Taina kärsi oudoista oireista: näkö sumeni ja sanat hävisivät – syyksi paljastui koronan jälkitauti
Pitkittynyt korona vei Taina Ylenius-Högforsin voimat ja pakotti luopumaan rakkaasta työstä. Toipuminen alkoi edetä vasta kun hän oppi tunnistamaan jaksamisensa rajat.
Imurointi mittasi vointia parhaiten. Syksyllä 2022 Taina Ylenius- Högfors alkoi uupua imurinvarressa yhden huoneen jälkeen, ja päätä alkoi särkeä kovaa. Ennen sairastumistaan hän oli imuroinut vaivatta koko omakotitalon kerralla.
Väsymys alkoi vyöryä päälle kesän lopussa. Puolisen vuotta aiemmin Taina oli sairastanut koronan, ja tauti tuntui menneen ohi normaalisti. Vain sydämen syke jäi hiukan koholle. Tainasta kuitenkin tuntui, että keho kävi ylikierroksilla koko ajan.
”Yritin käydä joka päivä ulkoilemassa. Joinain päivinä en jaksanut pihaa pitemmälle, toisina päivinä kilometrin päähän. Jokaisen kävelyn jälkeen päänsärky iski.”
Myös aivosumu vaivasi: ajatus karkaili ja liikkui hitaasti. Sanat hävisivät puhuessa ja kirjoittaessa, muisti takkusi eikä ymmärrys ollut entisellään.
Etenkin aivosumu oli Tainalle häiritsevä ja luonteenvastainen kokemus. Tavallisesti hän oli järjestelmällinen ja tarkka, ja asiat pysyivät mielessä ilman muistilappujakin.
Kaiken päälle näkö sumentui.
”Olin koko ajan kotona, joten olisin voinut katsoa elokuvan tai lukea, mutta ei siitä tullut mitään. Sain aina päänsäryn.”
Vaikka Tainaa hoitanut lääkäri oli ihana ja osaava, tämä ei aluksi osannut sanoa, mikä vaivat aiheutti. Fysioterapeutti yritti rauhoittaa hermostoa ja sykettä lämpöhoidolla, sähköhoidolla ja akupunktiolla.
Lepo tai hoito eivät auttaneet oireisiin.
Lopulta lääkäri päätteli, että kyseessä on koronan sairastaneiden jälkitauti, pitkittynyt korona.
Paraisilla asuva Taina oli ammatiltaan luokanopettaja. Hänen oli tarkoitus jatkaa syksyllä keikkailua sijaisopettajana. Kesän jälkeen oli selvää, ettei töistä tulisi mitään.
”Pidin itseäni laiskana ja tunsin oloni riittämättömäksi.”
Vie nuorin lapsi esikouluun. Laita ruoka perheelle. Kävele ulkona.
Nämä kolme asiaa Taina yritti jaksaa tehdä joka päivä myös sairauden pahimmassa vaiheessa. Se ei ollut helppoa.
”Ruuanlaitto tuntui urheilusuoritukselta: jaksoin laittaa perunat kiehumaan, mutta sen jälkeen en jaksanut olla enää jalkeilla.”
Tainan ja hänen puolisonsa Teemun perheeseen kuuluu kolme lasta: jo kotoa muuttanut esikoinen, teini-ikäinen sekä alakoululainen kuopus. Sairauden vaikeassa vaiheessa Taina ei jaksanut olla heille samanlainen äiti kuin oli ollut ennen sairastumistaan. Aiemmin hän retkeili, leipoi ja askarteli lasten kanssa. He kävivät yhdessä pyöräilemässä, elokuvissa ja tapahtumissa.
Sairauden aikana kaikki jäi.
”En enää kyennyt pitämään koko ajan kiinni positiivisesta kyllä tämä tästä -asenteestani. Näin yhä enemmän harmaata.”
Vanhemmat kertoivat lapsille pitkittyneestä koronasta heti kun itse ymmärsivät, että oireet eivät hellitä.
Tuolloin vielä esikouluikäisen kuopuksen oli vaikeaa hyväksyä äidin tilannetta.
”Ensimmäisenä syksynä hän toivoi joulupukilta parempaa äitiä. Se oli pahinta, mitä siinä tilanteessa saatoin kuulla.”
Kumpi on parempaa kuntoutusta: puskea väkisin levon tarpeesta piittaamatta vai keksiä jokin muu keino?
Psykiatrisen sairaanhoitajan kysymys herätti Tainan ajattelemaan. Lääkäri oli lähettänyt hänet hoitajan pakeille. Taina epäili, olisiko tapaamisesta mitään hyötyä, koska hän ei kärsinyt mielenterveyden ongelmasta.
”Olen kiitollinen, että menin.”
Sairaanhoitaja oli yhtä ratkaisukeskeinen kuin potilaansa. Hän osasi auttaa tilanteissa, joissa Taina yritti ylisuorittaa toipumistaan. Niin hän teki etenkin hyvinä päivinä, jolloin mieleen hiipi valheellinen toiveikkuus: ehkä tauti on sittenkin väistymässä?
”Touhuni oli maanistakin: tein pitkän lenkin, siivosin ja kävin kaupassa. Parin päivän päästä väsymyksen hyökyaalto hautasi minut alleen, päätä ja niveliä särki. Se oli valtava pettymys.”
Pitkittyneelle koronalle on tyypillistä, että ponnistelut ja rasitus tuovat takapakkia oireiluun. Oireilua kutsutaan PEM-oireiksi.
”Olennaisinta kuntoutumisessani on ollut tajuta, etten voi suorittaa paranemista. Minun piti hyväksyä, etten voi tietää, kuinka kauan paraneminen kestää. Sille oli vain annettava aikaa.”
Psykiatrinen sairaanhoitaja muistutti Tainaa, että tämän elämässä oli tapahtunut paljon vaikeita asioita. Ne olivat aiheuttaneet hänelle lähestulkoon kroonisen stressitilan jo ennen koronaan sairastumista. Kahdella Tainan lapsista on ollut vakavia terveyshuolia.
”Kun hermosto on ollut koetuksella, se ei korjaudu tuosta vain. Pitkittynyt korona pahensi tilannettani, mutta ei ollut ainoa syyllinen siihen. Hermostoni on rikki edelleen.”
Sairaanhoitaja sai Tainan myös huomaamaan sen, että toipuminen etenee.
”Sairaana vain rämpii eikä huomaa, jos jotain myönteistä tapahtuu. Sairaanhoitaja muistutti minua aina, kun jaksoin kävellä hieman pitempään ilman, että päätä särkee.”
Sairaanhoitaja neuvoi hyödyntämään rasitusikkunaa. Se on yksilöllinen aikaväli, jonka puitteissa pystyy tekemään asioita ilman, että oireet pahenevat.
”Jalat menivät maitohapoille, väsymys vyöryi päälle ja kasvoja alkoi särkeä. Tein työpäivän väkisin loppuun.”
Taina ymmärsi, että päivässä voi tehdä yhden asian perusarjen lisäksi. Useampaa asiaa ei samalle päivälle voinut suunnitella. Yksi puhelu tai lääkärikäyntikin saattoivat viedä voimat.
”Aikaikkunasta on silti vaikeaa pitää kiinni. Järjellä sen käsittää, mutta mieli tahtoisi enemmän. En kerta kaikkiaan olisi saanut lähteä kauppaan, jos olin jo pessyt pyykkiä, koska se kostautui myöhemmin ja sitten taas kärsin.”
Koska pitkittyneen koronan hoito ei ollut vakiintunutta, Tainalle ei kirjoitettu pitkiä sairauslomia. Hän sai silti lääkärintodistuksen pitkittyneen koronan oireista, ja vei sen TE-toimistoon.
Puoli vuotta oireiden alkamisen jälkeen hän kävi välillä kokeilemassa, onnistuisivatko työt.
”Aina toisen oppitunnin aikana tuska alkoi. Jalat menivät maitohapoille, väsymys vyöryi päälle ja kasvoja alkoi särkeä. Tein päivän väkisin loppuun.”
Kun sijaisuuskokeiluja oli tehty puolentoista vuoden aikana useita kertoja, lääkäri suositteli, että työt opettajana jäisivät lopullisesti.
”Olin surullinen, etten voinut jatkaa. Olin tehnyt töitä erityisten oppilaiden kanssa, ja työ oli minulle hyvin merkityksellistä. Mietin, mitä minulle jäisi, kun työ loppuu.”
Kun sairaus sitoo ihmisen kotiin, elämä tuntuu pelkältä sairaudelta.
”Koko ajan tunnustelee, mistä särkee, jaksaako mitään. Puoliso skannaa koko ajan vointiani. Ärsyttää olla huolehdittavana.”
Sairaus voi olla kriisi parisuhteelle, mutta Tainalle ei käynyt niin. Hän arvelee, että hänen ja puolison sopeutumisessa auttoi, että perhe oli kokenut kovia ennenkin.
Pariskuntaa on kuitenkin turhauttanut se, että pitkittyneen koronan oireita ja kuntoutumista on niin vaikeaa tulkita ja ennustaa.
”Olemme miettineet, eivätkö vastoinkäymiset meidän kohdallamme jo riittäisi. Koskaan ei silti tarvinnut huolehtia, onko toinen tukena. Mieheni auttoi, teki ja kuunteli. Silti minua välillä ärsytti, kun hän teki niin”, Taina sanoo.
Sairaus sai Tainan myös epäilemään itseään ja omia kykyjään.
”Sairastumiseeni asti olen ollut toimija, ja olen aina huolehtinut toisista. Nyt minä olenkin sairas. Se oli myös läheisille vaikeaa, koska olin aina hoitanut kaiken kuntoon. Vaikka elämä on koetellut, olen sopeutunut, palautunut ja jatkanut eteenpäin. Sairaus sai epäilemään, olenko sittenkään sellainen. ”
Hänen keskimmäisellä pojallaan on sairaus, jossa on samankaltaisia oireita kuin Tainalla.
”Saan itseni jatkuvasti kiinni siitä, että teen liikaa. Poikani osaa toimia sairauteni kanssa paremmin kuin minä. Hän muistuttelee: muista äiti tauot, onhan sulla vapaapäiviä, onko pakko mennä?”
”Kun elämässä on vaikeaa, luonto ottaa minut vastaan sellaisena kuin olen. Tunnen, kuinka se tekee minulle hyvää.”
Puolitoista vuotta sairastumisen jälkeen Tainan olo alkoi kohentua. Hän uskalsi lähteä kuopuksen kanssa Helsinkiin.
”Linnanmäellä lapsi sanoi: Äiti, kyllä joulupukki sittenkin kuunteli. Se vain teki sen hitaasti.”
Sairastumisesta on nyt kulunut kolme ja puoli vuotta. Kuntoutuminen on edistynyt. Samalla Tainan työelämä on saanut uuden suunnan.
Jo ennen sairastumistaan Taina opiskeli töiden ohella luonto-ohjaajaksi ja haaveili töistä järjestössä. Nyt hän työskentelee osa-aikaisesti Syöpäyhdistyksessä, tekee muun muassa kurssityötä ja järjestää luontotoimintaa sairaalassa.
Työn määrä ja vaativuus ovat nyt sopivia – tai olisivat ainakin, ellei Taina haluaisi edelleen kehittyä työssään. Keväällä hän sai Lapsi ja luonto -säätiöltä apurahan. Sen avulla hän kehittää menetelmää, jossa tehdään luontokokemukset mahdollisiksi ihmisille, jotka eivät syystä tai toisesta pääse luontoon itse.
”Jaksamisen kannalta apurahatyön aloittaminen ei ollut järkevää”, Taina naurahtaa.
”Se kuitenkin vie minua ammatillisesti siihen suuntaan, mihin haluan ja mitä pystyn sairauden kanssa tekemään.”
Luonto auttaa häntä itseäänkin.
”Kun elämässä on vaikeaa, luonto ottaa minut vastaan sellaisena kuin olen. Tunnen, kuinka se tekee minulle hyvää. Ylimääräiset ärsykkeet häviävät ja aistit aukeavat. Rauhoitun ja mieleen avartuu tilaa ajatella tai olla ajattelematta. Samalla liike vahvistaa fyysisesti, stressihormonit ja verenpaine laskevat.”
Oireet palaavat toisinaan, kun kalenteri täyttyy. Polvista lähtee voima, kasvoja ja päätä särkee.
”Silloin vetelen kiukkuisena kalenterimerkintöjä yli: taas olen tässä, miksi en vain tajua? Muistutan työssäni muita itsemyötätunnon merkityksestä ja muistutan siitä itseänikin, mutta en voi tuntea armollisuutta joka hetki. Virheet harmittavat etenkin, kun tiedän, että palautumien ottaa aikansa.”
Taina ei ole varma, palaako keho koskaan entisenlaiseksi. Hän on sinut asian kanssa. Sairaus ei lopultakaan lannistanut hänen myönteistä asennettaan elämään.
”On helpottavaa, että aivan kaikki mitä teen ei enää kierry sairauteen.”
Imurointimittari ennustaa hyvää: kodin imurointi ei enää vaadi ponnisteluja. Metsään Taina ei enää lähde kuntoutuakseen vaan palautuakseen työpäivästä tai liikkuakseen.
”Osaan nyt vetää rajoja jaksamiseni mukaan, koska minun on pitänyt tehdä niin sairauden vuoksi. Paraneminen ei olisi sen arvoista, jos se tarkoittaisi töiden tekemistä 120-prosenttisesti. Minulla ei ole tarvetta miellyttää muita terveyteni kustannuksella.”
Juttu on ilmestynyt Eeva-lehdessä 1/2026.
Kommentit