussa (Bazar).
Maija Lukkari-Nymanin blogia voit lukea osoitteessa maijanmaailma.fi
