Susanna Karalahti ei ole kertonut elämästään juuri mitään julkisuudessa, jossa hänen ex-miehestään Jere Karalahdesta on kerrottu lähes kaikki. Susanna Karalahti on työsken­nellyt koko aikuisikänsä päihdeongelmaisten parissa, vaikka elämä kotonakin oli rankkaa.

Susannan tyypillinen päivä korvaushoitoklinikalla alkaa kello 7.45. Hän pyytää asiakasta puhaltamaan alkometriin, antaa metadonin ja valvoo, että se ­tulee juoduksi.

Metadoniannoksen jälkeen asiakas voi jäädä klinikan yhteistilaan keittelemään kahvit. Susanna saattaa istahtaa ­saman ison pöydän ääreen kahvittelemaan. Välillä hän auttaa asiakasta hammaslääkärin ajanvarauksessa, Kela-asioissa ja arjen pulmissa. Jotkut opioidiriippuvaiset joutuvat käymään klini­kalla koko ikänsä 5–7 kertaa viikossa.

Susannan työn tarkoitus on parantaa päihderiippuvaisten elämänlaatua ja vähentää haittoja, joita huumeista koituu yhteiskunnalle.

Susannan ex-mies Jere on HIFK:n kasvatti, joka ­pelasi puolustajana myös NHL:ssä, SM-liigassa, Saksan liigassa, Venäjän liigassa KHL:ssä ja muuallakin.

Mies kertoi syksyllä 2017 ilmestyneessä Jere-kirjassaan pelaamisesta ja siitä, miten yhdistää urheilu ja tuhti päihteiden käyttö alkoholista amfetamiiniin, heroiiniin ja kokaiiniin. Myös piikitettynä. Jere Karalahti on saanut kaksi huumetuomiota. Toisella kerralla häntä syytettiin muun muassa huumekaupan rahoittamisesta.

Kaiken tuon avioliitto kesti.

Susanna Karalahti on elänyt ja työskennellyt päihteiden ongelmakäyttäjien kanssa parikymppisestä asti.

Hän opiskeli kymppiluokan jälkeen lähihoitajaksi, erikoistui ensihoitoon ja sitten mielenterveys-, kriisi- ja päihdetyöhön. Alan ensimmäinen työpaikka oli Herttoniemen miesten ensisuojassa.

– Työ imi mukaansa. Minulla on auttamisen halua. Ehkä olen oppinut sen kotoa. Äiti on samanlainen, hän haluaa auttaa.

Suhde ex-miehen kanssa kesti 19 vuotta. Miksi? Se on ­vähän arvoitus Susannalle itselleenkin.

He ihastuivat yökerho Robassa Helsingissä vuonna­ 1995. Sitä ennen Susanna oli kokenut ensirakkautensa. Se loppui, kun poikaystävä kuoli järkyttävällä tavalla. Susanna ei halua puhua siitä tarkemmin.

1990-luvulla Jerellä ja Susannalla oli kaikki hyvin. Susannalle kävi kyllä pian selväksi, että poikaystävä käyttää kannabista. Susanna sanoo olleensa nuori ja naiivi. Hän luuli ja uskoi, että se loppuisi joskus.

– Jerellä kuitenkin oli se lätkä. Se toi rytmiä elämään.

Entisen miehen asioista on raportoitu tarkasti julkisuudessa. On kerrottu kaikki naisia ja elatusmaksuja unohtamatta.

– Elin välillä kulissielämää ja jouduin valehtelemaan ulkopuolisille. Taskussani on ollut aina suunnitelma B, jos A ei toteutuisikaan, Susanna sanoo.

Hän on aina hoitanut parin ja perheen arjen.

Itä-Helsingin Kontula on Susannalle rakas paikka. Jotkut sanovat sitä pahamaineiseksi lähiöksi, mutta Susannan lapsuus oli turvallinen.

Vanhemmat olivat yrittäjiä ja Susannalla on kaksi pikkusiskoa. Susanna ihastui Paula Koivuniemen kappaleisiin, koska kotona soi jatkuvasti kotimainen iskelmä.

Susanna ei ollut ­kapinoiva nuori, mutta täytyihän ­sitä kokeilla kaljanjuontia. Oppilas­neuvoston jäsen oli kova puhumaan. 14-vuotiaana hän meni töihin Kontumarkettiin, jossa teinit hyllyttivät kerran viikossa ja saivat hyviä kavereita.

– Liputan edelleen Kontulan puolesta. Mutta ostari on nykyään levoton. Miten sinne voikaan mahtua niin monta kuppilaa?

Jere Karalahti sanoo kirjassaan, että Kontulan tyttönä Susanna ymmärsi lähiöjätkän sielunmaisemaa.

– Ehkä se oli näin. Tulemme samantapaiselta asuin­alueelta ja samantapaisista perheistä, Susanna vahvistaa.

Pariskunta muutti Los Angelesiin, kun mies oli pestattu Los ­Angeles Kingsiin vuonna 1999. Jotta viisumin saaminen vauhdittuisi, he olivat menneet maistraatissa naimisiin ja ottaneet saman sukunimen. Se tapahtui kuukausi ennen lapsen syntymää.

Kolme vuotta Losissa olivat Susannalle upeaa aikaa. Pelaajalle vuokratusta kotitalosta Manhattan Beachilla oli huikea merinäköala. Äiti ja tytär elivät turvallista, tavallista elämää.

– Pelikavereilla oli kotona ruoanlaittajat ja lastenhoitajat. Mä olin ­yksin ja hoidin Ronjaa. Kun kävin leikkipuistossa, minua luultiin lastenhoitajaksi. Kaikki muut olivat nannyja.

Kingsin pelissä muut lätkävaimot kertoivat, että olivat viettäneet ihanan päivän ratsastamassa. Susanna ei päässyt mukaan. Lätkävaimot sanoivat, etteivät viitsineet soittaa Susannalle, koska tämä olisi kuitenkin lapsen kanssa.

Kerran joulun jälkeen Susanna oli kylässä erään kiekkovaimon luona. Naiset alkoivat vuorotellen kertoa, mitä olivat saaneet joululahjaksi.

– Ensimmäinen kertoi, että oli saanut Mersun. Minä sain yöasun ja cd-levyn. Suomessa ne olisivat olleet ihan hyviä lahjoja, mutta eivät noissa piireissä.

Susanna ei ole koskaan ollut kiinnostunut jääkiekkoilusta eikä ole lajin asiantuntija.

– Se oli Jeren työ, ei siitä puhuttu ­kotona eikä me analysoitu pelejä. Kun kävin peleissä Jenkeissä, nautin siitä sosiaalisesta tapahtumasta.

Oliko mahtavaa, että oma mies oli tunnettu ja fani­tettu paha poika? Eivätkö naiset juuri pidä sellaisista?

– Se oli Jeren duuni ja elannon lähde. Itse en ole elänyt lätkän kautta.

Lue myös: Entinen huumeriippuvainen: Elin huurussa ja häpeässä

He olivat rikkaita jossain vaiheessa. Susanna sanoo, että helpottihan se elämää, mutta tietyt arjen ongelmat ovat kaikilla samat.

Nyt hän on pienipalkkainen hoitoalan ihminen. Elatusmaksut hän on saanut ulosoton kautta myöhässä.

Välillä hän paiskii töitä paljon. Työ on mieluista, mutta joskus käy mielessä, onko tässä järkeä: Kello 7.45 hän aloittaa korvaushoitoklinikalla. Vaki­työn jälkeen kello 15 hän saattaa ajaa keikalle Vailla ­vakinaista asuntoa -yhdistyksen asumisyksikköön. Päivä voi venyä kello 22:een saakka. Hän menee nukkumaan puolilta öin ja lähtee taas aamuvarhain klinikalle.

– Olen ottanut keikkatöitä, koska haluan tarjota ­tyttärelle kokemuksia ja matkustaa yhdessä. Vein hänet­ kesällä Bangkokiin. Muutama vuosi sitten kävimme ­Losissa. Halusin näyttää, missä hän on asunut pienenä.

Sen jälkeen kun tytär oli aloittanut koulun Helsingissä vuonna 2007, Susanna ei enää halunnut matkustaa miehen työn perässä. Hän teki sijaisuuksia hoitolaitoksissa.

Ekaluokkalaisen isä vangittiin epäiltynä törkeästä huumausainerikoksesta ja tuomittiin myöhemmin. Edellinen huumetuomio oli tullut reilut 10 vuotta aiemmin.

Nyt Susanna soitti kiireesti tyttären opettajalle, kavereiden vanhemmille ja iltapäiväkerhoon. Hän toivoi, että tyttären kaverit eivät hylkäisi vaan tulisivat yhä heille kylään leikkimään.

Oikeusjuttua seurasi toinen jär­kytys vuonna 2008: puoliso sairastui haima­tulehdukseen.

Susanna oli ­kotona, kun miestä lähdettiin viemään teho-­osastolle. Lääkäri sanoi, että nyt mennään tunti tunnilta.

Susanna kuvailee, kuinka hän pyöritti arkea monta­ viikkoa yksin. Yksinäisyys oli tuttua, mutta pelko ja huoli painoivat mieltä.

Lue myös: Elätkö parisuhteessa kuin narsisti?

Jerelle tarjottiin pelaajasopimus Venäjän KHL-liigan Dinamo Minskissä. Se oli vaimon mielestä niin rahakas, että hän kannusti ottamaan paikan ­Valko-Venäjältä.

Susanna ja tytär kävivät Minskissä vierailulla vain yhtenä viikonloppuna.

– Asunto oli kiva mutta kaupunki karu. Siellä ei ollut mitään, Susanna Karalahti sanoo.

Minskin-vuodet olivat kohtalokkaita Susannan ja Jeren liitolle, joka päättyi eroon rankkojen vaiheiden jälkeen.

Susanna on miettinyt paljon, miksi jatkoi liitossa niin pitkään. Ulkopuolisten silmin suhde oli kenties hurja, ­mutta Susanna oli tottunut. Hän sanoo, ettei tiennyt kaikesta, mitä hänen miehensä elämässä tapahtui.

– Ehkä pysyimme yhdessä, koska olimme aloittaneet nuorena ja hitsautuneet yhteen. Olimme tiimi. Olihan meillä hyviäkin aikoja. Halusin pitää perheen yhdessä ja uskoin, että kaikki muuttuu. Ehkä kyse oli myös rahasta.

– Meillä oli yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmiakin. Uskoin, että olemme­ yhdessä ­aina.

Karalahtien perheen asioita ja elatusmaksuja on ruodittu paljon julkisuudessa. Eikö Susannaa hävetä?

– Eniten on harmittanut Ronjan puolesta. Tärkeintä on, että tiedän itse, miten asiat oikeasti ovat.

Jos Susanna nykyään huomaa lehdissä tai somessa kuvia exänsä uudesta elämästä, se ei enää herätä hänessä mitään tunteita. Siitä hän on iloinen, että puolison uusi vaimo Nanna Karalahti on hyväksynyt hänen tyttärensä.

Facebook on tuonut onneakin. Sen kautta hän tapasi ­Sakun. Mies oli tuttu takavuosilta ja lähetti Susannalle kaveripyynnön. Alkoi tutustuminen mesettämällä, soittelemalla ja viimein tapaamalla.

Saku on ylipalomies ja ensihoitaja. Hän on tuonut elämään tasapainoa, iloa ja rakkautta.

– Meidän työt leikkaavat läheltä toisiaan. Hän arvostaa minun työtäni. Tämä suhde on ihan erilainen kuin entinen. Voimme puhua kaikesta, ja sovituista asioista ­pidetään kiinni. Touhuamme ja harrastamme paljon ­yhdessä.

Rankkaa työtään Susanna ei aio vaihtaa. Hän on tyytyväinen työssään päihdealalla.

– Tämä on ollut se mun juttu silloinkin, kun on mennyt taloudellisesti hyvin. Meillä on ­klinikalla pieni, kiva työyhteisö. Se on valtava voima­vara.

Jos ex-miehen käänteissä haluaa nähdä jotakin hyvää, ne ovat opettaneet asioita, joita voi hyödyntää töissä.

– Ymmärrän läheisten ja sukulaisten näkökulmaa. ­Ehkä jotkut asiakkaat ovat tunnistaneet nimeni ja kokeneet, että minulle on helpompi puhua.

Susanna on jalat maassa olevaa tyyppiä. Hän elää tavallista elämää ja syö tavallista ruokaa. Hän ei ole nainen, joka sekoittaa smoothieen viherjauhetta eikä hän ymmärrä, miksi on niin trendikästä puhua kiitollisuudesta.

Kodin ovet avoinna tytön kavereille ja muille ystäville. Ruokapadat porisevat. Hän tekee aina satsin kavereillekin ja auttaa heitä lastenhoidossa.

Juttelu hyvien ystävien ­kanssa on auttanut paljon. Hän on onnellinen, kun rahasotkut päättyvät ja elatusmaksujen ulosotot ovat poistuneet elämästä.

–Jatkan hyvää, onnellista elämää.

Hänestä on kasvanut vahva nainen.

– Kai tässä on ollut pakko kasvaa. Tuskin järkytyn enää mistään.