KALJUA, PITKÄNHUISKEAA miestä ei voi olla huomaamatta. Hymy on lämmin, joskin aavistuksen jännittynyt. Teemu Ahtee, 47, on valmistautunut puhumaan aiheesta, joka on hänelle herkkä ja arka mutta tärkeä. Se on koko hänen minuutensa.

Teemu on pukeutunut mieleiseensä arkiunivormuun: hupparimekkoon, leggingseihin ja tyylikkäisiin nahkanilkkureihin, joissa on hillitty korko.

Ei ole lainkaan itsestään selvää, että kaapista on valikoitunut juuri tällainen asu. Oli aika, jolloin Teemu piti tämän puolen itsestään visusti salassa. Niin visusti, että salailu lopulta sairastutti hänet.

Hyvin varhain oli selvää, että halu pukeutua naisten vaatteisiin kumpusi jostain syvältä perustarpeen tasolta. Teemu muistaa ihmetelleensä päiväkodin joulujuhlassa, miksei hän voisi esiintyä tonttumekossa.

”Alakouluikäisenä kävin ensimmäisiä kertoja salaa äidin vaatekaapilla ja vedin sieltä mekon päälleni.”

Tunne oli huumaava mutta ristiriitainen. Mekko yllä oli hyvä olla, mutta Teemu tunsi tekevänsä jotain sellaista, joka oli väärin ja kiellettyä. Jotain, joka piti ehdottomasti salata.

Elettiin 1980-luvun loppua. Jo pelkkä ratsastusharrastus riitti siihen, että Teemu joutui kiusaajien hampaisiin, saati sitten, että hän olisi kulkenut tyttöjen vaatteissa.

”Ei sellainen olisi tullut kuuloonkaan. Opettelin salailun mestariksi.”

SEKSUAALITERVEYDEN OSASTO oli kätketty kirjaston takanurkkaan. Teini-iässä Teemu uskaltautui tiedonhakureissulle. Löytyisikö lähikirjastosta materiaalia, joka kuvaisi sitä, kuka hän oli? Kirjastonhoitaja tuli hätyyttelemään hänet pois: ei täällä ole lasten juttuja, tämä on aikuisten osasto.

”En minä mitään seksikuvia halunnut katsella. Halusin pukeutua mekkoon ja etsin siitä tietoa.”

Vielä tuossa vaiheessa Teemulla ei ollut ymmärrystä elämänsä isoimmasta identiteettikriisistä. Tietoisuus minuudesta ei ollut kadonnut, se oli vain jäänyt teini-iän jalkoihin. Hän myös sulki asian ajatuksistaan aktiivisesti pois.

”Mielen päällä oli silloin tuhat muuta juttua: saanko mopon, onko mopossa bensaa, mitä tehdään koulun jälkeen, mistä saadaan pussikaljaa”, Teemu muistaa.

”Sitä paitsi nuorena yritimme lähinnä kuulua porukkaan ja pysyä keskikäyrällä, ettei vaan erottuisi muista. Leimautumisen pelko oli kamala.”

Yksilöllisyys ei silloin ollut tavoiteltava asia, kuten se nykyään onneksi on, Teemu huomauttaa. Siitä tai seksuaalisesta tasa- arvosta ei puhuttu – ei osattu eikä siihen ollut edes sanoja.

”Noin yläasteikäisenä sanavalikoimaani tuli sana transu, mutta silläkin oli halventavan haukkumasanan kaiku, eikä se itse asiassa kuvannut omaa tilannettani.”

Mies naisten vaatteissa oli pitkään stereotyyppisen koominen, naurunalainen hahmo. Tai kaikkien tuntema kylän hullu. Todellisia, vakavasti otettavia esikuvia ei ollut.

”Kun konteksti oli tämä, minuuteni jäi pitkään kielletyksi salaisuudeksi. Se oli ongelmallista, sillä asia oli minulle totisinta totta. En ollut – enkä ole – mikään komediahahmo.”

VUOSIA KULUI. Teemu kasvoi aikuiseksi ja valmistui liikennelentäjän ammattiin. Sen ohella hän työskenteli ja työskentelee edelleen juontajana ja Helsinki International Horse Show -ratsastuskilpailun seremoniamestarina. Kaikki tehtäviä, joissa ollaan esillä.

Todellisen identiteettinsä Teemu piti piilossa yhä tarkemmin varjeltuna salaisuutena. Se ei tuntunut mahtuvan hänen rooleihinsa, ei etenkään lentokoneen ohjaamoon.

Ammatissaan Teemu on vastuuasemassa.

”Rakensin virkapukuun oletusarvon, että minun on oltava ihmisenä tietynlainen. Vahva, jämpti ja järkähtämätön.”

Univormu on työtehtävissä välttämätön, tarpeellinen haarniska, mutta Teemu käytti sitä tarkoitukseen, mihin sitä ei tarvitsisi käyttää.

”Virkapuku oli salailuni mitä oivallisin mahdollistaja: se piilotti.”

TYÖPAIKALLA EI TARVITSE kertoa itsestään kaikkea, sen Teemu toki tietää. Mutta kun vuosikymmenien ajan yrittää väkipakolla mahduttaa itseään tiettyyn rooliin ja samalla sulkee osan minuudestaan pois, se alkaa nakertaa ja järkyttää mieltä. Se merkitsee taistelua minuuttaan vastaan ja kokemusta, ettei mahdu aitona itsenä raameihin, odotuksiin ja yhteiskuntaan.

Teemun ahdistus alkoi syvetä.

”Lisäksi olin töissä vahvasti heteronormatiivisessa työyhteisössä, jossa oli oltava uskottava. Rakensin yhä korkeampaa suojamuuria.”

Teemu kuvaa päätyneensä esittämään itseään kuin pahvimallia.

”Saatoin esitellä pahvista Teemua julkisesti, mutta sisälläni asui jotain muuta.”

Salaisuutta ylläpitäessään Teemu tuli kieltäneeksi olennaisen osan ihmisyydestään. Ja mitä pidempään kieltää, sitä suuremmaksi henkinen paine kasvaa. Teemu muuttui säikyksi ja alkoi pelätä, että ihmiset näkevät hänestä läpi: mitä jos häntä luetaan kuin avointa kirjaa, ja vielä ääneen.

”Salaisuuden kanssa eläminen on erittäin kuluttavaa. En osaa vieläkään tarkkaan eritellä, mikä siinä olisi ollut niin hirvittävää, jos joku olisi huomannut todellisen minäni.”

Pelko paljastumisesta moninkertaisti ahdistuksen. Silti piti urheana paahtaa eteenpäin, jaksaa ja pärjätä.

Virkapuvun kaveriksi tarvittiin toinenkin suojakilpi: supliikki huumori.

”Huumori ja hauskuutus ovat iso osa minua ja nautin siitä. Mutta käytin sitä suojamekanismin lailla hämäyksenä, sumuverhona. Ajattelin, että jos olen hauska, kukaan ei ehkä ehdi nähdä pintaa syvemmälle.”

HUUTOMERKKEJÄ OLI ollut ilmassa, mutta Teemu jätti ne itsepintaisesti huomiotta. Olo kävi yhä tukalammaksi, ahdistuksen peittely yhä mahdottomammaksi. Pään sisällä kiehui kuin painekattilassa.

Muiden ihmisten tai olosuhteiden syyttely ei tuonut helpotusta, sillä syy ei ollut niissä, tietenkään.

Töihin lähtiessään Teemu saattoi polttaa ketjussa tupakkaa, ja autossa matkalla lentokentälle hän kuunteli raivokasta heviä. Ei nauttiakseen lempimusiikistaan, vaan huutaakseen suoraa huutoa pahaa oloaan ulos, jotta voisi istua tyynenä ohjaamoon kapteenin paikalle. Ulkoisesti rauhallisena, vaikka sisällä myllersi.

Kunnes vappuna 2019 kaikki romahti. Teemu tuli hevostallilta kotiin lähteäkseen illaksi töihin. Yhtäkkiä suihkussa hän ei enää kestänyt ahdistuksen tuomaa painetta.

Kyyneleet valuivat noroina pitkin poskia, Teemu itki ja huusi lohduttomasti. Vuosikymmenten aikana kasaantunut tuska painoi hänet lattialle eikä hän päässyt enää ylös. Vasta sitten Teemu tajusi, että nyt oli tosi kyseessä.

ROMAHDUKSESTA ALKOI pitkä poissaolo töistä. Ensin oli sairausloma ja heti perään tulivat koronalomautukset. Teemu kävi kahdesti viikossa terapiassa ja yritti pitää päänsä pinnalla käymällä tallilla.

”Terapia oli uuvuttavan raskasta, olin ihmisraunio.”

Tallilla käyminen pakotti hänet kuitenkin ulos kotoa ja liikkumaan. Tutut hevosenhoitorutiinit toivat turvaa.

”Hevosten hoito ja puolison tuki – jota ilman en olisi selviytynyt – pitivät minut edes jollain tapaa toimintakykyisenä.”

Elokuussa 2021 Teemu palasi töihin uskotellen, että oli jo työkykyinen. Aluksi hän olikin.

”Kaikki sujui alussa kuin vanhoilla asetuksilla, omassa tutussa työssä. Tiettyyn pisteeseen asti se toimi ihan hyvin.”

Puoli vuotta töihin paluun jälkeen Teemu päätti pitkän harkinnan tuloksena kertoa salaisuutensa, ensin perheenjäsenilleen ja sitten julkisesti sosiaalisessa mediassa.

Osalle läheisistä asia tuli yllätyksenä. Joillakin on ollut totuttelemista, toisten kanssa hän on lähentynyt entisestään. Ehkä he, joille puhuminen ei maistu, eivät ihan ymmärrä koko asiaa, Teemu miettii. Juuri siksi kaapista tulo oli tärkeää.

”Tunnen, että minun pitää ravistella, jo ammattini machoilmapiirin vuoksi. Esimiehille kiitos, kun he ovat sanoneet suoraan, että hyvä kun avaan asiaa. Että meille mahtuu kaikki. Joka työpaikkaan pitää mahtua kaikki.”

On paradoksaalista, että vaikkei asia muille kuulukaan, vasta nyt Teemu antoi itselleen luvan olla juuri sellainen kuin on. Se vaati uskallusta, mutta oli tarpeen.

”Niin kauan, kun erilaisuus herättää kysymyksiä, kummastelua ja hämmästelyä, on oltava muitakin esimerkkejä. Vasta sitten häpeä, joka ajaa peittelyä ja salailua, hälvenee.”

AVOIMUUDESTA TULI Teemulle elin­ehto. Hän alkoi lähteä kotoa juuri niissä vaatteissa, mitkä milläkin hetkellä tuntuvat hyvältä. Hengittämisen vapaus asettui taloksi salailun tilalle.

”Sitä on vaikeaa selittää ihmiselle, joka ei ole joutunut tällaista käsittelemään tai jota asia ei kosketa. Elämääni vapautui valtavasti energiaa, kun asian sai sanottua julkisesti ääneen.”

Selän takana varmaankin päiviteltiin, mutta Teemua myös kiiteltiin rohkeudesta ja avoimuudesta.

”Ehkä esimerkkini sai näkemään asioita toisen silmin, herätti empatiakykyä. Muiden ihmisten näkeminen ja kuuleminen on tärkeää. On hyvä miettiä, millaista minun elämäni olisi, jos olisin joutunut käymään samanlaisia asioita läpi.”

Vastaantulijoiden katseet Teemu on opetellut suodattamaan. Katsokoot ja puhukoot.

”Minua ei enää vahingoita, vaikka joku katsoo arvostelevasti vähän pidempään.”

KAAPISTA TULON ja terapian myötä Teemu on ottanut isoja harppauksia eteenpäin. Työtkin sujuivat, kunnes tuli takapakki. Ahdistus nosti jälleen päätään.

”Olin kuvitellut voivani jatkaa töissä entisellä minälläni, muttei se pidemmän päälle toiminut. Olin muuttunut.”

Teemu yllättyi, että ristiriita siitä, millaiseksi hän oli lentokapteenin roolimallin luonut ja mitä hän itse todellisuudessa oli, hankasi yhä. Olo oli ulkopuolinen: kuinka hän mahtuu ohjaamon ovesta sisään, kun ei ole lainkaan sellainen, kuin pitäisi olla?

”Kokemani tunne on yhä vähän sumea, sen käsittely on vielä kesken. Jälkikäteen ajatellen olo oli, kuin olisin yrittänyt sovittaa pyöreää palikkaa kolmikulmaiseen koloon.”

Tällä kertaa Teemu osasi kuitenkin tunnistaa tilanteen ja reagoida ahdistukseen ajoissa.

”Uskalsin sanoa, että nyt ei tunnu hyvältä. Minun ei tarvinnut käydä pohjalla toistamiseen, eikä paha olo päässyt patoutumaan.”

Hän sanoo ymmärtäneensä kantapään kautta, että takapakit kuuluvat ihmisyyteen. Kuitenkin jo pienillä toimenpiteillä voi tehdä korjausliikkeitä. Nyt hänellä oli siihen sekä voimavaroja että työkaluja.

Teemu pääsi uuden sairasloman kautta kuntouttavaan toimistotyöhön. Nyt on meneillään vaihe, josta hän tietää toipuvansa. Ahdistuksen mittakaava on mitätön verrattuna siihen, mitä se ennen romahdusta oli.

”Minun ei tarvitse olla vahva, jaksaa ja pärjätä loputtomiin. Voin olla ihmisenä vajaa, saan olla herkkä ja haavoittuvainen. Ja muistuttaa, että se on muillekin täysin sallittua.”

PÄÄLLISIN PUOLIN Teemusta välittyy tietty rohkeuden ja terveen itsevarmuuden vaikutelma. Hän on kuitenkin ollut itselleen vihainen ja toivonut toisenlaista henkilöhistoriaa. Mitä tahansa, paitsi tätä.

Kun terapiassa puhuttiin ensimmäisiä kertoja transihmisyydestä, Teemu parahti, että se on kuin struuma, jonka haluaisi leikata pois kehostaan.

”Ajattelin, että säästäisi niin paljon kaikilta, jos olisin vain tavallinen. Parantuisin. Olen taistellut tätä kaikkea vastaan joka solullani. Yrittänyt kieltää itseni. Sehän on vain omiaan lisäämään ahdistusta.”

Oppivuodet eivät ole olleet kivuttomia. On kestänyt pitkään saada jokin sana kuvaamaan omaa tilannetta, sukupuoltaan. Sitä, ettei ole pelkästään mies.

”Ajatus muunsukupuolisuudesta on itselleni aika tuore, mutta se kuvaa ehkä parhaiten sitä, kuka olen. Hahmottelen ja tarkastelen asiaa yhä. Ehkei tiukkaa määrittelyä ja kahlitsevaa lokerointia tarvitsisi tehdä lainkaan.”

ITSELUOTTAMUKSESSA RIITTÄÄ Teemulla yhä edelleen työsarkaa, vaikka henkistä pituutta on tullut roimasti lisää.

”Taidan olla suhteellisen pitkällä itseni hyväksymisprosessissa, sillä pystyn laskemaan kaikista puolistani leikkiä. Se lienee terveen merkki.”

Teemu tietää riittävänsä ja olevansa ”ihan hyvä jo näin”.

”Viimeisen puolentoista vuoden aikana väitän olleeni aika rohkea. Ennen olin kova, pidin kaikkea sisälläni enkä päästänyt ihmisiä lähelle. Nyt voin sanoa tuntevani tiettyä rauhaa, vaikka moni asia on vielä kesken. Osaan ainakin käsitellä kaikenlaisia tunteita monin verroin paremmin kuin ennen, en pelkää niitä.”

JOS MAAILMA olisi Teemun nuoruudessa ollut toisenlainen ja ympärillä olisi ollut erilaisia esikuvia, olisiko Teemu voinut olla täysin oma itsensä jo kolme vuosikymmentä aiemmin? Ehkä hän olisi välttynyt vuosien painostavalta ahdistukselta ja pahalta ololta.

”Olisin ollut vaan ja mennyt mekossa kouluun! Totta kai olen sitä pohtinut jälkikäteen, mutta vailla katkeruutta. Ei vanhoja valintoja jaksa surkutella. Ne ovat ollutta ja mennyttä.”

Nykyään Teemun elämässä on jo muitakin sävyjä kuin sielua korventava ahdistus. Iloa tuottavat puoliso, perhe ja ystävät, koirat kotona ja ratsastus sekä höpsönä enona oleminen siskojen lapsille.

Hauskuus ei ole kadonnut elämästä.

”Huumori oli läsnä synkkinäkin aikoina. Olen tietoisestikin vähän hönö, ja sellaisena haluan pysyä. Äitini kysyi kerran, tuleeko minusta joskus vielä järkevä aikuinen. Vastasin, että ei tule.”

Juttu on julkaistu Eevassa 2/2023