Sanna Ryhänen, 28, Joensuu, lähihoitaja:
” Kun muutin parikymppisenä pois kotoa, en liikkunut juuri lainkaan ja söin hyvin epäterveellisesti: pitsaa, hampurilaisaterioita, eineksiä, karkkia, sipsiä ja limua. Aamun aloitin kahvilla ja tupakalla.
Minulle oli terveydenhuollossa teroitettu terveiden elämäntapojen merkitystä nuoresta asti, mutta niiden omaksuminen oli vaikeaa. Vaikka lapsuudenkodissani syötiin aina itse tehtyä ruokaa salaatteineen, olen pienestä asti rakastanut makeita, rasvaisia ja suolaisia herkkuja. Opin jo lapsena lohduttamaan ja palkitsemaan itseäni ruoalla. Olen vahvasti tunnesyöjä.
Olen aina ollut keskivartalolihava. Sokeriarvojani on mitattu ala-asteen ensimmäisiltä luokilta lähtien. Suvussani on paljon tyypin 2 diabetesta: pappani ja mummoni sairastavat sitä, ja isäni sokeriarvot ovat koholla.
Terveydenhuollossa sanottiin suoraan, että jos en muuta elintapojani, sairastun. Silti oli järkytys, kun sain diagnoosin kahdeksan vuotta sitten.
Olin 20-vuotias ja menin päivystykseen muissa asioissa. Tyypin 2 diabetes löytyi vahingossa.
Lue myös: Kakkostyypin diabeteksesta voi parantua
Tunsin epäuskoa. Ai oikeastiko olen sairastunut diabetekseen? Syyllisyys seurasi aika pian. Olinhan tiennyt, että se on odotettavissa, enkä silti ollut tehnyt asialle mitään. Olin myös peloissani. Mietin, mitä nyt tapahtuu ja kuolenko kymmenen vuoden sisällä.
Diagnoosi selitti valtavan väsymyksen, jota olin tuntenut. En oikein jaksanut mitään. Oloni oli saamaton.
Lääkärissä annettiin samat perusohjeet, jotka olin kuullut jo monesti: liiku enemmän ja syö terveellisemmin. Lisäksi sain heti tablettilääkityksen. Painoin 145 kiloa.
Minua ei ole koskaan suoraan käsketty laihduttamaan. On vain muistutettu, että painonhallinta on tärkeää.
Diagnoosin jälkeen olen petrannut ruokailutottumuksiani jonkin verran, mutta se on minulle vaikeaa. Syön kuitenkin nykyisin itse tehtyä ruokaa enkä eineksiä.
Aamiaiseni on yleensä munakas, smoothie, viili tai rahka marjoilla tai puuro kananmunalla ja marjoilla. Olen lisännyt kasviksia ja karsinut makeita herkkuja.
Käyn kävelyllä ja ajoittain kuntosalilla. Kuuntelen lenkillä äänikirjoja. Silloin kävelen usein huomaamatta pidempään, sillä tahdon kuulla seuraavan juonenkäänteen. Rakastan dekkareita ja jännäreitä. Nyt kuuntelen Tina Frennstedtin Lupausta.
Olen laihtunut 25 kiloa. Väsymys on helpottanut, ja jaksan huomattavasti paremmin kuin ennen.
Sain masennusdiagnoosin 12-vuotiaana. Minua kiusattiin koulussa. Se alkoi jo ensimmäisellä luokalla ja jatkui yläasteella ja ammattikoulussa. Minua nimiteltiin ja jätettiin pois porukasta. Lisäksi minusta leviteltiin ilkeitä juoruja. Minulla oli nuorena turvaton olo.
Ensimmäinen masennuslääkkeeni oli antipsykootti, jonka sivuvaikutus on painonnousu. Aloitin sen 12-vuotiaana ja lihoin 30 kiloa.
Kun minulla on masennuskausi, minua ei kiinnosta pitää huolta itsestäni. Pikemminkin haluan lääkitä itseäni herkuilla. Siitä seuraa kierre. Alkaa masentaa, etten pidä huolta itsestäni ja sitten löydän jälleen itseni kaupan karkkihyllyltä. Diabeteskin masentaa minua.
Liitännäissairaudet pelottavat minua etenkin silloin, kun olen masentunut. Pelkään, että olen kohta pyörätuolissa jalat amputoituna ja sokeana.
Itsepä olet diabeteksesi aiheuttanut, minulle on sanottu. Kommentteja on tullut ventovierailta netin keskustelupalstoilla ja puolitutuilta kahvipöydässä. Se on tuntunut hyvin pahalta.
Tiedän, että elintavoillani on yhteys diabetekseen, mutta en haluaisi, että muut syyttelevät.
Parasta, mitä muut voisivat tehdä, olisi kannustaa. Vaikka ihan konkreettisesti pyytää lenkkiseuraksi.
Vaikein hetki oli, kun jouduin aloittamaan insuliinipistokset muutama vuosi diagnoosista. Se tuntui totaaliselta epäonnistumiselta: tämä on lopun alku. Tuli olo, että olen hoitanut itseäni huonosti.
Pistän itseeni joka aamu suolistohormonin, joka hidastaa ruoan kulkua elimistön läpi ja lisää kylläisyyttä. Insuliinin pistän illalla. Aamuisin ja iltaisin otan kaksi tablettia diabeteslääkettä ja illalla vielä yhden lisälääkkeen. Minulla on lääkitys myös korkeaan verenpaineeseen.
Isoin apu on ollut liikuntaneuvoja, joka sai minut ymmärtämään, että on parempi kävellä korttelin ympäri kuin ei ollenkaan.
Ravitsemusterapeutiltakin olen saanut neuvoja, mutta tiesin jo kaiken. Kaipaan nuorten diabeetikkojen vertaistukiryhmää, jossa voisi puhua.
Saan voimaa kavereistani, työstäni ja itsestäni. Tiedän, että pystyn, jos tahdon. Työskentelen lähihoitajana vanhusten parissa ympärivuorokautisessa palveluasumisessa. Työ antaa tunteen, että teen konkreettisesti jotain toisten hyväksi ja olen tarpeellinen ja tärkeä.
Kissani Jaffe, Fami, Reino ja Simppa tuovat myös elämääni paljon iloa. Niiden takia jaksan nousta sängystä silloin, kun on vaikeaa.”
Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehden numerossa 14/2019.
