Sirpan poika puukotti ihmisen kuoliaaksi – ”Hän on silti rakas lapsemme”

Sirpa katsoo kyyneleet silmissä vanhoja valokuvia. Kuvissa hymyilee suloinen lapsi, joka nautti autoradoilla leikkimisestä ja halusi kuunnella aina uudelleen samat sadut. Myöhemmin poika innostui juoksemisesta, jääkiekosta ja jalkapallosta.

Teini-iässä urheilu jäi ja Pekka ajautui kaveripiiriin, jossa käytettiin päihteitä. Tieto tuli myöhemmin vanhemmille täytenä yllätyksenä.

”Muistoja ei kukaan ota meiltä pois. Saamme voimaa siitä, että Pekka on joskus ollut kiva ja hyvä ihminen. Sitä urheilevaa ja komeaa nuorukaista on kova ikävä”, Sirpa sanoo ääni romahtaen.

Sirpa löysi pekan tämän kotoa sekavana. Ambulanssi vei pojan päivystykseen, jossa todettiin lievä päihdepsykoosi. Pekka oli osastolla kolme päivää. Sirpa aavisteli pahaa ja aneli, että poika pääsisi kuntoutukseen tai päihdehoitoon.

Lääkäri kuitenkin totesi, että hoitoa ei ole syytä jatkaa, koska poika oli niin selkeä.

”Kun hän oli kotiutunut, kysyin osastolta, pitääkö pojan tappaa joku, että hän pääsee laitoshoitoon.”

Noin puolen vuoden päästä Sirpan painajainen kävi toteen. Pekka puukotti päihdehuuruissa puolitutun. Hän oli teon tehdessään syyntakeinen.

Aamulla Sirpa luki miehensä kanssa lehdestä, että mies on otettu kiinni taposta. Sirpa oli varma, että kyseessä on Pekka – ikä ja kaupunginosa täsmäsivät. Kriisikeskuksesta ohjattiin poliisilaitokselle, mutta poliisi totesi, että he eivät saa kertoa, onko poika siellä. Lopulta poliisi pyysi Pekkaa soittamaan äidilleen.

”Ei mennyt montaa tuntia, kun Pekka soitti. Minä kysyin, miksi olet siellä, ja hän vastasi: tappo. Tieto oli kova, mutta varmistui, että se on totta.”

Alkoholi, pillerit ja huumeet tulivat Pekan elämään 15–16-vuotiaana, aluksi hän käytti kannabista. Yläaste meni jotenkuten. Toisena ammattikouluvuotena Pekka lintsasi paljon, ja pian koulu jäi kokonaan.

Lääkärit pistivät Pekan lintsauksen ja päihteidenkäytön masennuksen piikkiin ja kirjoittivat isoja annoksia rauhoittavia lääkkeitä. Pekka jäi niihin koukkuun ja käytti lopulta opioidipohjaisia kipulääkkeitä, lihasrelaksantteja ja Subutexiä.

Pekalla oli parikymppisenä tyttöystävä ja pari asuikin yhdessä. Lopulta tyttöystävä kuitenkin väsyi Pekan päihteidenkäyttöön.

Kun Pekan rikos paljastui, Sirpan päälle iskivät yhtä aikaa kauhu, pelko, pettymys, suru, rakkaus ja viha.

”On täysi helvetti, kun oma lapsi tekee rikoksen. Ensimmäinen tapaaminen vankilassa oli tärinää. Pekasta näki, ettei hän ollut hetkeen käyttänyt päihteitä: hänellä oli kirkkaat silmät. En kysynyt, miksi teit sen ja mitä tapahtui, vaan miten täällä menee, onko ruoka hyvää. Aika kivasti hän vastaili.”

Ensimmäisinä päivinä Sirpaa kannattelivat kävelylenkit naapurin ja uimahallireissut ystävän kanssa. Sairauslomaa Sirpa ei pitänyt päivääkään.

”Tein 12-tuntisia päiviä, koska silloin Pekan tekoa ei tarvinnut ajatella. Illalla katsoin telkkaria ja menin nukkumaan. Aamulla sama rumba alkoi uudestaan.”

Kun työkaverit puhuivat lääkäri- ja insinöörilapsista ja kuuden ällän ylioppilaista, Sirpa olisi halunnut sanoa, että tietäisittepä, mikä helvetti meillä on. Hänen oli pakko poistua kahvihuoneesta.

Kahden vuoden kuluttua Sirpa romahti, jäi pitkälle sairauslomalle ja sai sittemmin työkyvyttömyyseläkkeen.

Vakava masennus, totesi psykiatri. Sirpan elämänhalu katosi täysin. Hän ei koskaan yrittänyt itsemurhaa, mutta toivoi usein, ettei heräisi aamulla. Joskus Sirpan teki mieli viskata tuoli ikkunasta ulos ja mennä itse perässä, mutta itsesuojeluvaisto pelasti.

”Sanoitin miehelleni, että ’nyt minun tekisi mieli ravistella sinua, tuota pöytää tai tuolia, nyt räjähdän’. Onneni on ollut, että olen ollut niin avoin. Miehen kanssa totesimme heti, ettemme voi peitellä Pekan tekoa ja syyllistää toisiamme, vaan meidän pitää elää asian kanssa.”

”Minut pelasti rakkaus mieheen, lapsiin ja läheisiin. Ajattelin, että jos tekisin itselleni jotain, heille jäisi syyllisyys siitä, etteivät he voineet auttaa.”

Sirpa sai mielialalääkityksen, joka on hänen tukenaan edelleen. Myös ammattiapu on ollut korvaamatonta. Sirpa purki tunteitaan psykoterapiassa kaksi vuotta ja otti yhteyttä järjestöihin.

Lisäksi hän kävi mielenterveysasiakkaiden päiväkeskuksessa monta kertaa viikossa.

”Teimme yhdessä ruokaa, retkeilimme ja kävimme keilaamassa sekä uimahallissa ohjatussa vesijumpassa.”

Seurakunnan diakoni kävi kolmen vuoden ajan perheen kotona. Keittiön pöydän ääressä itkettiin.

”Keskustelimme muun muassa syyllisyyden tunteesta ja siitä, miten voimme katsoa ihmisiä silmiin. Käymme yhä harvakseltaan perheasiain neuvottelukeskuksessa.”

Kun Sirpa lukee uutisen henkirikoksesta, ensimmäinen ajatus on, että tälläkin tekijällä on isä ja äiti.

”Joskus on ollut vaikea erottaa lasta ja tekoa toisistaan, koska hän on oikeasti syyllinen ja tehnyt julman teon. Hän on silti rakas lapsemme, aikoinaan todella odotettu. Pekka on sanonut, ettei ole teidän syytänne, että hänestä tuli tällainen.”

pekka ei ole puhunut vanhemmilleen kahteen vuoteen. Se tuntuu äidistä surulliselta. Vanhemmat kuitenkin kertovat kirjeissä Pekalle omista kuulumistaan.

”Se, ettei Pekka ei ole meihin yhteydessä, on luvallista – hän on aikuinen. En tiedä, johtuuko se siitä, että hän ei halua kuormittaa meitä tai että hän suojelee meitä, vai eikö hänellä ole mitään kerrottavaa.”

Teon jälkeisinä vuosina poika piti yhteyttä.

”Hän selvästi tunsi syyllisyyttä. Olen säilyttänyt kaikki kirjeet ja kortit.”

Sirpaa lohduttaa hieman ajatus siitä, että poika ei olisi koskaan riistänyt toisen ihmisen henkeä selvin päin. Pekka ei ole ikinä kiristänyt tai uhkaillut vanhempiaan. Murrosiässäkään ovet eivät paukkuneet.

”Kunpa hän olisikin purkanut tunteitaan. Hän oli paljon kavereilla. Siellä varmasti käytettiin aineita, ja ne rauhoittivat häntä.”

Rahaa vanhemmat eivät ole Pekalle antaneet, koska ne olisivat menneet huumeisiin. Joskus Sirpa miettii, voisiko se olla yksi syy siihen, ettei poika pidä yhteyttä.

Miksi-kysymykset ovat risteilleet Sirpan mielessä.

”Miksi hän teki näin kauheita, että myös meidän elämämme romuttui? Miksi emme ymmärtäneet, kun hän oli teininä öitä poissa? Miten emme tajunneet hänen huumeidenkäyttöään? Syyllisyys ei ole täysin hävinnyt. Ajattelen kuitenkin, että huumeriippuvuus on sairaus.”

Pojan teko on nostanut pintaan raadollisiakin tunteita. Joskus Sirpan mielessä on jopa häivähtänyt, että jos Pekka kuolisi, tämä ei tekisi enää rikoksia.

”Lähinnä tuntuu siltä, että miten tämän saisi loppumaan.”

Teon jälkeen Sirpa ja puoliso vaihtoivat paikkakuntaa. Siellä on helpompi hengittää ja harrastaa.

”Kukaan ei katso, että nuo ovat sen perheen äiti ja isä. Monen asenne on, että olemme epäonnistuneet kasvattamisessa, mutta rikoskierteeseen joutuminen on monen asian summa.”

Sirpa haluaa kuitenkin pitää toivoa yllä, sillä ilman sitä loppuu elämä. Silti itkupäiviä tulee.

”On lupa pitää itsestä huolta. Muuten musertuu suruun, pettymykseen, hätään ja huoleen.”

Usein Sirpa uppoutuu luonto- ja eläinpalapeleihin, ja värityskirjan sivut täyttyvät. Myös vesijumppa, ristikot ja kansalaisopiston kurssit auttavat häntä jaksamaan.

Lisäksi hyvä parisuhde tuo iloa arkeen. Sirpa on ollut miehensä kanssa yli neljäkymmentä vuotta, ja kiinnostus on säilynyt. Joskus pieni hymy, kosketus tai vitsi riittävät.

”Jos toinen on huonolla mielellä, toinen kannattelee, käy kaupassa ja hieroo niskoja. Seksikin rentouttaa ja antaa voimaa. Ilman sitä olisi aika etäinen toiselle.”

Sirpa on ollut puolisonsa kanssa useita kertoja päihdeongelmaisten ja vankien läheisten leireillä. Niillä on vahvistunut tunne siitä, että elämä kantaa.

”Vertaistuki on kaiken a ja o.”

Päihteet pitävät yhä Pekkaa otteessaan. Raskaimmalta tuntuu se, että poika on menettänyt hyvän elämän. Äiti toivoo, että poika raitistuisi, vaikka tiedostaakin, ettei todennäköisyys siihen ole kovin suuri.

”Tekoa ei voi hyväksyä millään tavalla, mutta ei omaa lastaan voi hylätä eikä jättää.”

Äiti saa rakastaa rikollistakin

Lasta saa tukea, vaikka tekoa ei hyväksy, sanoo Anastasia Lapintie Rikoksettoman elämän tukisäätiöstä.

”On musertavaa kuulla, että oma lapsi on syyllistynyt henkirikokseen.

Mielessä pyörivät kysymykset: Voiko tämä olla totta? Onko se minun syytäni tai mitä olisin voinut tehdä toisin? Samaan aikaan mieleen voi pyrkiä ajatus, että olisipa lapsi kuollut uhrin sijaan, ettei tarvitsisi elää raskaan asian kanssa.

Moni miettii, saako tuntea surua ja epätoivoa ja onko oikeus tukeen. Hämmentävät ja raastavat tunteet voivat kuormittaa voimakkaasti.

Joku voi miettiä, saako rakastaa lastaan, kun tämä on riistänyt jonkun hengen. Monen ulkopuolisen on vaikea hahmottaa sitä, että teon ymmärtäminen on eri asia kuin sen hyväksyminen. On raskasta, jos joutuu perustelemaan, miksi tukee vankilassa olevaa lastaan.

Joskus lähipiiriltä saa tukea ja ymmärrystä, mutta toisinaan läheiset hylkäävät. Rikoksiin ja vankeustuomioihin liittyy paljon ennakkokäsityksiä, jotka vaikuttavat myös läheisten kohtaamiseen.

Moni saattaakin tuomitsemisen pelossa salata lähipiirin vankilatuomion. Mutta jos on harvinainen nimi tai pieni paikkakunta, voi olla niin, että kaikki tietävät rikoksesta.

Vertaistuki helpottaa. Muiden kanssa jutellassa saa kokemuksen siitä, että tästä voi selvitä. Aikakin tekee tehtävänsä, ja ammattiapua kannattaa hakea.

Tekijätkin kokevat häpeää. Silloin voi olla vaikeaa kohdata läheisiä ja omien tekojen vaikutuksia heihin.”

Anastasia Lapintie on lapsi- ja läheistyön vastaava Rikoksettoman elämän tukisäätiössä.

Sirpan ja Pekan nimet on muutettu asian arkaluonteisuuden vuoksi.

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 04/2024.