Tom Pöysti kertoo, miksi lopetti näyttelijäntyöt: ”Yritin helpottaa paineita liiallisella alkoholinkäytöllä”
Motivaatiopuhuja Tom Pöysti on aina osannut heittäytyä. Siksi hän saattaa pitää ranskankielisen puheen osaamatta kieltä tai mennä alasti vastaanottamaan myrskyä. Tässä jutussa hän kertoo elämänsä rooleista.
Motivaatiopuhuja | Energia tulee sisältä
”Elämän voi aloittaa alusta joka ikinen aamu. On tehtävä hyvä ylä- ja alapesu, vedettävä jalkaan puhtaat kalsarit ja annettava päivälle mahdollisuus.
En tosin nauti aikaisista aamuista. Herään kolme tuntia myöhemmin kuin vaimoni Susanna, tulen alakertaan ja katson, mitä hän on taas kodin sisustuksessa muuttanut.
Asumme maalla, Tammisaaren saaristossa. Täällä on hiljaista, vain luonto pitää ääntä. Luonnon äänet eivät tietenkään häiritse, päinvastoin. Pidän saamelaisesta viisaudesta, jonka mukaan ihmiselle riittää, jos hän näkee juoksevaa vettä, palavaa tulta ja nukkuvaa lasta. Se on viisautta, koska silloin ihminen suuntautuu itsestään ulospäin. Mielenrauha laskeutuu.
”En ole koskaan pelännyt esiintymistä enkä näyttämölle menemistä, koska menen tilanteisiin innostuneesti ja tiedän, mitä minun pitää tehdä ja sanoa.”
Olen nyt 30 vuoden ajan tehnyt töitä inspiraatio- ja motivaatiopuhujana, viimeksi kuluneet seitsemän vuotta yhdessä Mato Valtosen kanssa. Olemme myös kirjoittaneet Maton kanssa kirjan 112 oivallusta elämästä.
Meillä synkkasi Maton kanssa heti. Mato ei pidä yllä rooleja vaan heittäytyy ja on oma, viisas itsensä. Meistä tuli Tomato, Tom ja Mato. Ajatuksemme ja rytmimme osuvat yksiin luontaisesti.
Ärsytämme toisiamme niin kuin ihmiset usein tekevät, mutta nielemme kärsimyksen hymyssä suin ja jatkamme matkaa. Olen ärsyttävän puhelias, joten ymmärrän, jos jotakuta välillä pännii. Jos kirjoittaisimme Maton kanssa kirjan kaikista asioista, jotka meitä toisissamme ärsyttävät, syntyisi ainakin neljä nidettä.
En ole koskaan pelännyt esiintymistä enkä näyttämölle menemistä, koska menen tilanteisiin innostuneesti ja tiedän, mitä minun pitää tehdä ja sanoa. En tarvitse jännitystä tai adrenaliinia tehdäkseni hyvän suorituksen. Energia on sisälläni.
Kaadamme Maton kanssa ennakkoluuloja ja piintyneiden rajoitusten viidakkoa. Mato kuvailee hyvin aikamme ongelmaa, ihmisten asennetta: tää on ihan hyvä näin, ei muuteta mitään. Tai kun joku kysyy, miten sinulla menee ja vastaat: kyl tää tässä.
Niin ei voi ajatella. Elämään tarvitaan enemmän ylpeyttä omasta tekemisestä. Ei pidä jäädä paikkaan, jota kutsun apatialaksi.”
Optimisti | Putkareissu voi olla upea yllätys
”Minua kiinnostaa nykyään se, missä meissä ihmisissä on varsinainen, aito minä – se perusutelias, heittäytyvä ja positiivinen ihminen, jollaisia olemme olleet noin kolmevuotiaina. Nämä taidot ihmisessä nostattavat eniten mieltä. Elämässä saa olla kivaa!
Kaipaan persoonallisuuksia, sellaisia kuin esimerkiksi luontodokumentaristi David Attenborough, näyttelijät Katherine Hepburn ja Emma Thompson tai muusikot Ian Andersson ja George Harrison. Heissä on ilmaisun riemua. Mihin se meiltä ihmisiltä katoaa, sille perkeleen kultaiselle keskitiellekö?
Ihmiset näkevät samat asiat eri tavoin. Minä olen värisokea, mutta yksi lempiajatuksistani on: näe mitä näet, mutta näe se.
Tämä oppi tulee kouluajan taitavalta biologianopettajaltani. Kysyin häneltä kerran linturetkellä, oliko näkemämme lintu hiirihaukka. Hän kysyi: mikä muu se olisi voinut olla? Ehdotin piekanaa. No mites hiirihaukka eroaa piekanasta, hän jatkoi. Vastasin, että piekanalla pitäisi olla musta raita perseessä. No oliko, opettaja kysyi. Ei ollut. Se oli hiirihaukka, totesin. No, paskaako sä sitä minulta sitten kysyit, hän totesi ja solvasi tietoisen rakkaudellisesti.
Jälkikäteen koulussa opettaja ilmoitti kaikille, että Tom Pöystille tapahtui linturetkellä suuri käännös elämässään. Pöysti uskalsi ensimmäistä kertaa nähdä sen, minkä näki. En unohda sitä koskaan. Opin näkemään kunnolla ja tarkkailemaan ympäri vellovaa maailmaa suurennuslasilla.
”Heittäytymistaidon kääntöpuoli on äärettömän vilkas mielikuvitukseni, joka aiheuttaa ikäviä psykosomaattisia oireita.”
Positiiviseen ajatteluuni kuuluu myös se, että heittäydyn yllätyksiin. Asenteeni on tuonutkin elämässä eteen upeita yllätyksiä ja löytöjä, alkaen siitä, että olen ollut putkassa Roomassa... Totta helvetissä olen ollut! Pidätykseen riitti se, että hiukseni olivat pitkät ja vaaleat, silmät siniset ja passi teltassa eikä taskussa.
Jos tiedän, että on tulossa oikein mahtava myrsky, saatan hyvin lähteä ulkosaareen ottamaan sitä vastaan. Seison kalliolla alasti! Ystäväni 50-vuotisjuhlissa pidin spontaanin puheen ranskaksi, vaikka en puhu ranskaa. Brittivieras kehui puhettani ja kertoi ymmärtäneensä jokaisen sanan.
Heittäytymistaidon kääntöpuoli on äärettömän vilkas mielikuvitukseni, joka aiheuttaa ikäviä psykosomaattisia oireita. Olen aina ollut terve, ainakin kuvitellut niin. En ole koskaan halunnut syödä edes lääkkeitä, lukuun ottamatta satunnaisia antibiootteja.
Nyt vanhemmiten olen yhtäkkiä alkanut epäillä terveyttäni. Pähkäilen esimerkiksi, onko verenpaineeni liian korkea. En tosin edes ymmärrä, kun vaimoni selittää, mikä verenpaine ylipäätään on. Meillä on verenpainemittari, mutta en ymmärrä niitä lukuja.
Kutsun pelkojani saatanallisiksi peloiksi. Yöt ovat kauheita, ovat olleet lapsesta asti. Unissani ihmisiltä menee kontrolli ja he ovat valmiina tuhoamaan järjettömästi mitä vain, esimerkiksi pudottamaan minut laivan kaiteen yli peräaaltoihin.
En tiedä, mistä painajaiset tulevat. Ne ovat mielikuvitukseni tuotetta. Yritin joskus rauhoitella unia alkoholilla, mutta se tietenkin pahensi niitä entisestään.”
Työn vaihtaja | Taito ei riitä, pitää olla paloa
”Ryhdyin näyttelijäksi, koska ratkaisu oli näyttelijäsuvun jälkeläisenä ja tällä sukunimellä helppo.
Outo rasitteeni on, että olen aina osannut olla hauska. Niinpä minusta tuli koomikko. Valmistuin Teatterikorkeakoulusta vuonna 1979 keväällä ja olin julkkis jo syksyllä. Länsivantaalaisessa kylässä, jossa asuin, alettiin sanoa, että ’mä olen nähnyt sut’.
Minulla oli tiettyjä lahjoja, mutta ei näyttelijän työhön vaadittavaa täyttä paloa ja vimmaa. Kaikessa mitä teen, täytyy olla mukana ilo, sydän ja tarkoitus. Ne puuttuivat.
Näyttelijän ammatin vaatimukset ovat todella korkeat. Työ ei ole kivaa, jos et ole sen harjoittajana todella hyvä.
En kaivannut julkisuutta enkä kaipaa sitä edelleenkään. Julkisuus on katala riesa ja julma isäntä. 1980-luvun hulluina vuosina yritin helpottaa paineita ja tilannettani liiallisella alkoholinkäytöllä. Yritin lopettaa näyttelijän työt muutamaan kertaan.
Lähdin tilannetta pakoon muun muassa Norjaan kalatehtaalle ja Shetlannin saarille. Lopulta päädyin Kuusamoon Rukalle ja jäin sinne kuudeksi vuodeksi. Tein töitä jokapaikanhöylänä. Opin kaikenlaista kunnallispolitiikasta asiakaspalveluun, tiimityöskentelystä lestadiolaisuuteen.
Käänne tapahtui, kun Kuusamossa yrityksen johtaja laittoi minut kouluttamaan kilpailevan yrityksen henkilökuntaa asiakaspalvelussa. Kävi ilmi, että olinkin siinä hyvä. Huomasin, että yleisö kuunteli kivalla tavalla. Siitä alkoi urani puhujana ja valmentajana.
Vuonna 1995 Heikki Kinnunen houkutteli minut vielä kerran takaisin näyttämölle ja perustamaan Komediateatteri Arenaa, nykyistä Suomen Komediateatteria.
Lopetin näyttelemisen vuonna 2001, enkä ole katunut päätöstäni päivääkään.”
Isä | Suvun perinteet elävät ruokapöydässä
”Olen vilkasluonteinen ekstrovertti. Kun menen täällä Tammisaaressa paikalliseen kauppaan, puhun kaikkien kanssa. Yhteys vihanneskauppiaan kanssa on tärkeä, koska arkiset kontaktit ovat yhteiskunnassamme katoamassa, emme edes tervehdi toisiamme.
Vaimoni ja minä vaalimme leikkisyyttä ja keskustelua. Ruokapöytä on paras keskustelufoorumi. Olemme syöneet illallista yhdessä jo 25 vuoden ajan ja katamme pöydän aina nätisti.
Lasiverantamme ruokapöydän ääressä on ollut jopa 28 ihmistä. Viime kesänä järjestimme italialaishenkisen päivällisen. Ideana oli, että omalta lautaselta ei saa syödä vaan napataan naapurin lautaselta. Tällaista leikkiä haluan vaalia arjessamme.
”Vastuun kantaminen on minulle tärkeä arvo ja taito.”
Lapsemmekin tykkäävät kokkaamisesta, mutta erityisesti siitä hetkestä, kun olemme yhdessä illallispöydässä. Pöydän ääressä opitaan kuuntelemaan, mitä toinen sanoo, puhumaan ja kertomaan, mitä päivä on opettanut.
Meillä on kuusi lasta, kaksi yhteistä vaimoni Susannan kanssa ja neljä edellisistä parisuhteistani.
Minä ja Susanna kasvatimme lapsia ajatellen, että olkaa mitä olette, mutta olkaa sitä innostuneesti, heittäytykää, älkääkä sensuroiko itseänne. Olen ylpeä siitä, että he osaavat ottaa vastuuta. Vastuun kantaminen on minulle tärkeä arvo ja taito.
Nämä tavat tulevat perintönä isovanhemmiltani, Erik ja Saga Ulfssonilta. Äidinisäni Erik oli tykistöeversti ja suuri humanisti. Hän järjesti jouluillallisia ja valehtelematta aloitti kattamisen neljä viikkoa ennen jouluaattoa.
Kuusivuotiaana minuun teki huikean vaikutuksen se, miten keskustelu aaltoili 16 hengen pitkän pöydän ääressä. Yhteisöllisyys oli luontaista, iloista ja aitoa. Kaikille oli katettu samalla tavalla, lastenkin edessä oli snapsilasit.
Isoisä puhui henkilökohtaisesti jokaiselle pöydässä istuvalle ja muistutti, mitä hyvää kukin oli tehnyt, kokenut tai oppinut kuluneen vuoden aikana.
Minulle hän sanoi: ’Me katsoimme mummin kanssa, kun sinä Tom ensimmäistä kertaa uit poijun ympäri. Olithan sinä hukkua, mutta selvisit siitä. Minä lupaan: ensi kesänä me siirrämme poijun vielä kauemmaksi!’
Yksikään silmä ei puheen jälkeen ollut kuivana.”
Poika | Öiset keskustelut tekivät isän tutuksi
”Vaikka asuimme saman katon alla, tutustuin isääni Lasseen vasta kuusi-seitsemänvuotiaana.
Kotimme oli lentokentän lähellä Vantaalla, ja näimme toisemme öisin jääkaapilla. Kerroin hänelle toistuvasta painajaisestani. Siinä minun tehtäväni oli mieleni voimalla tasoittaa myllertävä tanner, jonne lentokoneiden piti laskeutua. Näen samaa unta vieläkin. Arvelen, että taustalla on ajatus siitä, että jos minä en tilannetta korjaa, syntyy katastrofi. Tämäkin liittyy vastuuseen.
Minä join jääkaapilla maitoa ja Lasse yhden oluen. Se oli meidän lämmin tapamme jutella ja vaihtaa tuntojamme, ja sitten lähdimme tahoillemme nukkumaan.
En mielelläni puhu sen enempää isästäni.
Vanhempani kuuluivat sotasukupolveen, jotka tekivät töitä paljon ja rohkenen sanoa, että aika saatanan hyvin. He suhtautuivat asioihin pieteetillä. Lasse oli erinomainen näyttelijä.
Minulla ei ole oikeutta, syytä eikä perusteita syyllistää Lassea tai äitiäni Bisseä (Birgitta Ulfsson) lapsuudestani. Tunnen, että minulla oli kiva ja rikas lapsuus. Olen tapellut vanhempieni kanssa ja he ovat tapelleet minun kanssani. Olemme puhuneet asioista avoimesti ja suoraan, kenties enemmän kuin monet muut lapset ja vanhemmat.
”Muistelen vieläkin yksinpurjehdusta, jonka tein Teatterikorkeakoulun aikaan. Jo kahden tunnin jälkeen tämä tyyppi veneessä alkoi ärsyttää.”
Perinteisestihän lapset muuttavat pois kotoa, mutta minun kohdallani kävi toisin päin: vanhemmat muuttivat töihin Tampereelle, ja minä jäin kotiin Vantaalle kissan kanssa pohtimaan maailmaa.
Kiitin Lassea hänen hautajaisissaan vuonna 2019 siitä, että hän muun muassa opetti minut purjehtimaan. Purjehtimisessa on hirveästi erilaisia sääntöjä. Kaikki veneessä ja valmisteluissa pitää tehdä huolellisesti.
Muistelen vieläkin yksinpurjehdusta, jonka tein Teatterikorkeakoulun aikaan. Halusin nähdä, missä Tomppa menee. Lähdin Lauttasaaresta tarkoituksenani purjehtia Jurmoon. Jo kahden tunnin jälkeen tämä tyyppi veneessä alkoi ärsyttää. Mitä sä Tomppa näin huonoa kahvia keitit? Ethän sä voi jättää noita leivänmuruja tohon! Olin 24-vuotias.
Se oli hyvä oppi: meissä jokaisessa on ärsyttäviä piirteitä.”
Puoliso | Vaimon luo on aina kiire
”Elämänfilosofiani kuuluu: älä tee itsellesi voileipää, tee itsellesi hyvä voileipä – ja samalla myös vaimollesi. Yllätä!
Tapasimme Susannan kanssa 25 vuotta sitten teatterissa, jossa olimme samaan aikaan töissä. Molempien edelliset avioliitot olivat ohi. Se ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Aloimme vain puhua toistemme kanssa emmekä ole lopettaneet vieläkään. Meitä esimerkiksi yhdisti ja innosti, kun kävi ilmi, että molempien mielestä olisi hyvä idea laittaa kalakeittoon rosmariinia. Sama uteliaisuus ilmeisesti!
Haluamme molemmat asua saaristossa, maalla. Isoisäni isä kalasti kesäisin lähellä Jussaröötä jo 1800-luvun lopulla. Äitini tunsi saariston, mutta Sortavalasta kotoisin oleva isänikin innostui siitä. Muutimme 1960-luvun alussa pieneen ulkosaariston saareen, jonne isä rakensi pienen mökin. Se on vieläkin olemassa. Vietimme kaikki kesät näillä seuduilla.
Nykyinen kotimme löytyi niin, että ajelin seudulla bongaamassa lintuja, kun näin tien poskessa kaksi kylttiä, joista toisessa luki till salu ja toisessa mytävänä. Paikalla oli silloin umpimetsää ja moreenirinne. Tiesimme, että tänne haluamme rakentaa kodin. Niin teimme, ja unelmasta tuli totta.
”En ajattele, että elämäni olisi vielä eletty. Olen 70-vuotias ja herätän Susannan vieläkin, jos kuulen lehtopöllön keskellä yötä.”
Minulla on aina kiire keikalta kotiin, koska kotona on jotakin merkityksellistä ja rakasta, Susanna. Pandemian aikaan hän innosti minua muuttamaan saareen jäiden lähdettyä, jotta voisin ottaa vastaan lintujen keväisen paluumuuton. Lähdin saareen ja olin siellä pääosin yksin. Nautin silloin ensimmäistä kertaa alkukeväästä ulkosaaristossa. Siellä kasvoi uudenlainen poika.
Sovellan itseeni Tove Janssonin kysymystä ’kuinkas sitten kävikään’. En ajattele, että elämäni olisi vielä eletty. Olen 70-vuotias ja herätän Susannan vieläkin, jos kuulen lehtopöllön keskellä yöllä.
Haluaisin viedä Susannan Shetlannin saarille, jossa ihmiset aidosti välittävät toisistaan. Saarelaiset ovat sympaattisia: irstaita, humoristisia valehtelijoita, jotka puhuvat päälle ja laulavat. Heissä on elämän- kulinarismia, jota arvostan. Kun sanoin siellä, että nimeni on Tom, minulle vastattiin, että ei se ole sinun syysi.
Sydämestäni saa lähettää kuoltuani pienen palan Shetlantiin.”
Juttu on ilmestynyt Eeva-lehdessä 4/2025.
