Irene Naakka kirjoitti kokemuksistaan kirjan, jossa pohditaan, miksi äitiys tuntuu usein niin kovin vaikealta.

Sen ei pitänyt mennä niin. Irene Naakka istui kotona. Vauva nukkui muutaman metrin päässä rivitaloasunnon pihalla vaunuissaan.Irene kuvitteli, miten rotta kipusi pihalla nukkuvan vauvan vaunuihin ja nakersi sen pieniä kasvoja. Hän odotti kotiin miestään ja toivoi, ettei tämä lähtisi töiden jälkeen harrastamaan.

Irene ei ollut aivan varma, miten pärjäisi vauvan tai itsensä kanssa.Vauva tuntui keskeneräiseltä ja avuttomalta. Se tarrasi kiinni Irenen rintaan ravinnon ja läheisyyden toiveessa. Irene ymmärsi, että vauva oli täysin riippuvainen hänestä. Irene toivoi voivansa kävellä auton alle.

Irene voi pahoin valtaosan raskaudestaan. Hän pelkäsi kuollakseen synnytystä. Hän tiesi, että oli kaikin tavoin riskiryhmässä sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Hänellä oli jo aiemmin diagnosoitu ahdistuneisuushäiriö. Masennuslääkkeiden käytön hän oli lopettanut ennen raskauttaan.

Vauva syntyi heinäkuussa vuonna 2015.

– Olin hyvin onnellinen vauvan synnyttyä. Synnytyksen jälkeen minua tikattiin leikkaussalissa tunteja, koska olin revennyt niin pahoin, mutta vauva tuntui ihmeellisen ihanalta, Irene kertoo.

Puhelimeen piippasi onnitteluja jatkuvalla syötöllä. Toisena päivänä Irenen valtasi epävarmuus ja tyhjyys. Hän mietti, huomaavatko muut, miltä hänestä tuntuu. Että hän ei ole tarpeeksi onnellinen vauvasta. Että hän ei osaa olla oikein.

Aviomies hoputti häntä imettämään, vaikka hän oli vain tulossa suihkusta. Imettäminen sattui. Muut pitelivät vauvaa ihmeen varmoin ottein. Hän pelkäsi rikkovansa sen. Synnytyksestä Irene antoi palautekeskustelussa arvosanaksi 5.

Kotona Irene tarrautui nopeasi rutiineihin ja pyrki täyttämään päivänsä aikatauluilla. Ahdistus ei jättänyt rauhaan.

– Olin yksinäinen, vaikka ympärillä oli ihmisiä. Olin ulkopuolinen perheen ja ystävien joukossa. Toisten äitien kokemukset eivät tuntuneet omilta. Aloin olla varma, että en selviä tästä.

Irene ei uskaltautunut näyttämään vauvaa työpaikalle eikä oikein kodin ulkopuolelle muutenkaan. Ensiksi hän ei nähnyt, miten työpaikalla käyminen sopisi päivän rutiineihin nukkumisineen, syömisineen, leikkihetkineen pilaamatta kaikkea. Toiseksi häntä pelotti, että jotain tapahtuisi.

– Mietin, että entä jos vauva alkaa itketä. Entä jos en saa sitä rauhoitettua. Entä jos sen tuleekin nälkä. Entä jos sitä pitää syöttää, Irene kertoo.

Ennen vauvan syntymistä Irene oli jo päivittänyt ahkerasti suosittua perheaiheista Mutsie-blogiaan, jonka hän oli perustanut raskauden alkumetreillä. Hän oli kirjoittanut muunmuassa ideoistaan tasa-arvoisesta vanhemmuudesta ja kertonut avoimesti olevansa feministi. Hän oli ihmetellyt, miksi jotkut äidit omivat vauvat itselleen ja toisaalta, miksi jotkut isät pakenevat vastuusta vauvan hoidosta.

Ensimmäisinä kuukausina totuus Irenen kodissa oli hyvin toisenlainen. Jonkin kerran Irene vaati itkevän vauvan syliinsä, koska itkua oli niin ahdistava kuunnella, eikä hän sisimmässään oikein uskonut, että mies osasi hoitaa vauvaa yhtä hyvin kuin hän. Toisaalta Irene pelkäsi, että hoitaminen olisi miehelle raskasta.

Mutsie-blogin sivuilla ahdistus ei näkynyt, vaan Irene kuvaili reippaasti miten palkitsevaa ja mukavaa vauvan kanssa oleminen oli. Hän kertoi imetyksestä ja opettelusta vauvaperheen arkeen rauhallisin ja iloisin sanankääntein.

Irene oli kyllä itse selvillä, että kaikki ei mene nyt niin kuin pitäisi.  Jälkikäteen hän tuntee huonoa omaatuntoa siitä, ettei ollut blogissa rehellinen lukijoilleen.

– Olisiko pitänyt heti kertoa, miltä minusta tuntuu ja miten vaikealta kaikki välillä vaikutti? En kuitenkaan uskaltanut, se tuntui pahimmassa vaiheessa niin henkilökohtaiselta. Se ei olisi auttanut minua toipumisessa, Irene miettii.

Myös aviomiehelle oman ahdistuksen sanoittaminen oli aluksi vaikeaa, vaikka aviomies huomasi hyvin pian, että Irene itki paljon.

– Oli hankalaa kuvailla, miltä ahdistus tuntuu. Ja että se ei mene ohi, vaikka olisi ollut satunnainen hyvä hetki, vaan se jatkuu ja jatkuu.

Neuvolassa puolestaan toimittiin heti, kun Irene kertoi masennuksen tuntemuksistaan: hänet ohjattiin lääkärin juttusille.

Hoitopolusta ja terapiasta huolimatta Irenelle jäi tunne, että hänet sivuutettiin ja mitätöitiin.

- Kun olin raskaana, pääsin pelkopolille ja siellä keskusteltiin peloistani ja tuntemuksistani. Kun synnytys oli ohi, kaikki huoli minusta loppui saman tien. Vauva nousi keskiöön, ja äidin jaksamisesta huolehtiminen jäi puheen tasolle.

Neuvolalääkäri oli jopa sitä mieltä, että Irene ei kärsinyt synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, vaan pikemminkin samasta ahdistuksesta, joka häntä on vaivannut aiemminkin. Ammattilainen totesi Irenelle sanat, joita hän on jäänyt miettimään, vaikka tilanteesta on jo aikaa.

– Hän sanoi, että tämä nyt vaan on sinun kohdallasi normaalia. Ei kai näin oikeasti voi sanoa ihmiselle, josta auton alle jääminen tuntuu ihan oikeasti hyvältä vaihtoehdolta? Ei voi olla normaalia äitiyttä pelätä ja huolehtia ja olla ahdistunut, Irene sanoo.

Masennuslääkkeet eivät auttaneet Ireneä. Jälkikäteen hän on varma, että olisi hyötynyt hormonihoidosta. Lääketieteen tutkimus synnytyksen jälkeisestä masennuksesta nimittäin kertoo, että osalla äideistä masennuksen tunteet liittyvät heittelehtiviin hormonitasoihin. Hormonitasot synnyttäneellä naisella romahtavat ja nousevat ennätysmäisesti synnytyksen jälkeen ja imetyksen alettua.

Kun kuukautiskierto taas alkoi vauvan täytettyä puoli vuotta, Irene alkoi vähitellen saada valoa elämäänsä. Samaan aikaan hän ja aviomies saivat keskusteluyhteydenkin jo alustavasti toimimaan: Irene huomasi, että hän ei aina ollut kuunnellut, mitä mies yritti hänelle kertoa. Hän oli lukkiutunut omaan näkökantaansa siitä, että mies oli itsekäs halutessaan käydä myös harrastamassa.

– Minä en halunnut lähteä kodin ulkopuolelle, mutta mies ei tahtonut että hänet kahlitaan kotiin. Kun tajusin, että olemme oikeasti samalla puolella, näkemykseni avartuivat.

Hän miettii, että lapsen syntyminen on äidille ja isälle aina sellainen myllerrys, että ei ole ollenkaan ihme, miten paljon se pareja voi loitontaa toisistaan. Niin kuin Irenen ja hänen miehensä tapauksessa, he olivat ennen vauvaa tottuneet nauttimaan vapaasta ajasta ja tekemisestä. Yhdessä perheenä tekemisen opettelu oli alkuun hankalaa.

– Pari on voinut ennen vauvan syntymää olla hyvin tasa-arvoinen, mutta lapsen saaminen muuttaa asiaa. Osa valinnoista perustuu selkeästi biologiaan, mutta ei kai ole mitään erityistä syytä, miksi äidit usein ovat vastuussa perheen jälkikasvun vaatehuollosta, johon uppoaa helposti tunteja viikossa?

Tähän Irene tosin lankeaa itsekin, koska kuvailee esteettistä silmäänsä niin kovin tarkaksi. Tällä hetkellä Irene on paitsi kaksi- ja puolivuotiaan lapsensa, myös töissä käyvä nainen ja tämän päälle esikoiskirjailija.

Irenen esikoiskirja julkaistiin tammikuussa 2018. Sen nimi on Hullu kuin äidiksi tullut   Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus (Minerva, 282). Kirjassa Irene kuvaa matkaansa äitiyden alkumetreiltä uhmaikäisen vanhemmaksi ja pohtii, miksi äitiys tuntuu välillä niin ahdistavalta.

Irene opettelee elämää uhmaikäisen kanssa ja odottaa hieman, että lapsi vielä kasvaisi. Keskeneräisyys tuntuu edelleen vaikealta, vaikeasti käsiteltävältä asialta. Hyviä hetkiä on tietysti usein:

Lapsen kanssa on aivan ihanaa, kun lapsi oppii uutta. Ihmettelen, miten tällaisia ihania tunteita voi edes olla olemassa. Muistan, miten sydämessä tuntui hyvältä, kun vauva alkoi ottaa kontaktia. Ja toisaalta: lapsen kasvaminen on aivan kammottavaa. Tajuan koko ajan, ettei näitä hetkiä saa enää takaisin.

Lainaukset ovat Irene Naakan kirjasta  Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus (Minerva 2018, 282).