192-senttinen Taru saa kuulla usein pituudestaan: ”Iso kokoni on nostanut palkkaani”
Koripalloilija Taru Tuukkanen treenaa kovaa eikä noudata erityistä ruokavaliota. Koripallo on opettanut häntä arvostamaan omaa kehoaan.
”Olen ollut aina muita isompi. Lapsena pidin sitä huonona asiana ja toivoin, että sulautuisin joukkoon.
Aloin pelata koripalloa kymmenvuotiaana. Se muutti suhtautumiseni kehooni: itsetuntoni kohosi.
Koripallo sai minut näkemään, että 192 senttimetrin pituuteni on hyvä asia. Olen menestynyt, ja iso kokoni on auttanut siinä. Kun pelasin ulkomailla, isoilla pelaajilla oli enemmän kysyntää, mikä myös nosti palkkaani.
Osa kuitenkin ihmettelee pituuttani edelleen. Kun soitan kiinteistönvälittäjän työssäni asiakkaan ovikelloa, välillä oven avaaja katsoo ylös ja hämmentyy.
Minusta on ihanaa, kun joku sanoo ääneen, että oletpa pitkä. Silloin pituuteni voidaan käsitellä siinä hetkessä eikä se häiritse asiaani.
Taru Tuukkanen
on 46-vuotias koripalloilija ja kiinteistönvälittäjä, joka asuu Helsingissä 14- ja 8-vuotiaiden tytärtensä ja puolisonsa kanssa.
Onko tämä viimeinen kauteni? Niin minulta on kyselty jo 15 vuotta. Näytänkö siltä, että olisi syytä lopettaa?
Täytän loppuvuonna 47 vuotta, mutten ole suunnitellut lopettavani uraani. Jaksan edelleen mainiosti ja olen säästynyt pahoilta loukkaantumisilta. Niin kauan kuin pelaan hyvin, nautin pelaamisesta ja pystyn auttamaan joukkuettani, en näe syytä lopettaa.
Ymmärrän, että moni lopettaa urheilu-uransa paljon nuorempana ja että harva ikäiseni pystyy treenaamaan tällä tasolla. Olen kuitenkin aina tykännyt urheilla paljon, palaudun treeneistä nopeasti ja olen kestävä. Palasin molempien lasteni syntymän jälkeen harjoittelemaan jo kuukauden kuluttua synnytyksestä.
Uskon, että palautumisessani on kyse hyvistä geeneistä. Ominaisuus on auttanut minua urheilijana.
Meillä on joukkuetreenit neljänä iltana viikossa ja peli lauantaisin. Lisäksi käyn 2–3 aamuna viikossa juoksemassa tai salilla.
”En muista aikaa, jolloin en olisi stressannut painostani.”
minulla on ylimääräisiä kiloja, vaikka urheilen paljon. En mielestäni näytä urheilijalta. En muista aikaa, jolloin en olisi stressannut painostani. Iän myötä stressi on vähentynyt, mutta samalla kiloja on entistä vaikeampi hallita.
Osasyy voi olla ruoka. Minulla ei ole tiettyä ruokavaliota, vaan syön sitä, mitä on saatavilla. Lounaat syön aina ulkona enkä juurikaan kokkaa.
Työskentelen kiinteistönvälittäjänä täyspäiväisesti. Siksi minulla ei ole ruuanlaittoon oikein aikaakaan. Onnistun yhdistämään urheilu-uran ja työni siksi, että perheeni tukee minua, olen tehokas, aikataulutan tekemiseni hyvin ja vältän kaiken turhan tekemistä.
Kun en ole töissä tai treeneissä, vietän aikaa perheeni kanssa. Saan voimaa lapsistani: he ovat ykkösjuttu.
Uni on tärkeää, ja pyrin nukkumaan 8–9 tuntia yössä. Rentoudun katsomalla realitysarjoja sohvalla.
Elämänasenteeni on rento ja eteenpäin menevä. En stressaa turhasta. Aika menee välillä nopeasti, kun suorittaa ja tekee paljon.
Pysähtyessä ymmärtää, että lapset kasvavat ja itse vanhenee. Näistä hetkistä pitää nauttia.”
Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 11/2024.
