Vierailut saattohoidossa olleen ystävän luona opettivat Antti Reiniä: ”Ihmisellä pitää olla mahdollisuus hyvään ja arvokkaaseen kuolemaan”
Näyttelijä ja muusikko Antti Reini on kulkenut elämänpolun, jota hän ei olisi osannut kuvitella etukäteen. Henkisyys on ollut matkalla tärkeässä roolissa. Mitä enemmän Antti on luopunut, sitä täydemmäksi elämä on tullut.
Saattohoitokodissa Antti Reiniä odotti yllättävän virkeä potilas. Elettiin viime vuoden loppua. Antti oli menossa tapaamaan kuolevaa ystäväänsä.
Ystävä pyysi päästä ulos. Osaston henkilökunta auttoi hänet pyörätuoliin ja miehet suuntasivat läheiselle ulkoilupolulle. Tuiskutti lunta. Kaksikko nautti raikkaasta ilmasta ja puhui elämästä ja kuolemasta.
”Vaikka kukaan meistä ei voi tietää, mitä tuleman pitää, tulimme siihen tulokseen, että ainakaan mitään ylä- ja alakertaa ei kuoleman jälkeen ole olemassa. Helvetillä pelottelu on vallankäyttöä, joten helvetti taitaa olla täällä maan päällä”, Antti sanoo.
Jäähyväisten hetkellä miehet halasivat toisiaan. Antti kehotti ystäväänsä lähtemään rohkeasti, sitten kun hetki koittaa.
”Olisinko edes muuta voinut sanoa? Sen eteenhän meistä jokainen vuorollaan joutuu.”
Kohtaaminen vahvisti entisestään Antin näkemystä puoltaa eutanasiaa.
”Ihmisellä on mahdollisuus hyvään elämään. Miksi ei myös hyvään ja arvokkaaseen kuolemaan kärsimyksen sijaan?”
Antti kasvoi yksinhuoltajaäidin poikana 1970-luvun Kalliossa. Hänen vanhempansa erosivat, kun Antti oli seitsemänvuotias. Hän jäi asumaan pikkuveljen ja äidin kanssa. Ravintola-alalla työskennellyt äiti oli töiden vuoksi paljon poissa kotoa.
Stadin kundi viihtyi omissa oloissaan. Hän ajeli mielellään raitiovaunulla pitkin kaupunkia seikkailuja janoten. Elintila tuntui usein liian pieneltä. Silloin hän meni meren rantaan seisomaan ja haaveili ulkomaista.
Antti koki jo nuorena, ettei hän pysty sopeutumaan yhteiskunnan hänelle varaamaan muottiin. Hän oli varma, etteivät perinteiset päivätyöt ole häntä varten.
”En käynyt kouluja loppuun, en mennyt rippikouluun, en armeijaan enkä naimisiin. Näin instituutiot hallinnan välineinä, jotka tarjoavat ihmisille keinotekoista turvallisuuden tunnetta. Koin auktoriteetit uhkana vapaudelleni valita itse. Uskoin vahvasti, että elämällä oli minulle jonkinlainen muu tie varattuna.”
Myöskään ammatin hankkiminen ei kiinnostanut Anttia. Hän soitteli bändeissä ja pyöri aamuyöllä baareissa. Päihteet tulivat kuvioihin teini-ikäisenä. Alkoholista ja huumeista Antti etsi elämyksiä ja apua ulkopuolisuuden tunteeseen.
Yhdeksäntoista vuotta sitten Antti jätti viimeisetkin päihteet. Sen seurauksena moni asia muuttui.
”Lakkasin lopullisesti sopeutumasta muiden odotuksiin ja hakemasta toisten hyväksyntää. Oivalsin, että tämä piirteeni oli yksi taustatekijä päihderiippuvuudessani.”
”Lähdin matkaan etsimään heikkoa itsetuntoani ja vahvistamaan sitä.”Antti Reini
Raitistuminen vei syvälliselle tutkimusmatkalle omaan mieleen. Yli 25 vuoden päihdekierteen pysäyttäminen vaati pysähtymistä ja peiliin katsomista.
”Ymmärsin, etten voinut syyttää päihteiden käytöstäni ketään; en vanhempiani, en geenejäni, en yhteiskuntaa. Vastuu oli pelkästään minun.”
Alkoholista ja huumeiden käytöstä luopuminen teki Antista yhteistyökykyisemmän ja itselleen armollisemman. Kun hän lakkasi sopeutumasta, oli paljon helpompi kohdata toisetkin ihmiset sellaisina kuin he ovat.
Elämänmuutos avasi myös uusia näkökulmia henkisyyteen, joka on ollut Antille aina tärkeää.
”Tajusin, etten tarvitse stimulantteja ollakseni enemmän auki tai kokeakseni vahvemmin. Lähdin matkaan etsimään sisälläni ollutta heikkoa itsetuntoa ja vahvistamaan sitä luonnollisemmilla, puhtaammilla tavoilla.”
Samoihin aikoihin Antti tutustui syvemmin meditointiin, shamanismiin ja muihin henkisiin harjoituksiin, joista hän oli aina ollut kiinnostunut. Pikkuhiljaa niiden joukosta löytyivät hänelle parhaiten sopivat muodot.
”Niiden kautta näkökulmani henkisyyteen aukesi uudella tavalla. Prosessi jatkuu varmasti elämäni loppuun saakka, mutta koen yhä useammin päässeeni ainakin muutaman askeleen eteenpäin.”
Antti erosi luterilaisesta kirkosta 15-vuotiaana, kun olisi pitänyt mennä rippikouluun. Ennen eroa hän luki Raamatun kahdesti. Hän huomioi, että jos jumaluutta on, ihminen ei tarvitse mitään ismejä.
Nykyään Antti kutsuu jumaluutta isoksi Hengeksi ja ihmistä osaksi sitä.
”Olemme samaa energiaa maailmankaikkeuden kanssa, kummallisia, avaruudessa lilluvia kaksijalkaisia alkuaineöttiäisiä.”
Joskus Antti haaveili siitä, että hän vetäytyisi itämaille vuorille asumaan joksikin aikaa uskonnoista vapaaseen yhteisöön.
”Ymmärsin kuitenkin, että se olisi ollut yritys paeta itseä, eikä se ole mahdollista. Nykyisin vetäydyn jonnekin vetämään välihappea, kun siihen tarvetta ilmenee.”
Hän rakastaa keskustella eri tavalla ajattelevien ihmisten kanssa.
”Mielestäni se on mielenkiintoista ja toisten kunnioittamista. Meitä on täällä kahdeksan miljardia. Eikä kenelläkään ole totuutta hallussaan? Itselläni ei ainakaan.”
Ymmärsin etten voi syyttää päihteiden käytöstä ketään; en vanhempiani, en geenejäni, en yhteiskuntaa. Vastuu oli pelkästään minun.
Nuorena Antilla ei ollut selkeää ammatillista haavetta. Hän ajatteli, että hänestä voisi tulla arkeologi, pummi tai tutkimusmatkailija. Viimeisin haaveista on eräällä tavoin toteutunut. Antti on tehnyt tutkimusmatkaa paitsi eri kulttuureihin myös ihmisyyteen ja oman polkunsa löytämiseen.
Kolmoismurhaajan rooli Jan Troellin ohjaamassa elokuvassa Il Capitano vuonna 1991 teki Antista tunnetun näyttelijän. Näyttelijän työn lisäksi hän keikkailee oman bändinsä kanssa, työstää toista albumiaan, tekee puhujakeikkoja ja kirjoittaa neljättä romaaniaan.
”En vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona. Kun olin pikkujäbä, kotitalomme alakerrassa toimi suutari. Olisi hienoa, jos oppisin vielä joskus tekemään kengät.”
Kaikkia Antin ammatteja yhdistää luovuus. Se on voima, joka kumpuaa jostain Antin sisältä – tai ulkopuolelta. Kirjoittaessaan kirjaa Antti näkee kohtaukset kuvina mielessään.
Ensimmäistä romaaniaan, La Ciudadia, kirjoittaessaan tarina alkoi puskea väkisin läpi.
”Minun oli pakko istua ja kirjoittaa.”
Antti järjesti arkensa sellaiseksi, että se salli luovaan työhön vetäytymisen.
”Transsi on väärä sana, mutta jonkinlaisesta kanavoinnin tilasta voisin ehkä puhua. Luvuista tuli yleensä aivan erilaisia kuin olin suunnitellut, sillä kirjan tapahtumat näyttäytyivät minulle kohtaus kohtaukselta.”
”Yritin vain poimia ja kiteyttää ytimen kaikesta näkemästäni ja kuvailla ne tavalla, jolla saisin taltioitua tunnelman mahdollisimman tarkasti.”
Vuosituhannen vaihteessa Antti koki rajun loppuunpalamisen, joka kesti puolitoista vuotta. Se opetti Anttia kuulostelemaan entistä tarkemmin jaksamisensa rajoja ja kehonsa viestejä.
”Nykyään tunnistan heti, jos olen uupumassa. Jalkoihini tulee tietynlainen väsymyksen tunne. Silloin hiljennän tahtia ja otan aikaa levolle.”
Loppuunpalaminen vahvisti Antin halua elää hetkessä. Hän yrittää olla mahdollisimman paljon välittämättä siitä, mitä kello on.
Kun työn alla on kuvaukset, teatterin harjoitusputki tai kirjan deadline häämöttää, Antti pyrkii olemaan aikataulutietoinen, mutta muulloin fokus on tässä nimenomaisessa hetkessä.
”Huomisestahan ei kukaan tiedä.”
Jaksamisestaan hän huolehtii muun muassa treenaamalla punttisalilla.
”Olen kiitollinen keholleni siitä, että se on kantanut minut tänne asti. Haluan kuunnella, huoltaa, liikuttaa ja vahvistaa sitä. Keho ja mieli ovat vahvasti yhteydessä toisiinsa.”
Antti pitää itseään onnekkaana. Hän on pysynyt terveenä ja saa elää 59-vuotiaana miehenä ilman lääkityksiä. Säännöllinen avantouinti pitää mielen virkeänä ja flunssat loitolla.
”Jos johonkin pitää jäädä koukkuun, avanto on harmiton kohde.”
Anttia kannattelevat myös tärkeät ihmissuhteet. Hänen kolme tytärtään ovat jo varttuneet aikuisiksi.
”Minulla on muutama läheinen ystävä, joiden kanssa voin puhua kaikesta.”
"Loppuunpalaminen opetti kuulostelemaan entistä tarkemmin kehon viestejä. "Antti Reini
Vuonna 2008 Antilla oli käynnissä etsikkoaika. Hän mietti, mistä hän on tullut ja mihin hän kuuluu. Takana oli ulkomailla töissä vietettyjä vuosia ja ero parisuhteesta. Antti alkoi kaivata omaa satamaa, jonne voisi jonkinlaisen ankkurin laskea.
”Minulla oli pieni yksiö Punavuoressa, jossa asuin Suomessa ollessani, muttei se tuntunut kodilta.”
Antti vietti yhden kesän ajamalla moottoripyörällä ympäri Suomea. Hän merkkasi paperikarttaan makeita tienpätkiä ja kutsuvia alueita. Itä-Suomi alkoi vetää Anttia puoleensa primitiivisine metsineen ja lupsakoine ihmisineen.
Kun Antti meni katsomaan Heinävedellä myynnissä ollutta taloa, hän tiesi jo pihaan tullessaan, että paikka on hänen. Luonnon helmassa sijaitsevassa talossa oli hyvä energia. Ensimmäiset vuodet Antti asui siellä hyvin tiiviisti, nykyisin säännöllisen epäsäännöllisesti.
Antti käyttää intuitiota kompassinaan kaikissa valinnoissa.
”Luotan ihmissuhteissani intuitioon. Sen tietää, kun joku asia tuntuu oikealta. Intuitio on kuin raitiovaunu, mutta sen reitti ei ole vakio ja etukäteen tiedossa. Se ei välttämättä vie perille heti, mutta aina oikeaan suuntaan ja halutessaan voi aina vaihtaa linjan numeroa.”
Antti asettui taloksi Heinävedelle, josta hän osti myös aikoinaan asutun metsätilan. Hän koki, ettei ollut siellä yksin ja tunnisti siellä joskus asuneen ihmisen sielun. Paikan uusi isäntä lähetti hengen eteenpäin.
”Teimme vahdinvaihdon ja toivottelin hyvää matkaa.”
Kokemukset henkimaailman kanssa ovat Antille arkisia. Kun Antin äiti kävi kuolemansa jälkeen tervehtimässä poikaansa, valo oli niin kirkas, että Antin piti peittää kasvonsa peitolla.
”Minulle on samantekevää, ovatko kokemukseni spirittien – tai miksi niitä nyt kukin haluaa kutsua – kanssa jonkun muun mielestä totta vai eivät. Reagoin niihin hyvin luonnollisesti miettimättä, olenko tullut hulluksi.”
Antille näissä kokemuksissa ei ole mitään mystistä.
”En metsässä kävellessänikään pohdi minua ympäröivän luonnon läsnäolon voimaa minkäänlaisena mystisenä asiana. Tunnen vain olevani osa sitä. Pidän jalat maassa hyvin arkisesti: pesen hampaani aamuisin ja yritän miettiä, mistä saan seuraavaksi leipää pöytään.”
Antista on ikävää, että tieteen ja henkisyyden välillä nähdään monesti tiukka vastakkainasettelu. Antti on meditoinut, tehnyt shamaanimatkoja, tutkaillut edellisiä elämiään ja kokeillut vaihtoehtoisia ja täydentäviä hoitomuotoja.
”Tarvitsemme kirurgin veistä siinä missä luonnonmukaista hoitoakin. Saksassa paikallinen Kela korvaa muun muassa joitakin vaihtoehtohoitoja. Tiede ja henkisyys eivät sulje toisiaan pois.”
Kapinoivasta Kallion kujien kulkijasta kasvoi monipuolinen taiteilija. Mitä enemmästä Antti on luopunut, sitä täydemmäksi elämä on tullut.
”En olisi osannut nuorempana kuvitella, mitä kaikkea saan kokea.”
Antti noudattaa hetkessä elämisen ja hyväksymisen periaatteita. Hän yrittää toimia niin, ettei jää liikaa kiinni mihinkään.
”Ihmisyyteen kuuluvat onnenhetket ja vastoinkäymiset. Haluan ottaa päivät vastaan sellaisina kuin ne tulevat. Emme voi kontrolloida ympäröivää maailmaamme ja itseämmekin vain niiltä osin kuin tiedostamme.”
Kun Antti haluaa rentoutua, hän suuntaa kakkoskotiinsa Heinävedelle. Luonnon keskellä oleminen saa kierrokset laskemaan välittömästi, eikä missään muualla nukuta yhtä hyvin kuin siellä. Heinävedellä tiiviisti asuessaan Antti nauhoitti keväisin puhelimeensa talteen lintujen laulua, jota hän kuunteli matkustaessaan maailmalla.
”Voisimme varmasti paljon paremmin, jos löytäisimme uudelleen yhteyden luontoon.”
Antti palaa ajatuksissaan saattohoitokotiin ystävänsä luo. Hän uskoo, että kuoleman kohtaaminen kirkastaa arvojamme.
”Luulen, että elämän viime metreillä hyvin harva puhuu siitä, kuinka paljon tuli tehtyä töitä tai miten hyvin osakesijoitukset tuottivat edellisellä kvartaalilla. Tärkeimmät asiat nousevat pintaan viimeistään silloin, kun aikaa on enää vähän jäljellä.”
Antti on joskus pohtinut sitä, onko elämän tarkoitus oppia hyväksymään kuolema. Sekin kuuluu kontrollista irti päästämiseen.
”Mitä aiemmin oman kuolevaisuutensa kanssa oppii tulemaan sinuiksi, sitä nautinnollisemmaksi myös elämä muuttuu.”
Antti Reini
on näyttelijä, muusikko ja kirjailija. Helsingin Kalliossa kasvanut Antti on tehnyt näyttelijänä uraa myös ulkomailla. Hänet tunnetaan muun muassa elokuvasta Il Capitano ja Vares-elokuvista. Hän on näytellyt myös televisiosarjoissa ja teattereissa.
Näyttelijän työn ohella Antti keikkailee bändinsä kanssa ja kirjoittaa neljättä kirjaansa. Antilla on rooli Aragornina Tampereen Teatterin ja Tampere-talon tuottamassa Taru sormusten herrasta -näytelmässä, joka saa ensi-iltansa elokuussa. Porvoossa asuvalla Antilla on kolme aikuista tytärtä.
