”Kyyneleet valuivat, mutta kipu oli niin kova, etten pystynyt itkemään ääneen. Alavartaloni oli kuin tulessa. Saatoin vain maata sängyssä. Olin 28-vuotias ja aivan loppu. En jaksanut enää mitään.
Kaikki alkoi neljä vuotta aiemmin syksyllä 2006, kun olin yksivuotiaan pojan äiti. Alaselässä alkoi tuntua kummallisia, kuukautiskivun kaltaisia tuntemuksia.
Menin lääkäriin, ja selästäni otettiin röntgenkuva. Siinä näkyi, että nikamakaari oli murtunut ja yksi selkä-nikama oli siirtynyt seitsemän milliä. Syy ei selvinnyt. Yliliikkuvat nivelet ja lapsuuden tanssiharrastus olivat ehkä vaikuttaneet asiaan mutta varmuutta ei ole.
Asia jäi siihen. Yritin etsiä tietoa ja kysellä. Vastaus oli aina, että vaiva on yleinen eikä normaalisti haittaa sen enempää. Niin ei käynyt. Siitä alkoi kipuhelvettini.
OIREET LISÄÄNTYIVÄT JA PAHENIVAT. Särky levisi selästä jalkoihin. Jalat puutuivat, ja liikkuminen vaikeutui. En pystynyt nostamaan poikaani tai potkimaan palloa. Hänellä oli pieni palli, jonka avulla hän kiipesi sänkyyn ja otti hammasharjan esiin.
Olen vanhustenhoitoon suuntautunut lähihoitaja. Välillä sinnittelin töissä lääkäriasemalla, välillä olin sairauslomalla. Työtäni yritettiin keventää, mutta se ei auttanut.
Ramppasin eri lääkäreillä mutta sain vain lisää lääkkeitä.
Moni vähätteli kipujani. Sanottiin, että olin liian nuori sairastamaan selkävaivoja.
Oli pöyristyttävää, ettei minua uskottu. Aloin itsekin miettiä, sattuuko minua oikeasti vai olenko vain kauhean herkkä. Monesti itkin, koska kipu oli niin paha.
TÄMÄ EI VOI JATKUA NÄIN, sanoin lääkärille. Puhuimme selän leikkauksesta. Operaatio olisi iso, ja siihen liittyisi riskejä. Kuuntelin, mutta mikään ei hetkauttanut minua. Ihan sama, mitä tehtäisiin. Jaksamiseni oli loppu.
Selkäni leikattiin vuonna 2011. Siihen laitettiin kisko, johon nikamat kiinnitettiin. Välilevyt poistettiin.
Jälkeenpäin lääkäri pahoitteli, ettei hän ollut ymmärtänyt, kuinka rikki olin. Vasta leikkauspöydällä näkyi, että nikama oli siirtynyt jo kaksi senttiä ja selässä oli madaltumaa, murtumaa, pullistumia ja hermoahtaumia. Lääkäri kysyi, olinko todella kävellyt itse sairaalaan.
Kun nousin leikkauksen jälkeen jaloilleni, käveleminen tuntui jotenkin hassulta. Oikea jalkani oli heikompi.
Myöhemmin selvisi, että siinä on hermovaurio. Jalasta puuttuu voimaa ja tuntoa. En voi työntää sitä tiukan kengän sisään. Kun kävin uimassa, en tuntenut jalalla veden viileyttä. Pystyn kävelemään viitisensataa metriä kerralla.
En silti kadu leikkausta. Se vei kivut pois vuodeksi. Valitettavasti sen jälkeen ne palasivat.
Lue myös: Jatkuva kipu menee tunteisiin
KIPU ON LÄSNÄ KOKO AJAN. Särky on kovaa ja polttavaa. Välillä tulee vihlaisuja kuin joku löisi puukolla läpi. Kehoni on jännittynyt, ja tuntuu, että sekoan. En saa rauhoitettua oloani millään.
Minulla on myös vaikea migreeni. Kohtauksia on viikoittain. Se on kamalaa mutta vain päässä. Krooninen kipu vaikuttaa kaikkialla kehossa ja mielessä.
Syön 15 pilleriä päivässä. Minulla on myös kipulaastari, jota en nyt käytä. Pääni menee siitä sekaisin. Minun pitää hoitaa lasta ja kotia. En voi olla ihan tokkurassa.
Lääkeannokset ovat pitkälti maksimissaan. Miten pärjään tulevaisuudessa? Olen joutunut hyväksymään epävarmuuden. Kukaan ei tiedä, miten tässä käy.
Välillä joudun turvautumaan kyynärsauvoihin. Minulla on tarttumispihdit, joilla voin nostaa tavaroita lattialta. En sentään ole pyörätuolissa – vaikka ei sekään haittaisi, kunhan pää ja suu toimivat. En luovuta ennen kuin sydänkäyrä on suora.
Vanhempani ovat olleet suuri tuki. He ovat auttaneet pojan ja koirien hoidossa.
VIRANOMAISTEN PALLOTTELU on tuntunut pahalta. Olen istunut Kelan, työvoimatoimiston, sosiaaliviraston ja lääkärien kanssa samassa pöydässä ja kuunnellut, kun he riitelevät siitä, kenen kuuluu auttaa minua. Jos voisin, olisin töissä.
Pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle viime kesänä. On huojentavaa, ettei minun tarvitse enää lähetellä lippuja ja lappuja ja jännittää, saanko tukia. Suren kuitenkin, että olen tässä iässä poissa pelistä. Ei sen näin pitänyt mennä.
Jouduin luopumaan haaveista saada lisää lapsia. Raskaus voisi olla vaikea, enkä pystyisi hoitamaan vauvaa tässä kunnossa. Olen onnellinen, että minulla on yksi terve lapsi. Poikani on nyt 13. Asumme kahdestaan.
Hän nostaa pyykit koneesta ja kerää kaupassa alimmilla hyllyillä olevat tuotteet. Se on hienoa. Samalla surettaa, että hän on joutunut kasvamaan tähän rooliin.
Kysyin kerran, hävettääkö poikaa, että olen niin kipeä. Miksi hävettäisi, hän vastasi. Se tuntui hyvältä.”
Sallan vinkit kivusta selviämiseen
1. Vaali huumoria. Uskalla nauraa rajuillekin asioille. Se helpottaa taakkaa. Ystäväni mukaan olen Varsinais-Suomen iloisin ihminen, vaikka minuun sattuu.
2. Etsi vertaistukea ja jaa kokemuksia. Erilaisia kipuryhmiä löytyy järjestöistä ja Facebookista. Auttaa, kun antaa ajatusten ja ahdistuksen tulla ulos.
3. Löydä asia, josta innostut ja joka vie ajatuksesi muualle edes hetkeksi. Se voi olla harrastus, lemmikit tai vaikka ystävän kanssa kahvittelu. Kun saat hetken tauon kipuarjesta, voit nähdä asiat uusin silmin.
Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 4/2019.
