Lukijan kysymys:
"Olen aina ajatellut, että minusta tulee mummi. Olen yhtäkkiä havahtunut siihen, että luultavasti toiveeni ei toteudukaan.
Nelikymppisten lasteni parisuhteet rakoilevat, ja yksi on jo ilmoittanut, ettei hän aio hankkia jälkeläisiä. Yritän ajatella positiivisesti: kun minulla ja miehelläni ei ole velvollisuuksia, voimme olla talvet etelässä hyvällä omallatunnolla.
Säälin silti itseäni ja olen kateellinen tutuilleni, jotka esittelevät söpöjä vauvoja Facebookissa. He puhuvat lapsenlapsistaan rasittavuuteen asti. Iloitsen toki toisten onnesta, mutta se satuttaa. Miten voisin suhtautua asiaan rakentavasti?"
Ilonan vastaus:
"Hienoa, että kykenet tunnistamaan ja nimeämään kateutesi näin selkeästi. Pahempaa olisi, jos kieltäisit tunteesi ja hautaisit sen syvälle sydämeesi.
Jo se, että kykenet tunnistamaan ja sanomaan tunteesi ääneen, vähentää niiden vaikutusta. Kunnioitan sitä, että myönnät, että sattuu.
Elämä saa sattua. On luonnollista haluta nähdä, että oma elämä jatkuu seuraavissa sukupolvissa. Se on ihmisyyteen liittyvä perustarve, jota on turha patologisoida tai psykologisoida. Tarve on yhtä luonnollinen kuin nuorille on itsenäistyä, löytää puoliso ja saada omia lapsia.
Kaikki tarpeemme eivät toteudu, kuten toivomme. Jotkin taas toteutuvat kokonaisvaltaisemmin kuin osasimme edes kuvitella.
Pettymysten käsittely vie aikaa. Niihin liittyvä suru voi jäädä pohjavireeksi, vaikka eläisimme hyvää elämää.
Voit olla varma, että kun alat postailla etelästä maisemakuvia, joku mummoystäväsi tuntee pientä kateutta. Hän saattaa miettiä, että voisipa hänkin olla yhtä vapaa ja nauttia etelän lämmöstä, mutta kuka sitten hoitaisi niitä lapsenlapsia. Ja ehkä minä sitten vastaan heille tällä palstalla, että kyllä sinuakin kadehditaan.
Ruoho on aina hitusen vihreämpää aidan takana. Toisten elämä näyttää täydemmältä kuin omamme. Eihän Facebookiin kirjoiteta silloin, kun jokin on huonosti. Itse en ainakaan välittäisi edes lukea sellaisia päivityksiä.
Anna asian sattua ja tunne myötätuntoa itseäsi kohtaan. Mieti, onko jotain muuta tapaa toteuttaa isovanhemmuutta kuin biologiset lapsenlapset. Voitko tyydyttää tarvetta jotenkin muuten? Uskon, että saatat löytää vaihtoehtoja, jos haluat.
Iloitse siitä, että sinulla on lapset. Ole heille tukena, perheenä, vanhempana. Myötäelä heidän elämänsä edesottamuksia ja vaiheita, kun se on mahdollista.
Kannusta itseäsi näkemään heidät arvokkaina itsenään, ei vain mahdollisten lastenlasten kautta. Se on varmasti heille tärkeää riippumatta siitä, toteuttavatko he unelmasi tai eivät.
En ole vielä siinä vaiheessa, että voisin odottaa lapsenlapsia. Olen varma, että minua sattuu, jos en syystä tai toisesta saa niitä. En uskottele muuta.
Kaivan silloin esiin tämän vastauksen ja kyselen sinulta vinkkejä parhaista etelän maisemista. Tällaisessa tilanteessa yrittäisin auttaa itseäni arvostamaan sitä, että on aikaa tehdä kaikkea sitä, mihin aiemmin ei ole ollut riittävästi aikaa. Nauti siitä, mitä sinulla on!"
Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 2/2020
Onko sinulla ongelmia? Psykologi Ilona Rauhala vastaa kysymykseesi. Lähetä viesti: kt@a-lehdet.fi. Kirjoita otsikoksi ”Rauhala”. Käsittelemme sähköpostia luottamuksellisesti.
