Kun rakas ihminen kuolee, pahin kipu taittuu useimmiten vuodessa parissa. Suru ei silti katoa, vaikka aikaa kuluu.

– Suru on hidas. Sitä ei voi tehostaa tai nopeuttaa millään konstilla, eikä siitä pidä pyrkiä väkipakolla eroon, sanoo psykologi ja kouluttajapsyko­terapeutti Soili Poijula.

Poijulan mukaan surussa on kysymys vainajan ja surevan välisestä kiintymyssuhteesta.

– Mitä läheisempi ja syvempi suhde on ollut, sitä raskaampi suru on. Kaipaus voi olla raastava, vaikka kuolemasta on kulunut jo kauan, hän sanoo.

Nyt Poijula kertoo, mihin asioihin surevan kannattaa kiinnittää huomiota, jotta elämä voi jatkua.

Vielä 1980-luvulla ajateltiin, että omaisten pitää irrottautua kuolleesta. Nyt tiedetään, ettei se mene niin.

– Surusta selviytyy vain suremalla. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että sureva haluaa ja pystyy muistelemaan vainajaa eikä yritä sulkea tätä mielestään.

Menetys herättää surun, jotta sureva voi sopeutua uuteen tilanteeseen ja rakentaa muistojen avulla uuden mielikuvatason suhteen kuolleeseen. Näin menetystä on helpompi jäsennellä ja kestää.

Suhteen muodonmuutos vie aikaa, ja siinä sureva itsekin muuttuu. Uutta suhdetta rakentaessaan hän voi löytää vastauksia kysymyksiinsä ja esimerkiksi ymmärtää, miksi kuollut läheinen oli sellainen kuin oli.

– Jos suhde on ollut hyvä, vainajasta syntyy realistinen kuva hyvine ja huonoine puolineen. Kun suhde ei ole idealisoitu tai demonisoitu, elämää on helpompi jatkaa.

Surusta voi tulla raskas, jos suhde on sisältänyt hylkäämisiä ja petetyksi tulemista. Myös muut voivat vaikeuttaa surevan tilannetta vähättelemällä menetystä – silloin vainaja ei ole toisten mielestä ”suremisen arvoinen”.

Vainajan idealisoiminen voi taas tuottaa kärsimystä surevan läheisille. Jos leski idealisoi kuollutta puolisoaan, uusi kumppani voi tuntea itsensa vajavaiseksi. Tai jos kuollut lapsi on vanhemman puheissa täydellinen enkeli, ei elossa oleva lapsi ole koskaan riittävän hyvä.

Surua ei voi ratkaista, mutta se muuttaa muotoaan, kun kuoleman kanssa pystyy tekemään sovinnon. Silloin voi taas keskittyä nykyhetkeen, tuntea iloa ja odottaa tulevaa. Muistot kuolleesta säilyvät katkeransuloisina.

Olet varmasti kuullut surun vaiheista: alkusokista siirrytään kieltämiseen, vihaan ja lopulta hyväksyntään. Nykykäsityksen mukaan jokainen suree yksilölllisesti, omaan persoonaansa kuuluvalla tavalla ja tahdissa.

– Vaiheiden listaaminen luo toki toivoa paremmasta, mutta monesta surevasta tuntuu siltä, että oma tunnetila junnaa paikoillaan – erityisesti jos läheisen kuolemasta on kulunut jo pidemmän aikaa, Poijula sanoo.

Tyypillisesti suru ja tuska ovat aluksi koko ajan läsnä. Sitten ne alkavat purkautua aaltoina ensin ilman ärsykettä ja myöhemmin etenkin vainajasta muistuttavien tekijöiden laukaisemina. Tunteiden vuoristorata voi hämmentää, pelottaa tai herättää jopa häpeää.

Lähes kaikilla surevilla ilmenee myös ainakin jonkin aikaa keskittymiskyvyn, muistin ja toimintakyvyn heikkenemistä sekä ajattelun epätasapainoisuutta. He, joille tunteiden havainnointi on hankalampaa, oirehtivat muita herkemmin fyysisesti.

Poijulan mielestä käsitys siitä, että suru pitää käsitellä, on vanhentunut. Useimmille suru ei ole ylivoimainen.

– Kaikki eivät tee surutyötä. Joidenkin mieli on niin joustava, että he pääsevät muita vähemmällä.

Resilienssi eli joustavuus ratkaisee, kuinka nopeasti elämää voi jatkaa. Ne, jotka reagoivat muutoksiin muita lievemmin, palautuvat surustakin helpommin.

Resilienssi juontaa juurensa lapsuuteen. Jos on ollut riittävän turvallinen kiintymyssuhde vanhempiinsa, on helpompi sopeutua menetyksiin ja vastaanottaa apua.

Pariskunnat, jotka keskustelevat surusta avoimesti, selviytyvät muita paremmin.

– Monesti naiset luulevat, että mies ei sure, koska hän ei itke tai puhu. On tärkeää ymmärtää, että tapoja on erilaisia eikä toinen ole parempi tai huonompi.

Jopa saman perheen sisällä elämä voi näyttää hyvin erilaiselta perheenjäsenen menetyksen jälkeen. Jotta toisen surua voi ymmärtää, on tärkeä pystyä puhumaan avoimesti myös vainajan tavaroista.

– Jos äiti kuolee, isä ehkä haluaa pitää tämän kuvaa esillä. Lapsi voi tuntea äidin kuvan nähdessään musertavaa surua. Ilman keskustelua lapsen kärsimys voi jäädä huomaamatta.

Menetykseen sopeutumisesta seuraa surevalle usein pitkällä aikavälillä henkistä kasvua.

– Kärsimyksen rinnalla arvot syvenevät ja perspektiivi laajenee. Menetyksen jälkeen on tietyllä tavalla viisaampi: osaa arvostaa läheisiään eri tavalla kuin ennen.

Kuolema järkyttää uskomuksia itsestä ja muista ja elämän oikeudenmukaisuudesta ja hallittavuudesta. Moni yrittää löytää menetykselleen merkityksen.

Tarkoituksen etsiminen johtaa muutokseen ja kypsymiseen, vaikkei vastauksia löytyisikään, Poijula sanoo. Tässä keskustelukumppanien merkitys on tärkeä.

– Esimerkiksi henkirikoksen uhrien omaisille merkityksen löytäminen on usein hyvin vaikeaa. Jotkut löytävät sen vasta vuosien kuluttua, kun alkavat esimerkiksi auttaa muita saman kohdanneita jakamalla kokemuksiaan.

Joskus sureva saattaa tiedostaa vasta paljon myöhemmin, että menetys on totta ja lopullinen. Silloin puhutaan viivästyneen surun häiriöstä.

– Nuoret lesket joutuvat usein keskittymään arjen pyörittämiseen, eikä heille jää mahdollisuutta surra, koska heidän on huolehdittava muista. Suru voi pulpahtaa pintaan vasta vuosien päästä, kun kaiken pitäisi olla hyvin.

Surusta voi myös tulla sairaus, jos läheisen kuolemasta ei pääse eteenpäin. Vanhempi voi säilyttää esimerkiksi lapsen hammasharjaa vuosia tämän kuoleman jälkeen.

– Joka kymmenes aikuinen sairastuu pitkittyneen surun häiriöön, mutta yksivuotias lapsikin voi kärsiä siitä. Surusta sairastunutta voidaan hoitaa psykoterapialla.

Suru ja masennus ovat silti eri asioita. Suru väistyisi, jos kuollut palaisi. Masennuksen syy on epämääräisempi.

– On tutkittu, että masennuslääkkeet eivät auta surussa. Silti niitä määrätään valitettavan usein sureville.

Suru rauhoittuu vähitellen – kunnes roihahtaa pintaan uudelleen aivan yllättäen, selittämättä. Miksi?

– Suru triggeröityy esineistä ja merkkipäivistä, joihin liittyy muistoja kuolleesta. Surevat sanovatkin, että suru ottaa askeleen eteenpäin ja sitten kaksi taaksepäin.

Vaikeat tunteet voivat herätä pitkänkin ajan kuluttua, vaikka itse uskoisi, että ne ovat jo helpottaneet.

– Läheisen kuolinpäivä on monesti vuoden raskain päivä vielä vuosikymmenten jälkeenkin, Poijula sanoo.

Kun oppii tunnistamaan itselleen vaikeat päivät, tilannetta voi helpottaa puhumalla läheisten kanssa, tekemällä kipeitä merkkipäiviä varten oman rituaalin tai esimerkiksi raivaamalla silloin aina kalenterinsa tyhjäksi.

Vieläkö sinä suret? Olisiko aika jatkaa elämää? Hyvää tarkoittavat tsemppisanat voivat ahdistaa surevaa. Kun menetyksestä kuluu vuosia, muiden voi olla hankala ymmärtää, että suru on yhä osa elämää ja sureva on muuttunut.

– Ihmiset, jotka eivät itse sure, saattavat väsyä toisen suruun. Kannustan surevia etsimään ihmisiä, jotka kestävät ja ymmärtävät hänen suruaan.

Sururyhmä voi tuoda suurta lohtua vuosienkin päästä.

– Tutkitusti stressitaso laskee myös fyysisesti, kun kuuntelee saman kokeneen kertomusta. Kielteiset ajatukset ja tunteet vähenevät ja myönteiset lisääntyvät. Toivo ja usko selviytymisestä vahvistuvat.