Ulla-Maija Paavilainen oli kirjoittamassa syöpään menehtyneen ystävänsä kirjaa loppuun – ja sitten hän kuuli, että sairastaa itsekin syöpää
Kun kirjailija, toimittaja Ulla-Maija Paavilainen sai kuulla viime tammikuussa sairastuneensa syöpään, hänet valtasi tyhjyys. ”En ajatellut: miksi minä? Vaan: miksen yhtä hyvin myös minä, kun kerran Katarinakin?” hän kirjoittaa.
”Suljen läppärin kannen lauantaina 28. tammikuuta 2023. Olen ollut viikon yksin maalla kirjoittamassa ja saanut juuri valmiiksi ensimmäisen version syksyllä ilmestyvästä kirjasta Päivät jotka sain.
Ystäväni, kirjailija ja toimittaja Katarina West kirjoitti kirjaa syövästään ja elämästään Italiassa, mutta menehtyi sairauteensa viisikymppisenä. Hänen italialainen aviomiehensä professori Luciano Bozzo pyysi minua kirjoittamaan käsikirjoituksen loppuun. Suostuin.
Työ on ollut raskas. Silti minulla on vahva olo. Olen lenkkeillyt päivittäin, ja kaupunkiin palattuani menen kuntosalille. Juoksumatolla huomaan, että olisin keväällä puolimaratonkunnossa. Teen tiukan yläkroppatreenin.
Maanantaina kuvataan kirjailijakuvat. Puen studiolla ylleni kaksi Katarinan mekkoa, jotka olen saanut hänen sisareltaan. Toinen mekoista on minulle vähän kireä.
Tiistaina olen lounaalla kahden ystäväni, entisten kustannustoimittajieni kanssa. En tiedä, mitä söisin; minulla on huono olo. Illalla makaan kivuissani työhuoneen lattialla. Keskiviikkona pääsen terveyskeskuslääkäriin, joka ottaa vaivani tosissaan.
Seuraavana päivänä saan kuulla, että sairastan vakavaa syöpää.
Tapasimme Katarina Westin kanssa ensimmäisen kerran lähes kolmekymmentä vuotta sitten. Kun hän käveli työhuoneeseeni Helsingin Pitäjänmäen teollisuusalueella, hänen mukanaan tuli valo. Hän hymyili niin, että hymy ei yltänyt vain huoneessa olijoihin, vaan kauemmas, vastapäiseen autokorjaamoon ja muihin apaattisiin tuotantolaitoksiin. Se lävisti lattioiden betonikerrokset ja vavisutti rakenteita kantavia pylväitä.
Katarina opiskeli Lontoossa valtiotieteitä, mutta halusi tulla töihin naistenlehteen. Hän uskoi, että jokaisen ihmisen takaa voi löytää todellisen, rehellisen tarinan ja kenties jopa totuuden, jos nyt ylipäätään mitään totuutta on olemassa. Sitä pitäisi kysyä filosofeilta: jo Platonilta tai Aristoteleelta, tai Humelta tai Kantilta. Tosin heidän haastattelunsa olisi myöhäistä, mutta ainahan asiaa voisi Katarinan mielestä tutkia.
Sellainen Katarina oli: älykäs, älyllistävä, ällistyttävä tavassaan yhdistää tietomääränsä oivaltavaan huumoriin.
Hän oli sosiaalisesti lahjakas, yhtä aikaa kepeä ja äärimmäisen vakavasti otettava. Kun hän poistui Italiassa taksista, kuljettaja huudahti spontaanisti: ”Onko hän enkeli?”
Hänen kaltaistaan ihmistä olisi ollut helppo kadehtia, sillä hän oli myös tyylikkäästi pukeutuva kaunotar. Itseironiallaan hän pyyhki pois mahdolliset kateuden siemenet ja valloitti kaikki.
Parinkymmenen vuoden ikäerostamme huolimatta ystävystyimme. Katarina väitteli tohtoriksi Firenzen yliopistossa. Väitöskirjan aihe oli altruismi, epäitsekkyys.
Katarinan elämä Italiassa kuulosti satumaiselta. Tulevan aviomiehensä hän tapasi Puccini-festivaaleilla. Mikä sen romanttisempaa! Tumma ja lämmin yö ja Cavaradossi laulamassa Toscan kolmannessa näytöksessä tuskaisia jäähyväisiä: ”Olenko koskaan rakastanut elämää näin paljon!”
Häitä juhlittiin Toscanassa. Muistan, miten pimeässä paluumatkalla hotelliimme olimme törmätä nuoreen kauriiseen, joka loikki hämmentyneenä ajovaloissa.
Katarinan vanhemmat hankkivat pariskunnalle valtamerilaivan kokoisen, 1300-luvulta peräisin olevan huvilan toscanalaisesta pikkukylästä, syrjässä kaikesta. Huvilaa alettiin remontoida artesaanien tarkkojen suunnitelmien mukaan.
Kahden täydellisyyden tavoittelijan, Katarinan ja Lucianon, unelmien linna valmistui viimein neljän vuoden remontin jälkeen. Lopputulos oli upea. Jopa tunnettu interiöörien valokuvaaja Massimo Listri kelpuutti huvilasta ottamansa sisustuskuvat kirjaansa Italian home. Katarina kertoi kuikuilleensa arvostettua kuvaajaa pesutuvan märkien alusvaatteiden lomasta.
Avioparin onnea täydentämään syntyi poika, Emanuele.
Koska Katarina perheineen asui Toscanassa ja minä olin kiinni töissäni Helsingissä, ehdimme tavata vain kun Katarina kesäisin vieraili Suomessa. Mukanaan hän toi aina lahjoja: grafiikanlehtiä, itsekeitettyä aprikoosihilloa tai oman tarhan oliiveista puristettua oliiviöljyä.
Ennen sähköpostien aikaa sain häneltä koukeroisella käsialalla ja oikealla musteella kirjoitettuja pitkiä kirjeitä, jotka olivat itsessään kuin taideteoksia.
Tavatessamme puhuimme enimmäkseen kirjoittamisesta. Kirjan julkaiseminen oli ollut kummankin suurin haave lapsuudesta asti.
Katarinan ideat pursuivat mielikuvitusta, itse pysyttelin realismissa. Katarina oli kirjoittamisessaankin itselleen ankara. Hän saattoi käyttää tuntikausia etsiessään sanakirjasta oikeaa nimitystä keltaisen sävylle. Minä suhtauduin kirjoittamaani tekstiin raaka-aineena: kudotaan nurin-oikein ja puretaan, jos jälki ei näytä hyvältä.
”Tulisit tänne taloomme Ciperetoon”, Katarina pyysi usein. ”Voisimme tehdä kävelyretkiä kukkuloille ja puhua kirjoittamisesta. Saisit kirjoittamisrauhaa.”
”Se olisi ihanaa!” vastasin. ”Niin teemme.”
Aina tiellemme tuli jokin este. Suurin syksyllä viisi vuotta sitten, jolloin Katarina sairastui syöpään.
Aloin erottaa puheesta, kuka on käynyt läpi terapiansa ja kuka ei – samalla tavoin kuin nykyisin erotan, kuka käyttää peruukkia.
Aluksi olimme yhteydessä lähinnä ääniviestein. Katarinan voinnin huononnuttua hänen sisarensa organisoi Whatsapp-ryhmän, Team Katarinan, johon liittyi yli sata Katarinan ystävää ympäri maailman. Ryhmä välitti viestit Katarinan voinnista sekä toivomukset ja rukoukset hänen puolestaan.
Vaikea leikkaus johti komplikaatioihin, joista Katarina selvisi. Pahimpaan korona-aikaan hän sai toipua puutarhassaan sairauden rasituksista. Hän alkoi kirjoittaa syöpäkirjaansa mutta huudahti välillä, ettei välitä enää kirjoittamisesta eikä siitä, miten hänen kirjoilleen käy. Hän halusi vain elää.
Itse olin myös elänyt ennen tätä kriittistä elämänvaihetta. Puolisoni oli sairastunut vakavasti. Hän oli maannut teho-osastolla hengityskoneessa eikä hänen selviämisestään ollut annettu takeita.
Läheisen osa on raskas. Tajusin hakeutua nopeasti terapiaan. Puolisoni parani ja minä päätin jatkaa terapiaani.
Se on ollut yksi parhaista päätöksistäni ja auttanut minua käsittelemään niin lapsuuttani kuin menneitä työtraumoja ja ymmärtämään ihmisiä entistä paremmin. Aloin erottaa puheesta, kuka on käynyt läpi terapiansa ja kuka ei – samalla tavoin kuin nykyisin erotan, kuka käyttää peruukkia.
En olisi pystynyt tekemään kirjoittamiani elämäkertoja ilman omaa terapiaani.
Katarinan vointi alkoi hiipua. Syöpä oli levinnyt aivoihin ja kemoterapia jouduttiin lopettamaan. Hänen sisarensa kirjoitti huhtikuussa 2021 Team Katarinaan: ”Tänään hän hengittää levollisesti.”
”Hengitän kanssanne”, vastasin.
Seuraavana päivänä Katarina menehtyi. Italialaiseen tapaan hänet haudattiin pikaisesti. San Miniato al Monte -basilika, josta näkee yli koko Firenzen, oli ääriään myöten täynnä, kun Sibeliuksen Valse Triste soi.
Minun oli mahdotonta päästä paikalle. Saatoin vain kuvitella olevani läsnä ja ajatella Katarinaa yhtä tiiviisti kuin olin viime ajat tehnyt.
Olimme maalla haravoimassa pihaa, kun Katarinan sisarelta kilahti viesti: Ciperetoon tarvittiin kesäksi talonvahti. Kuka ystävistä ehtisi kukkien kastelijaksi ja pitämään huolta Katarinan koirasta?
Vastasin lähes silmänräpäyksessä, että me voisimme tulla. Halusin päästä niin lähelle Katarinaa kuin suinkin, missä hän sitten olikaan. Halusin sinne, missä hän oli ollut. Viimein seisoin Katarinan haudalla piskuisella hautausmaalla ja annoin kyynelten valua.
Cipereton pergolassa, viinirypäleiden kypsyessä päämme yllä Luciano kysyi, voisinko ottaa tehtäväkseni kirjoittaa loppuun Katarinan kirjan.
Kenelle haluan kertoa sairastumisestani? En kenellekään, ajattelin ensin.
Millainen tunne minut valtasi viime tammikuussa, kun sain kuulla sairastuneeni itse?
Tyhjyys. Sokki. En ajatellut: miksi minä? Vaan: miksen yhtä hyvin myös minä, kun kerran Katarinakin?
Mieleni valtasi ensin käsitys, että olen kuolemassa heti ja nyt, olihan kysymys vaarallisesta taudista. Olin jo aiemmin varautunut edunvalvontavaltuutuksella, testamentilla ja hoitotahdolla, mutta en ollut varautunut kaikkeen siihen, mitä sairastaminen toisi mukanaan: jatkuvia laboratorio- ja lääkärikäyntejä, odottamista, yllättäviä infektioita, kuvantamisia.
Kalenterini oli täynnä sovittuja töitä. Ne oli peruttava. Kenelle haluan kertoa sairastumisestani? En kenellekään, ajattelin ensin. Vaikka kuvaan päiväni tapahtumia Instagramiin, olen hyvin yksityinen henkilö. En halua, että sairastumisestani jutellaan kahvipöydissä tai että kohtaloani voivotellaan.
Meidän suvussamme ei sairasteta syöpää, meillä kuollaan sydän- ja verisuonitauteihin, joita vastaan olin onnistuneesti taistellut kuntoilemalla ja ruokavaliolla.
Puolisoni purskahti itkuun, kun kerroin uutiseni hänelle. Vielä vaikeampaa oli soittaa pojalle Tukholmaan, jossa hän on töissä. Hän varasi heti lentoliput.
Keittiössä tanssimme pojan kanssa toisiimme nojaillen Kurjet-kappaleen tahdissa.
Vai oliko meillä kotia? Asunnossamme oli tapahtunut vesivahinko. Sen takia puolet kodista oli remontin vallassa. Olohuoneena toimi pieni pimeä lämpöpatteriton soppi, josta oli näköala muovitettuun seinään. Lattiat, kirjahyllyt ja suurin osa kalusteista oli peitetty pahveilla ja muoveilla. Asunnossa juoksi remonttimiehiä.
Kaiken lisäksi toukokuussa oli alkamassa putkiremontti. Olimme suunnitelleet muuttavamme siksi aikaa maalle ja olevamme pois suurimman osan kevättä. Minun piti viimeistellä Ciperetossa kirjan käsikirjoitus.
Kuka sanoikaan, että jos haluat saada jumalan nauramaan, kerro hänelle suunnitelmasi?
Sukelsin sytostaattihoitoputkeen kainalossani niin suuri laukullinen lääkkeitä, että Finnair laskuttaisi niistä käsimatkatavaran hinnan.
Kerran puolisoni oli soittamassa minulle ambulanssia puhelimellani, kun siitä kuului Katarinan ääni vuosien takaa: Kultainen Ulla-Maija, soitan sinulle täältä Ciperetosta.
Tilanne oli absurdi, kaikki oli absurdia.
Vasta lukiessani hänen käsikirjoituksiaan tajusin, kuinka paljon toisesta jää lopulta tuntematta.
Puolimaratonkuntoisesta putosin nopeasti puolikuntoiseksi. Mikä nyt oli identiteettini, kun en ollutkaan pärjäävä ja jaksava?
Yllättäen tunsin häpeää ja syyllisyyttä. Häpesin heikkouttani ja sitä, että tarvitsin apua. Tunsin syyllisyyttä lähimpiäni kohtaan, vaikka he eivät minua syyllistäneet. Tunteet kumpuavat jostain lapsuudesta: ”Etkö sä totakaan saa tehtyä? Mikset voinut pysyä terveenä?”
Sain yllättäen voimaa Katarinan tarinasta, hänen kokemuksistaan syövän kanssa kamppailusta. Vapisin yhtä aikaa hänen kanssaan, kun lääkemyrkyt elimistössä tärisyttivät minua.
Vasta lukiessani hänen käsikirjoituksiaan tajusin, kuinka paljon toisesta jää lopulta tuntematta. Olin tiennyt, kuinka hän talvisin kärsi ison talon kylmyydestä ja savuttavista takoista, mutta en ollut ymmärtänyt hänen yksinäisyyttään, epävarmuuttaan ja yletöntä itsekriittisyyttään.
Sitten voimattomuuden, kauhun ja pelon läpi mieleeni puskee yllättävä tunne: kiitollisuus.
Olen kiitollinen perheestäni, kiitollinen siitä, että olemme viime vuosina puolisoni kanssa toteuttaneet monenlaisia haaveita välittämättä siitä, kuinka järkeviä ne ovat olleet. Että hänen sairastumisensa jälkeen toteutimme niitä entistä kiihkeämmin.
Olen kiitollinen muutamasta läheisestäni, jotka lähes päivittäin kysyvät, kuinka voin. Yksi heistä on entinen nyrkkeilijä Elina Gustafsson, jonka kanssa ystävystyin kirjoittaessani hänen elämäntarinaansa, sekä hänen äitinsä, joka sairastui syöpään vuosi ennen minua.
Saan tukea yllättäviltä tahoilta ja yhtä yllättävät tahot katsovat kadulla syrjään kuin voisin tartuttaa heihin jotakin. Mitä? Kuolemanpelon.
Tunnen myös kiitollisuutta hyvästä hoidosta. Yksi syöpälääkäreistäni on erityisen empaattinen ja kuuntelee huoleni tarkkaan. Hän soittaa aina, kun on luvannut. Syöpäklinikan hoitajan, nepalilaissyntyisen Navinin huomassa tunnen olevani kuin äidin sylissä.
Tätä kirjoittaessani olen käynyt läpi ison ja vaativan leikkauksen. Kirurgien mukaan se vastasi kokonaista maratonia, ei puolikasta. Pelkäsin leikkausta kovasti.
Taitavat kirurgit selviytyivät, ja tällä hetkellä näyttää siltä, että itsekin selvisin leikkauksesta ilman suuria komplikaatioita. Silti en vielä tiedä, millaiseksi elämäni muodostuu tuonnempana.
Olen onnekas, koska minut voitiin leikata. Parhaimmassa tapauksessa olen saanut lisäaikaa. Mihin? Tavalliseen elämään, päivästä toiseen pärjäämiseen. Elämä ei ole kokkikirjojen mukaan keitetty kananmuna, jonka täydellisyydellä voi pröystäillä.
Odotan saavani painotuoreen kirjan käsiini. Ehkä se on viimeiseni, vaikka minulla on kesken kolme muuta käsikirjoitusta. Haluan kirjoittaa, mutta huihai. Tiedätkö sinä, mitä huomenna tapahtuu?
Puolisoni on laittanut minulle aamupuuron. Ystäväni kutsuu minut istumaan parvekkeelleen. Toinen pyytää mukanaan kävelylle. Olen heistä onnellinen.
Katarinan puoliso Luciano odottaa minua Ciperetoon. Siellä valtaisat pionit kukkivat Katarinan syntymäpäivän aikoihin. Itse pidin kevään aikana huolen, että maljakossani oli aina tuoreita pioneja. Rakastin katsoa, miten ne vaihtoivat sävyä rohkeasta pinkistä hennon vaaleanpunaiseen, haalistuivat beigeksi, Katarinan lempiväriksi, ja pudottivat lopulta terälehtensä.
Kaikki on toisin. Katarinan mekko ei enää kiristä ylläni.”
Juttu on julkaistu Eevassa 9/2023.
