LAPSENA Susanna Petterssonin suurinta huvia oli, kun hän sai esiintyä lehteriltä isovanhemmille ja heidän vierailleen, jotka istuivat alakerrassa katsomassa.

Ruotsin kansallismuseon pääjohtajana työskentelevä Susanna Pettersson osoittaa pitkää, kapeaa parvea nykyisen kotitalonsa katonrajassa.

Susannan isovanhemmat, taidehistorioitsija Lars Pettersson ja taiteilija Helvi Hokkanen-Pettersson olivat löytäneet 1960-luvun alussa kohtuuhintaisen tontin Helsingin laitamilta. Pariskunnan tuttavapiiriin kuului kaksikin arkkitehtiä, joista valita: Alvar Aalto ja Aulis Blomstedt.

”Aikansa mietittyään isovanhempani olivat sitä mieltä, että Alvarilla oli jo riittävästi töitä ja Auliksella eli Allulla paremmin aikaa.”

Suunnitteluun osallistui myös arkkitehdin puoliso, muotoilija Heidi Blomstedt, joka oli Helvin opiskelutoveri Ateneumista. Kaikki olivat sitä mieltä, että kantavat rakenteet voidaan jättää näkyviin. Periaatteessa lastulevystä tehdyt väliseinät voisi yhä purkaa ja talo pysyisi silti pystyssä.

Talossa risteytyvät japanilainen arkkitehtuuri ja suomalaisen rakennusperinteen parhaat periaatteet. Ulkoa ei hahmota, miten korkea ja avara talo on sisältä.

”Tämä talo on kuin korurasia, jonka hienous aukeaa vasta sisällä.”

SUSANNAN ISOISÄLLE oli aikanaan tärkeää, että hän pystyi tekemään töitä kotoa käsin. Niin on myös Susannalle ja hänen puolisolleen, taidekriitikko ja toimittaja Timo Valjakalle.

”Talo on loistava paikka ajattelulle ja isolle kirjastolle”, Susanna sanoo.

Täällä on helppo järjestää myös illallisia, koska olohuone ja keittiö ovat yhtenäistä tilaa. Timo kuvailee, kuinka akustiikasta tulee tunne, että talo soi.

”On kuin asuisi hyvässä akustisessa instrumentissa.”

Vuonna 2001 perhe muutti Lontooseen. Susanna oli aiemmin ollut vannoutunut keskusta-asukas, mutta Englannissa he asuivat talossa, johon kuului puutarha.

”Ymmärsimme, että ihminen selviää hengissä asumatta kaupungin keskustassa. Jos emme olisi muuttaneet Lontooseen, emme olisi ehkä tässä tänään.”

Isovanhemmille oli tärkeää, että talo jatkaa tarinaansa, joten Susannan perhe osti sen leskeksi jääneeltä isoäidiltä 2000-luvun alussa. Sovittiin, että Helvi asuu siellä niin kauan kuin haluaa. Hän eli liki 107-vuotiaaksi ja osallistui talon juhliin voimiensa mukaan.

Isoisä oli hakenut talolleen suojelupäätöksen 1980-luvulla.

”Aulis Blomstedtin yksityistalot ovat tärkeä osa Suomen rakennusperintöä. Huolehdimme talosta, jotta se säilyy myös tuleville sukupolville.”

KUN PERHE vuonna 2005 palasi kotimaahan, edessä oli talon peruskorjaus. Avuksi saatiin Auliksen poika, arkkitehti Severi Blomstedt. Sähköt, putket ja keittiötila kaappeineen uusittiin. Kaappien edessä on yhä verhotanko, mutta ei enää verhoja, joilla keittiö ennen peitettiin ruokailun ajaksi.

Rakennusperintönäkökulmasta on tärkeää, että peruskorjauksissa kuunnellaan asiantuntijoita. Rakennuksen vastaiset muutokset ovat kiellettyjä, ja kunnostuksessa on käytettävä oikeanlaisia materiaaleja ja menetelmiä. Esimerkiksi kun ikkunat uusittiin, käytettiin alkuperäisiä kittaustekniikoita.

Suurin muutos oli lastulevypintojen maalaus. Työ olisi ollut niin kallis teettää, että pariskunta ryhtyi siihen itse.

”Emme ole koskaan olleet niin hyvin palkatussa työssä. Maalaaminen oli myös mainio tapa tulla sinuiksi, joka nurkan kanssa.”

TAIDE JA KIRJAT ovat kulkeneet mukana kodista ja maasta toiseen. Susannalla ja puolisolla on selkeä käsitys siitä, millaisten esineiden ja huonekalujen kanssa he viihtyvät. Osa taideteoksista on löytänyt paikkansa jo Susannan isovanhempien aikana.

”Kotimme on talon mukainen, yhdistelmä sitä, mitä olemme itse hankkineet ja mitä täällä on ollut aina.”

Teosten ripustus elää koko ajan.

”En väsy taiteen katsomiseen koskaan. Täällä valo tulee hienosti sisään eri vuorokaudenaikoina. Olen kokenut maagisia hetkiä kotona, kun olen huomannut valon osuvan täydellisesti johonkin taideteokseen.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 11/2021.