Herrajumala, hänhän on se hevonen! Oli kevät 2004, ja ohjaaja Paavo Westerberg vietti iltaa kaveriporukan kanssa. Erityisen hyvin hän viihtyi uuden tuttavuuden, näyttelijä Emmi Pesosen seurassa. Yllättäen Paavo tajusi, että oli tavannut tämän ihanan naisen ennenkin.

Yhteinen kemia oli vahva. Myös Emmi tunsi tuttuutta ja sielunkumppanuutta, Paavon kanssa oli helppo jutella. Pian molemmille valkeni, että kohtaaminen oli tavallaan toinen.

”Olin ollut vuotta aiemmin Espoon kaupunginteatterissa katsomassa näytelmää Tulitikkuja lainaamassa. Emmi esitti siinä hevosta, ja hän oli mielettömän vaikuttava, kiinnostuin hänestä heti. Persoonallinen ja ihastuttava hevonen teki lähtemättömän vaikutuksen”, Paavo kertoo.

Lähes johdatukselta tuntuu, että myös Emmi oli noteerannut Paavon samaisena teatteri-iltana.

”Meillä oli työryhmän kanssa tapana kurkkia ennen esitystä esiripun raosta katsomoon ja bongata tuttuja. Joku mainitsi Paavon, ja ajattelin hetken mielijohteesta, että omistan esitykseni juuri tuolle nuorelle ohjaajalle.”

Kun pariskunta kohtasi, Emmi oli 26- ja Paavo 30-vuotias, ja heidän elämäntilanteensa olivat erilaiset. Emmi oli omaa paikkaansa etsivä aloitteleva näyttelijä ja sinkku, Paavolla oli jo pitkä ura esiintyjänä sekä neljä lasta yhteishuoltajuudessa edellisestä liitosta. Nuorin lapsista oli 6- ja vanhin 14-vuotias.

Merkityksellisestä illasta on kulunut jo lähes parikymmentä vuotta. Pariskunnan kanssa asuu enää kuopus, heidän yhteinen lapsensa, hänkin jo 17-vuotias. Omakotitalo Helsingin Käpylässä on vaihtunut huoneistoksi Kruununhaassa, kantakaupungissa.

Emmi, 45, ja Paavo, 49, istuvat ravintolassa ja muistelevat suhteensa alkuaikoja.

”Etenimme suhteessa nopeasti, asuimme pian yhdessä, ja meistä tuli saman tien suurperhe. Teimme molemmat paljon töitä, joten seurustelu jäi lähes kokonaan väliin. Nyt kun lapset ovat aikuistuneet, meillä on aikaa seurustella”, sanoo Paavo.

Hän myöntää, että hänen elämänreittinsä on mutkitellut epätavallisessa järjestyksessä. Paavo aloitti näyttelemisen jo lapsena, hän oli Susikoira Roin Tomi ja myöhemmin Ruusun aika -televisiosarjan kapinoiva teini, Illi.

”Siirryin lapsuudesta suoraan aikuisuuteen, ja totuin ottamaan vastuuta hyvin nuorena.”

Paavosta tuli isä 16-vuotiaana, ja lapsia tuli pian lisää. Nuoruuden kapinoinnista ei ollut tietoakaan, sillä hän elätti kasvavan perheensä tekemällä näyttelijän töitä. Nuori mies suoritti iltalukiota ja pääsi neljännellä yrittämällä Teatterikorkeakouluun. Siellä hän kiinnostui myös ohjaamisesta ja kirjoittamisesta.

”Ahkeruus liittyy vastuuntuntoon. Minulla oli iso perhe, joten täytyi varmistaa, että leipää riittää. Teen mielelläni erilaisia töitä limittäin ja lomittain, luonteelleni sopii, että kirjoittaminen, elokuvien ohjaaminen ja teatterityöt vuorottelevat. Tulosta syntyy enemmän, kun työ on vuoroin sosiaalista, vuoroin yksin tekemistä.”

Minusta tulee näyttelijä. Emmillä oli selvä päämäärä jo kahdeksanvuotiaana, ja hän suuntasi suunnitellusti haavettaan kohti. Hän tiesi, että ammatissa vaaditaan hyvää kuntoa, joten hän treenasi liikuntaa määrätietoisesti jo lukioaikana.

”Hyvä fyysinen kunto ja vahva kroppa ovat kannatelleet minua, vaikka mieli on välillä heitellyt.”

Emmi pääsi ensi yrittämällä Teatterikouluun, mutta elämä ei asettunut valmistumisen jälkeen heti uomilleen. Hän oli harrastanut uimahyppyjä ja rakasti uimista, meri on hänen elementtinsä. Emmi yritti löytää itsensä lähtemällä Atlantin yli purjehdukselle. Hän ilmoittautui kokemattomana osaksi koulutusveneen miehistöä.

Emmi tahtoi mennä pelkojaan päin.

”Se oli rankka kokemus, en lähtisi vastaavalle reissulle uudestaan. Paatti oli pieni, ja jo ensimmäisenä yönä nousi myrsky. Vedet tulvivat veneeseen, pelkäsin hirveästi ja luulin, että kuolen. Neljän viikon aikana näimme vain jonkin yksittäisen rahtilaivan ja loputtomiin merta.”

Kun Emmi pari vuotta myöhemmin kohtasi Paavon, hän tiesi ensimmäisenä iltana, että tämän ihmisen seurassa hän haluaa ja voi olla täysin paljas itsensä. Luottamus oli molemminpuolinen ja tuttuuden tunne syvä. Emmi ihastui miehen karismaattisuuteen, rohkeuteen ja intensiivisyyteen.

”Ehkä rakastuimme toistemme herkkyyteen. Olemme myös molemmat vanhoja sieluja. Meissä on samankaltaista melankoliaa, eräänlaista pohjasurua, bottensorg, kuten toisella äidinkielelläni asian ilmaisen. Uskalsin heti olla läsnä kaikkine heikkouksineni.”

Myös Paavo tunsi heti sukulaisuutta, heillä oli ikään kuin oma ja yhteinen arvovapaa alue, alitajuinen yhteenkuuluvuus.

Tuon illan jälkeen Emmistä tuli ilman odotusaikaa myös neljän lapsen bonusäiti. Hänen kavereillaan ei ollut lapsia ja hänellä itsellään oli vain yksi sisar. Toisaalta, eipä ollut ennakkoluulojakaan, joten hän ei osannut pelätä uusperhearkea.

Emmi ei ollut erityisesti haaveillut äitiydestä eikä varsinkaan lasten synnyttämisestä, mutta hän ihaili esimerkiksi näyttelijä Mia Farrow’n värikästä perhemallia.

”Onneksi lapset suhtautuivat minuun mutkattomasti. Kun yhteinen lapsemme syntyi, hänellä oli isot tukijoukot valmiina.”

Noihin aikoihin Emmi teki töitä Kansallisteatterissa, ja arki oli tiivistä. Tilannetta helpotti, että hänen omat vanhempansa olivat apuna lasten hoidossa ja kasvatuksessa.

”Olimme aika hullunkurinen perhe, koko ajan sattui ja tapahtui. Mutta lapset oppivat tekemään ruokaa, käyttäytymään hyvin ja huolehtimaan toisistaan. Vuodet kuluivat nopeasti ja kaikki sujui yllättävän hyvin.”

Emmi ei halua kutsua aikaa ruuhkavuosiksi, ei ainakaan kielteisessä mielessä. Aika ei tunnu erityisen raskaalta, vaan suuri perhe on ollut hänelle pikemminkin tervehdyttävä kokemus. Äitiys selkiinnytti hänen elämäänsä.

”Tunsin olevani tarkoituksen ytimessä. Olen saanut olla tekemisissä eri-ikäisten ihmisten kanssa, ja ajatteluani haastetaan yhä koko ajan. Maailmankuvani on päivittynyt väistämättä ja suhteellisuus säilyy.”

Emmi oli monta vuotta ensisijaisesti äiti ja vasta sitten näyttelijä. Nyt tilanne on muuttunut.

”Ajattelen, että olen kirjailija ja näyttelijä, ja minulla on myös iso perhe.”

Nyt nelikymppisenä silloinen tilanne tuntuisi Emmistä paljon haastavammalta, nyt hän osaisi jo pelätä. Hän on miettinyt, kuinka suhtautuisi, jos oma lapsi haluaisi mennä yksiin puolison kanssa, jolla on neljä lasta.

”Ainakin kävisin hänen kanssaan pitkän keskustelun. Hänen etunsa olisi kuitenkin se, että hän olisi tottunut elämään isossa sisarusparvessa.”

Emmi on oppinut, että suurperheessä jokainen antaa paljon ja saa paljon.

”Kaikki kasvattavat toisiaan. Säätöä riittää, mutta moni asia myös joustaa. On ollut käsittämätön rikkaus saada elää ja kasvaa juuri tässä perheessä.”

Yllättävästi haastavinta Emmille on ollut lapsista irti päästäminen. Kun neljännen lapsen muuttoauto lähti, Emmi itki lohduttomasti.

”Ajattelin, että nytkö tämä loppuu. Minusta oli väärin, että lapset lähtivät omilleen jo silloin, mielestäni liian aikaisin.”

Hän selittää tuntemustaan sillä, että yleensä äiti ja lapsi elävät yhdessä noin 18 vuotta, mutta hän joutui kypsyttämään suhdettaan lapsiin paljon nopeammin.

”Paavon esikoisen kanssa ehdin olla samassa taloudessa vain muutaman vuoden ja nuorimman kanssa vain reilut kymmenen vuotta. Kaikki lapset ovat itsenäistyneet varhain, joten joidenkin vanhempien kokemaa lähtisivätpä-jo-vihdoin-tilannetta ei meillä syntynyt. Pian kuopuskin on muuttamassa omilleen.”

Perhe on paras, mutta silti työ on keskeinen osa molempien elämää. Paavon ohjaaman Fannyn ja Alexanderin ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterissa on 17. marraskuuta 2022. Hän on myös dramatisoinut näytelmän käsikirjoituksen Ingmar Bergmanin sukusaagan proosaversion pohjalta. Näyttämöllä on unelmatiimi, johon kuuluu myös Emmi.

Asetelma on elokuvasta tuttu: Alexander ja pikkusisko Fanny elävät onnellista lapsuutta boheemissa teatterisuvussa, kunnes äiti menee naimisiin tyranniksi osoittautuvan papin kanssa. Isäpuolen julmuudesta joutuu kärsimään erityisesti perheen poika.

”Yritän pohtia uusperheen ihmissuhteita sekä kahta vastakkaista maailmankuvaa kirkon ja teatterin kautta. Näytelmässä piispa ajattelee, että teatterilaisille kuvittelu on pakoa todellisuudesta ja merkki siitä, että he eivät uskalla elää hetkessä. Teatterilaiset puolestaan kokevat kohtaavansa todellisuuden juuri tarinoiden kautta.”

Paavon olennaisin sanoma on toivo.

”Teos liikkuu pienen ja suuren maailman, kuvitellun ja elämän rajapinnalla. Tärkeimmät kysymykset, rakkaus ja kuolema, käsitellään perheen, lapsuuden ja teatterin raameissa. Kaikessa on sävyjä, kukaan ei ole vain paha tai hyvä. On eri asia, onko traumaattinen kokemus elämäni tarina vai tarina elämässäni.”

Kirjoittaminen oli pitkään Emmille vain näyttelijäntyön sivuhaave. Hänellä oli tarve keksiä ja kertoa tarinoita, mutta hän epäröi pystymistään.

”En tiedä, olisinko kirjailija ilman Paavoa. Hän on aina kannustanut minua ja rohkaissut voimistamaan omaa ääntäni.”

Emmin esikoisromaani Maailman kaunein sana ilmestyi kaksi vuotta sitten, ja siinä kuvataan uusperheen elämää.

Tänä syksynä valmistuneen Taikurin tyttäret -romaanin taustalla on myös omakohtaisia kokemuksia. Siinä on lääkäri, joka on perehtynyt hypnoosiin, aivan kuten Emmin isoisä. Kirjassa kuvataan hienosti myös sisarusten suhdetta, sitä kuinka lapset kasvattavat toisiaan ja joutuvat huolehtimaan myös hukassa olevista vanhemmistaan.

”Olin vastuuntuntoinen jo pienenä. Minulla on neljä vuotta nuorempi sisko, ja vanhempani ottivat minut mukaan hänen kasvattamiseensa.”

Tärkeä teema kirjassa ovat myös muistot ja niiden totuudellisuus, kuinka kaikkein helpointa – ja samalla raskasta – on valehdella itselleen.

Kirja syntyi suureksi osaksi korona-aikana.

”Osan ajasta elimme alkeellisella saaristomökillä. Se oli tehokasta: minä kirjoitin, Paavo teki brittikollegoiden kanssa käsikirjoitusta etäyhteydellä, ja kuopus kävi etäkoulua.”

Emmi nauttii, että hän saa kirjoittaessaan puurtaa yksin eikä kukaan määrää, miten jokin asia kuuluu tehdä. Hänelle kirjoittaminen on yksityinen ja oma tila. Kustannustoimittajan kanssa hän tietenkin pohtii valintojaan, mutta Paavo luki uusimman kirjan vasta painettuna.

Paavo sen sijaan testauttaa mielellään tekstejään etukäteen puolisollaan. Emmi myöntää, että joskus se rasittaa ja ärsyttääkin.

”Kun hän saa yhden kohtauksen valmiiksi, se täytyy heti kuunnella, vaikka minulla olisi omia juttuja kesken.”

Meillä on kaksi elämää, joista toinen alkaa, kun tajuamme, että on vain yksi elämä. Kungfutsen ajatus oli alkusitaattina muutaman vuoden takaisessa Paavon ohjaamassa Viulisti-elokuvassa, jonka Paavo ja Emmi kirjoittivat yhdessä.

”Nuorempana tunsin itseni ikääni vanhemmaksi. Nyt 49-vuotiaana olen aika lailla ikäiseni”, Paavo pohtii ja lisää, että hänellä on nykyisessä elämänvaiheessa tavallaan jännittynyt olo.

”Olen uuden vaiheen kynnyksellä. Elämä alkaa näyttäytyä koko voimalla. Olen joutunut määrittelemään minuuttani uudelleen, ja tuntuu, että muutun koko ajan enemmän omaksi itsekseni.”

Paavo on ollut huolehtiva isä, mutta kun lapset ovat aikuisia, huolehtiminen on hieman hellittänyt.

”Omakaan kuolema ei pelota enää samalla tavalla kuin ennen, kun ei ole pieniä lapsia huollettavana. Omat vanhemmat ovat vielä terveitä ja meillä on toisemme. Maailma on täynnä mahdollisuuksia.”

Emmikin tuntee rentoutuneensa suurperhe-kokemuksen myötä.

”On ihme, että olemme yhä tässä, että saan rakastaa ja voin löytää rakkaan ihmisen yhä uudestaan. Ei voi muuta kuin olla kiitollinen”, Emmi painottaa.

Joku on sanonut, että pitkän liiton salaisuus on se, että ei eroa. Emmi ja Paavo eivät korosta kestävyyttä, vaan puhuvat vastuusta ja arjen tekojen kautta sitoutumisesta.

”Rakkaus on luja. Olemme aikuistuneet yhdessä lasten kanssa, ja haluamme molemmat tämän suhteen kestävän”, Paavo sanoo.

Emmi lisää, että välillä toinen on vahvempi, välillä toinen.

”On tärkeää, että emme väsy yhtä aikaa. Aina on toinen, joka jaksaa kannatella.”

Emmi on opettanut, ettei virheitä pidä pelätä

Koska huolehtimista on vähemmän, nyt sekä Paavo että Emmi voivat tehdä juuri sitä mitä haluavat.

”Olemme kävelleet Helsingin rannoilla koiran kanssa kuin lapseton pari, ja voimme lähteä viikonlopuksi kahdestaan saaristomökille”, sanoo Emmi.

Toisaalta molemmat innostuvat helposti uusista projekteista ja rakastavat työtään: ohjaamista, kirjoittamista ja näyttelemistä.

”Nautin työnteosta, se on minulle tapa olla maailmassa. Haluan jakaa kokemuksiani ja havaintojani sekä kertoa tarinoita. Ehkä tulevaisuudessa valintamme voivat olla entistä rohkeampia. Ehkä voisimme työskennellä osittain jopa ulkomailla”, pohtii Paavo.

Hän sanoo yrittäneensä hieman hiljentää tahtia, ottaa vähemmän töitä kuin ennen.

Emmi näyttelee mielellään, mutta yhä selkeämmin hän on myös kirjailija. Seuraava kirja on jo muhimassa.

Paavo kehuu puolisonsa uutta romaania ja ihailee tämän empaattisia taitoja.

”Emmi osaa olla läsnä. Hän on oikeudenmukainen ja sallii ihmisten olla sitä, mitä kukin on. Minussa sen sijaan on perfektionistin vikaa. Olen oppinut Emmiltä tiettyä huolettomuutta ja sitä, että virheitä ei pidä pelätä.”

Erehdysten jälkeen jatketaan ja yritetään uudestaan. Ohjaajana Paavo sanoo pyrkivänsä löytämään olosuhteet, jossa näyttelijät pääsevät loistamaan.

”On tärkeää, että elämässä säilyy intohimo. Jokainen saa vaalia omaa kipinäänsä. Näyttelijä roolissaan, kirjoittaja tekstissään ja itse kukin omassa elämässään.”

Juttu on julkaistu Eevassa 11/2022.