Tuija Tikkala, 47, avainasiakaspäällikkö, Jyväskylä, perheessä kaksi teini-ikäistä poikaa ja miesystävä:

"Äitini alkoi odottaa minua, kun hänen kuparikierukkansa petti. Lapsuudenkodissani asiasta puhuttiin avoimesti. Vaikka äitini on sanonut, kuinka valtavan onnellinen hän oli syntymästäni, tunsin silti, että minun pitää todistaa arvoni.

Vanhempani erosivat, kun olin viisivuotias. Eron jälkeen äiti teki pitkää päivää, jotta hän pystyi elättämään meidät. En halunnut olla vaivaksi. Minusta kasvoi kiltti tyttö.

Jo alle kymmenvuotiaana aloin tehdä lasten­likan töitä. Huomasin, että kun autan toisia ja suoriudun tehtävistäni hyvin, saan kiitosta ja huomiota.

Siitä eteenpäin tein aina töitä koulun ohella. Elämämme oli niukkaa. Pienellä palkallani pystyin ostamaan itselleni asioita enkä joutunut vaivaamaan äitiäni.

Yläasteella pojat laittoivat tuolilleni nastoja ennen tunnin alkua. He ajattelivat, että en tunne piikkejä, koska olen niin läski.

Tunsin, että syy oli minussa eikä pojissa. Mietin, miksi olen niin lihava. En muutenkaan pärjännyt koulussa niin hyvin kuin olisin halunnut.

Suurin kompastuskiveni oli englanti. En sanonut tunneilla mitään. Olin arka ja tunsin, että en kuitenkaan osaa.

Halusin lähteä 17-vuotiaana au pairiksi, mutta en uskaltanut hakea Isoon-Britanniaan. Olin varma, että en pärjäisi siellä huonolla englannillani.

Lähdin Saksaan, vaikka en puhunut kieltä sanaakaan. Vajaassa vuodessa opin pärjäämään saksallani hyvin.

Opiskelin sairaanhoitajaksi ja työllistyin lääkealalle. Moni työkaverini on ollut korkeasti koulutettu. Olen tuntenut huonommuutta sairaanhoitajan papereistani, vaikka olen saanut hyvää palautetta työstäni.

Minua on pyydetty hakemaan vaativampia tehtäviä, mutta en ole uskaltanut. Olen ajatellut, että kielitaitoni ei riitä, vaikka olen järjestänyt kokousmatkoja, lukenut tutkimuksia ja osallistunut kokouksiin englanniksi.

Muutama kuukausi sitten uskouduin ystävälleni asiasta. Hän oli äimistynyt. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että kielitaitoni olisi heikompi kuin muilla.

Olin epävarma myös kotona.

Tunsin riittämättömyyttä parisuhteessani. En kokenut olevani haluttu. Lasta ei kuulunut.

Olin valtavan onnellinen, kun esikoispoikamme syntyi monen vuoden odotuksen jälkeen. Koska minun oli ollut niin vaikea tulla raskaaksi, ajattelin, ettemme saisi toista lasta. Noin vuoden kuluttua synnytyksestä huomasin olevani uudestaan raskaana. Kuopus oli suuri lahja.

Lasten syntymän jälkeenkin tunsin, että emme keskustelleet mieheni kanssa tunteistamme tai ajatuksistamme. Huomasin toistuvasti miettiväni, mikä on roolini perheessä. Kaipasin tunnustusta.

Sain kiitosta töissä. Se tuntui hyvältä, mutta en osannut ottaa kohteliaisuuksia vastaan. Luulin niitä mielistelyksi, enkä uskonut kehujen olevan totta.

Vähättelin jopa itse tekemisiäni. En osannut iloita siitä, että pärjäsin.

Yritin hoitaa kotia ja lapsia mahdollisimman hyvin. Tein paljon töitä, jotta toisin edes rahaa perheelle.

Tilanne kävi ajan mittaan liian vaikeaksi kestää. Viisi vuotta sitten päädyimme eroon.

Erosta alkoi pitkä matka itseeni. Vuoroviikkohuoltajuus antoi aikaa olla yksin. Se auttoi. Oivalsin, että minulla on vapaus valita elämääni asioita, jotka tekevät hyvää, ja jättää pois niitä asioita, jotka tekevät pahaa.

Vaelsin luonnossa ja kirjoitin päiväkirjaa. Opin suhtautumaan itseeni myötätuntoisemmin. Kun luin tekstejäni, ihmettelin, että olenko tosiaan toiminut noin tai ajatellut jostain asiasta näin. Tavoitin toiveitani ja tarpeitani, jotka olin pitänyt piilossa vuosikaudet.

Keskustelut ystävieni kanssa veivät ajatuksiani eteenpäin. Minä, joka olin aina auttanut muita, sain olla vuorostani heikko ja ottaa muilta vastaan tukea.

Vuosia jatkunut suorittaminen töissä vaati veronsa. Puolitoista vuotta sitten uuvuin täysin.

Kun pahin väsymys helpotti, jäin opintovapaalle. Valmistuin life coachiksi alkusyksystä.

Koulutus on kohottanut itseymmärrystäni huimasti. Ymmärrän paremmin tunnereaktioitani ja niiden syitä.

Olen pystynyt purkamaan haitallisia uskomuksia. En enää ajattele, että olisin arvokas vain, kun suoritan jotain. Englannin taitoni ei määritä minua ihmisenä.

Kamppailen yhä kielitaitoni kanssa, mutta käytän ­englantia jo rohkeammin.

Osaan antaa ammatillisille onnistumisilleni niille kuuluvan arvon. Nykyään kehut tuntuvat lämpönä sydämessä. Uskon, että ne ovat totta.

Olen vielä opintovapaalla yrittäjyysopintojeni takia, mutta suunnittelen paluuta työhöni.

identiteettini oli vuosia hukassa. Nyt olen saanut sen takaisin. Tunnen olevani taas se aito, valoisa Tuija, joka olin aivan pienenä.

Aiemmin suoritin hyvää elämää tekemisillä, titteleillä ja materialla, mutta nyt ilo ja myönteinen asenne tulevat itsestään.

Lapsuuden ylipaino ja monen vuoden lapsettomuus vaikuttivat siihen, että minun oli vaikea pitää kehostani.

Kun olen alkanut hyväksyä itseni, olen oppinut näkemään peilissä kivannäköisen naisen. Tykkään katseestani, hymystäni ja sääristäni. Olen sopusuhtainen.

Nykyään kehut tuntuvat lämpönä sydämessä. Uskon, että ne ovat totta.

Nykyisessä parisuhteessani tunnen olevani kaikin tavoin haluttu.

Olemme olleet yhdessä reilun vuoden, ja tämä aika on antanut minulle valtavasti voimaa.

Mieheni saattaa sanoa minua kauniiksi, vaikka olisin laittamattomana mökkivaatteissa. Silloin sydämeni halkeaa onnesta ja kiitollisuudesta.

Poikani ovat nyt teini-ikäisiä. He ovat kasvattaneet minua, ja äitinä oleminen on vahvistanut itsetuntoani.

Olen oppinut asettamaan rajoja sille, miten minua kohdellaan. Osaan sanoa ei. En enää veny yli jaksamiseni enkä tee asioita siksi, että olisin jollekulle mieliksi.

Muutama vuosi sitten kohtasin vanhan tuttavan, joka kysyi, olenko rakastunut, koska näytin hänen mielestään niin hyvältä.

Vastasin, että olen, vaikka olin tuolloin sinkku. Kun hän sitten uteli, keneen olen rakastunut, vastasin, että itseeni.

Aiemmin en olisi voinut sanoa niin, koska en ajatellut niin. Se olisi myös tuntunut väärällä tavalla itsekkäältä.

Nykyään todella tarkoitan sitä.

Nyt kun osaan asettaa oman hyvinvointini etusijalle, voin olla oikeasti hyvä toisille. Oma vointini ei enää heilahtele. Voin tuoda turvaa muille pelkällä läsnäolollani.”