Eeva

Virpi Hämeen-Anttila innostui kuusikymppisenä seinäkiipeilystä: ”Nykyään pystyn vetämään leukaa ja punnertamaan miten päin tahansa”

Virpi Hämeen-Anttila innostui kuusikymppisenä seinäkiipeilystä: ”Nykyään pystyn vetämään leukaa ja punnertamaan miten päin tahansa”
Seinäkiipeily on tuonut kirjailija Virpi Hämeen-Anttilalle, 63, vahvat lihakset. Liikunta on parantanut myös kehontuntemusta. Enää hän ei törmäile oviin.
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 2.2.2022

Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila, 63, harrastaa seinäkiipeilyä. Liikunta on tuonut voimaa, riemua ja parantanut kehontuntemusta. ”Nykyisin liike on minulle lääke”, Virpi Hämeen-Anttila sanoo.

Seinäkiipeilyä ja onnistumisen riemua

”Katson korkealle ulottuvaa seinää. Minua pelottaa. Ajattelen, että jos kolme metriä pystyn pystysuoraa nousemaan, olen papukaijamerkkini ansainnut. Käteni ja jalkani tärisevät hervottomasti.

Seinäkiipeilyä vuoden harrastanut tyttäreni Maria oli houkutellut minut kiipeilysalille. Kun aloin kiivetä, tytär kannusti nousemaan vielä yhden etapin, kurottamaan vielä seuraavaan. Ensimmäisellä nousulla kiipesin ylös asti. Olo oli juhlava. Ai että se tuntui hyvältä.

Virpi Hämeen-Anttila haluaa haastaa itseään. ”Jonkin seinän nouseminen saattoi tuntua kolme kuukautta aiemmin mahdottomalta, nyt se sujuu mainiosti.”

Moni kiipeilyn aloittava pelkää alastuloa, pelkää päästää seinästä lopulta irti. Minä en enää pelännyt, sillä olin ylittänyt jonkin henkisen kynnyksen kiivetessäni katonrajaan asti. Kun laskeuduin tyttären varmistamana alas, ajattelin vain: Minä pysyin tuolla seinällä.

En ollut hetkeäkään uskonut, että minusta olisi siihen. Tuli hyvät vibat, aivan kuten aina, kun onnistuu haastamaan ja ylittämään itsensä.”

Alastulo ei pelota Virpiä.

Olenko liian vanha? Mitä vielä!

”Olin kuusikymppinen, kun pari vuotta sitten aloitin seinäkiipeilyn. Pohdin etukäteen, olenko siihen liian vanha, mutta mitä vielä. Se, että vanhempi rouva kiipeää korkealle, herättää salilla lähinnä ihastusta.

Nykyään minulla on aika komeat olka- ja selkälihakset. En kärsi enää juurikaan toimistotyöläisen niska- ja hartiaseudun vaivoista. Tarkemmin ajateltuna myös hauikset ja pohjelihakset erottuvat selvästi. Pystyn vetämään leukaa ja punnertamaan miten päin tahansa.

”Se, että vanhempi rouva kiipeää korkealle, herättää salilla lähinnä ihastusta.”

Kävelemistä ja patikointia olen harrastanut pitkään. Kun vuonna 2019 työskentelin Oxfordissa Englannissa, lähdin yleensä aamupäivän työt tehtyäni kävelylle, joka saattoi venyä parinkymmenen kilometrin mittaiseksi. Pidän kävelemisestä. Se rentouttaa ja kohentaa kuntoa, mutta ei se lihaksia kasvata.

Olen aina tuntenut vetoa vuoriin ja rinteisiin. Himalajalla olen patikoinut 3 000 metrin korkeudessa. Minulla on kiipeävä luonne ja hyvät keuhkot, pystyn hyvin nousemaan korkeuksiin kävellen.

”Kiivetessä on pakko keskittyä, työhuolia ei voi päästää mieleen.”
Virpi Hämeen-Anttila

Voimaliikuntaa ja hupia

”Myös aivot saavat jumppaa kiipeillessä. On ratkaistava, miten vaikean nousun voi tehdä helposti. On suunniteltava voimien jakaminen siten, ettei ole tuhlannut kaikkea energiaa puolessa välissä, vaan jaksaa koko matkan. Kiivetessä on pakko keskittyä, työhuolia ei voi päästää mieleen.

Joinain päivinä seinällä kaikki on vaikeaa, joinain päivinä kaikki menee nappiin. Silloin kiipeily sujuu teknisesti oikein, keho ja mieli työskentelevät yhdessä ja tuntuu, että keho vain rullaa, venyn ja siirryn.

Olen hajamielinen ja kärsin tasapainovaikeuksista. Kuinka monet kerrat olenkaan kävellyt ajatuksissani päin ovea. Kiipeilyharrastuksen myötä tietoisuus omasta kehostani on vahvistunut, enää en törmäile.

Tarvitsen voimaliikuntaa. Lajina seinäkiipeily kehittää tasaisesti kaikkia lihaksia, niin selkää kuin vatsaa, käsiä kuin jalkoja, oikeaa kuin vasenta puolta, mutta fitnessin takia en tätä harrasta. Harrastan kiipeilyä, koska se on niin hauskaa.

Seinä vie energiaa, mutta se myös antaa sitä. Vaikka salille tullessa oloni olisi alavireinen, treenin jälkeen ajattelen endorfiinimyrskyssä iloisena joka kerran: Wau!

”Seinä vie energiaa, mutta se myös antaa sitä.”
Virpi Hämeen-Anttila

”Pääsin tasapainoon kehoni kanssa vasta nyt”

”Apinamaisen esihistoriamme ansiosta kiipeäminen on ihmiselle luontainen tapa liikkua, aivan kuten uintikin. Välillä kiivetessä tuntuu, että tässähän sitä heilahtelee kuin apina liaanista toiseen.

Kärsin lapsesta asti voimakkaista selkäkivuista. Tuon ajan opeilla minut määrättiin liikkumattomuuteen. Kun kuusivuotiaalle ilmoitetaan, että hän päätyy pyörätuoliin, lapsi uskoo lääkärin sanaan. Lapsi tai nuori ei tunne kehoaan, ei osaa sitä kuunnella.

Teini-iässä selkäni oli niin kipeä, että vajosin masennukseen. En valittanut hermokipuja, vaan kestin ne stoalaisesti. Turrutin kipuja syömällä. Keskityin intellektuaalisiin harrastuksiin.

Parikymppisenä painoin suunnilleen tuplasti sen, mitä nyt, ja liikkuminen oli vaikeaa. Lopulta oli pakko laihduttaa. Sen ajan laihdutustavat olivat huonoja ja epäterveellisiä. Sairastuin syömishäiriöihin.

Kirjassani Paino kerroin syömisongelmistani ja omasta kokemuksestani kehosta vieraantumisesta. Kirjoittaessani oma kehosuhteeni avautui minulle.

Ymmärsin, että olen päässyt tasapainoon kehoni kanssa vasta nyt. On kuitenkin parempi, että löysin suhteen kehooni kuusikymppisenä kuin en koskaan.

Lapsena olin aina joko uimassa tai kiipeilemässä. Nyt harrastan samoja asioita, ne ovat lempiliikuntaani. Miten olinkaan saattanut välillä unohtaa ne?”

”Nykyisin liike on minulle lääke”, Virpi Hämeen-Anttila sanoo.

Artikkeli on julkaistu Eevassa 11/2021.

Kommentoi +