Kahdeksanvuotias Sirpa Kähkönen oli mummon luona yökylässä, kuten hänellä oli lapsena tapana. Mummo oli vastikään jäänyt leskeksi ja piti mielellään lapsenlastaan luonaan.
Oli vuosi 1972, ja televisiouutiset kertoivat Vietnamin sodasta. Kuva napalmin pahoin polttaneesta pienestä tytöstä järkytti maailmaa. Se järkytti myös kuopiolaista isoäitiä ja hänen tyttärentytärtään.
Maailmalla tapahtui kamalia, mutta mummon luona oli turvallista. Yhdessä syötiin iltapalaa ja toistettiin aina samat nukkumaanmenorituaalit.
Käsiin laitettiin hyväntuoksuista Lemon Juice & Glycerine -käsivoidetta. Mankeloidut lakanat tuoksuivat ulkoilmalle. Painavan silkkitäkin alla oli ihana maata.
Sitten eräänä tällaisena iltana mummo murtui. Muistot 1940-luvulta vyöryivät hänen päälleen.
”Mummo itki kauheasti, hän oli todella järkyttynyt. Hän kertoi pelottavan todentuntuisesti siitä, millaista oli olla pienen vauvan äiti, kun kaupunkia pommitetaan ja hän luuli kuolevansa. Muisto jotenkin dominoi häntä.”
Stressireaktio
Myöhemmin Sirpa Kähkönen ymmärsi, että kyseessä oli todennäköisesti isoäidin posttraumaattinen stressireaktio. Aviomiehen kuolema ja kuvat lasten hädästä Vietnamin sodan keskellä aktivoivat mummon omat kipeät muistot vuosikymmenten takaa.
Kokemus oli järisyttävä myös Sirpalle. Mummo oli aina ollut se, joka suojeli, jos mikä tahansa asia pelotti. Tuona yönä lapsi ymmärsi, että mummolla oli hätä, ja hän yritti vuorostaan lohduttaa.
”Muisto tuosta yöstä on yksi kirjailijanurani polttopisteistä. Ihminen, joka oli aina ollut minulle turvallinen, sortui sillä tavalla.”
Lapselle syntyi tunne, että sota voi tulla koska vaan, vaikka sillä hetkellä, kun valot sammutetaan nukkumaan mennessään.
Sirpa Kähkönen on kiertänyt paljon pitkin Suomea puhumassa erilaisille yleisöille. Muutama vuosi sitten hän otti ensimmäisen kerran puheeksi oman lapsuudenkokemuksensa pelosta, että sota voisi syttyä milloin vain. Monet hänen ikäisensä, erityisesti naiset, tulivat kertomaan, että he pelkäsivät lapsena aivan samalla tavalla.
1960-luvulla syntyneet kasvoivat ilmapiirissä, jossa sodan pelko muodostui kaikille yhteiseksi sukupolvikokemukseksi.
Myös aikuiset voivat itkeä
Sirpa Kähköselle henkilökohtainen kokemus on alku, josta taiteen tekeminen voi lähteä liikkeelle. Vuoden 1972 yöstä sai alkunsa vuonna 2019 ilmestynyt romaani Muistoruoho. Kirjan henkilöt eivät ole Sirpa tai hänen mummonsa, vaan hän on jalostanut alkusysäyksestä tarinan ja yhteisesti jaettavan kokemuksen.
Sirpa ei itsekään muista, mitä tuon yön jälkeen tapahtui. Mitä hän ajatteli, kuinka hän reagoi? Lapsella ei ollut keinoja tutkia itseään analyyttisesti.
”Aikuisena voin luoda kuvan, kuinka lapsi suunnilleen sellaisissa oloissa rakentaa elämänsä jatkoa. Lapsellahan tulee turvallisuuteen iso pudotus, kun hän käsittää, että myös aikuiset voivat itkeä.”
Sirpa Kähkösen kirjoille on usein aiemmin ollut alkusysäyksenä hänen isoisänsä tarina. Ukki oli poliittisesti radikaali kommunisti, jonka veljet olivat lähteneet paremman elämän toivossa Neuvostoliittoon, mutta he kuolivat Stalinin vainoissa.
Isoisän oli mahdoton puhua kommunistisen utopian ja todellisuuden ristiriidasta. Se oli yksi suvun sanaton perintö, jonka varjossa seuraavat sukupolvet varttuivat.
Suvun naisten tarinat
Sittemmin kirjailija on alkanut tutkia myös suvun muita tarinoita. Isoäitien kohtalot olivat jääneet näkymättömämmiksi, sillä ne eivät kietoutuneet yhtä voimakkaasti poliittiseen historiaan kuin ukin tarina.
Nyt Sirpa on halunnut kertoa naisista, joita yhdisti toveruus jo ennen sotia, ja toveruudesta, joka kantoi vielä vuosikymmeniä sotien jälkeen.
”Kasvoin sellaisessa maailmassa, jossa sanottiin, että naiset ovat hirveitä kyitä toisilleen. He vain taistelevat miehistä, riitelevät keskenään eikä heillä ole muuta agendaa kuin se, kuka on kaunein.”
Muistoruoho-kirjassa eri ikäiset naiset saavat äänen. Se on samalla nuoren tytön henkisen kasvun kuvaus.
”Minusta on luonnollista näyttää samoja asioita, joita miehet ovat kirjallisuudessa kuvanneet kautta vuosisatojen. On yhtä tärkeää näyttää naisten keskinäinen toveruus kuin miesten keskinäinen toveruus.”
Kirjailijaa on alkanut vaivata myös kotiseudun jättämisen aiheuttama ikävä. Toinen Sirpan isoäideistä, isänäiti, oli aikoinaan lähtenyt Karjalasta evakkona Kuopioon. Sirpan isä syntyi Sortavalassa, Laatokan rannalla.
Evakoiden ikävää vanhoille kotiseuduilleen ei 1970-luvulla ymmärretty. Sirpakin muistaa, kuinka hän nuorena naureskeli Karjalaan kaipaaville sukulaisilleen. Hän ajatteli, että aika on kullannut heidän muistonsa ihmeellisen ihanasta kotiseudusta.
Kun Sirpa myöhemmin kävi isoäitinsä kotipaikassa, hän aisti huumaavan luonnon ja pikkukaupungin tunnelman.
”Nyt ymmärrän mummoni kaipuun, mutta se on jo vähän myöhäistä. Olisi ollut kiva sanoa hänelle, että minä ymmärrän hyvin, mitä sinä ikävöit ja pyytää häntä kertomaan lisää menneistä ajoista.”
Kirjailija pitää erityisen tärkeänä sitä, että sota käsitetään laajana ilmiöinä, joka koskettaa myös siviilejä, naisia, lapsia ja vanhuksia. Pitkään yhteistä suurta kertomusta hallitsivat rintamalla olleiden miesten sotatarinat. Muita ääniä on alettu kuulla vasta 2000-luvulla.
”Evakot elivät yhteiskunnallisen hiljaisuuden ympäröimänä. Heillä oli vain omat verkostonsa, jotka mahdollistivat menetetyn alueen muistamisen.”
Vaietut taakat
Polttoainetta Sirpa Kähkösen kirjallisuudelle ovat olleet suvuissa kulkevat puhumattomuudet, vaietut taakat, jotka siirtyvät seuraavien sukupolvien kannettaviksi. Hänen historiallinen Kuopio-sarjansa on edennyt 1930-luvulta 1970-luvulle. Sarjassa Sirpa käsittelee taakkasiirtymiä, joita hän kutsuu salaperäisiksi paketeiksi. Ne täyttyvät huolesta, hädästä ja puhumattomuudesta.
”Taakat siirtyvät siksi, että niitä ei jaeta eikä niistä puhuta. Ne eivät siirry niin, että minä sanon tyttärelleni, että onpa se hurjaa, kuinka rikkonaisina minun isoäitini joutuivat sodan jälkeen elämään ja kuitenkin he pystyivät jollain tavalla toimimaan yhteiskunnan jäseninä ja perheenäiteinä.”
Vaietut asiat siirtyvät tiedostamattomasti ja ilmenevät esimerkiksi reaktiomalleina ja tulkintana siitä, mikä on ihmisen oma paikka maailmassa.
Pahimmillaan taakka siirtyy mihinkään kuulumattomuuden tunteena, ja se voi olla osasyynä syrjäytymiseen. Ihminen kokee, että hän on huonompi kuin muut.
”Moni ei edes tiedä, mistä kaikesta sopeutumattomuus voi johtua. On epäoikeudenmukaista, että seuraavat sukupolvet kantavat asioita, joiden alkuperästä heillä ei ole tietoa. Taakat voivat määrätä sen, mitä ihmisestä tulee ja miten hän uskaltaa käyttää oman paikkansa tai ottaa lahjansa käyttöön.”
Sirpa Kähkösellä oli alun perin myös omakohtainen motiivi tutkia taakkasiirtymiä.
”Kun selvitän asioita itselleni, minun on helpompi elää, ja sen tuloksena on syntynyt halu kertoa tarinoita.”
Sirpa halusi selvittää, millaisissa oloissa omat isovanhemmat ja vanhemmat elivät ja kuinka se vaikutti heihin. Hän halusi katkaista ketjun, jotta pystyisi elämään vailla tiedostamattomia taakkoja.
”Se on auttanut minua selkeyttämään itselleni, millaista isovanhempieni elämä oli, ja hyväksymään, että sen takia heidän lastensa sukupolveen on sattunut kovasti.”
Tieto ei kuitenkaan poista surua, jota Sirpa tuntee edellisten sukupolvien takia.
Äitiys
Sirpa Kähkönen tuli itse äidiksi 34-vuotiaana. Kun hän odotti tytärtään, hän kirjoitti ensimmäistä Kuopio-romaaniaan Mustat morsiamet. Äitiys on kulkenut tärkeänä roolina kirjoittamisen rinnalla.
Kirjailija myöntää, että hänen ammatissaan on vaara, että jää omaan, sisäiseen maailmaansa.
”Minulla on ollut se onni, että olen ollut perheenäiti ja kirjailija yhtä aikaa. Se on torjunut vaaraa.”
Kirjailija halusi tarjota lapselleen mahdollisimman tavallisen lapsuuden. Se tarkoitti sitä, että kirjailijan työ ja äitiys ovat olleet ikään kuin kahdessa eri lokerossa.
”Toisella puolella oli kirjoittaminen, taide, itsensä kaivaminen ja se vuoristoratamaisuus, mitä kirjailijan elämässä riittää.”
Toisella puolella oli äitiys. Kun lapsi tuli kotiin tarhasta tai koulusta, kirjailijan työ päättyi ja Sirpa keskittyi välipalan tekemiseen ja leikkimiseen. Ne hän koki tärkeiksi.
”En tarkoita, että olisi pakko olla vanhempi, jotta voi pysyä taiteilijana järjissään. Mutta minulle äitiys on ollut kuin ankkuri.”
Lapsuus ja vanhemmuus ovat 2000-luvulla toisenlaisia kuin Sirpan kasvaessa. Tuolloin lapsiin suhtauduttiin melko karusti eikä heihin kiinnitetty paljonkaan huomiota. Ajateltiin, että lapset ovat pieniä aikuisia, joille voi kertoa samat asiat kuin aikuisille.
”Mahdollisuus lapsikeskeiseen äitiyteen on ollut olemassa vasta lyhyen aikaa. Minun sukupolveni on pystynyt keskittymään muuhunkin kuin vain hengissä pysymiseen. Olen tietoisesti koettanut nähdä lapsen lapsena ja mennä lapsen ehdoilla niin, etten tulkitse esimerkiksi, onko hän kiltti vai tuhma.”
Sirpa oli pitkään avioliitossa lapsensa isän kanssa, mutta he erosivat, kun tytär muutti pois kotoa.
”Tuli tunne, että pitkä projekti oli tullut loppuun. Ero oli sopuisa eikä meillä kummallakaan ole uutta puolisoa. Tulemme melkein paremmin toimeen nyt, kun meillä on toisiimme vähän välimatkaa.”
Elämää varjostava sairaus
Tytär Aino opiskelee Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa, ja Sirpa asuu yksin Kalliossa. Äidin arkiset tehtävät ovat vaihtuneet toiseen luottamustoimeen: Sirpa Kähkönen toimii toista vuotta Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajana.
”Työ Kirjailijaliitossa on tuntunut todella tärkeältä. Nyt kun minulla ei ole perhettä eikä edes koiraa, olisin muuten paljon yksin. Mielekäs työyhteisö ei vaadi liikaa, se vie vain yhden kolkan elämästäni. Se auttaa lokeroimaan ja suhteellistamaan asioita.”
Nykyisestä kodista on lyhyt matka pyöräillä Kirjailijaliiton tiloihin ja työhuoneelle Villa Kiveen. Sirpa Kähkösen elämää varjostaa kuitenkin Crohnin tauti, joka on tulehduksellinen suolistosairaus.
Sairauden syytä ei tunneta, eikä sille ole parannuskeinoa. Tavallisimpia oireita ovat vatsakivut, ulostusongelmat, kuumeilu ja laihtuminen. Tauti heikentää voimia, koska siihen liittyy verenvuotoa.
”Reagoin jo lapsena stressiin vatsallani. Vatsa on minussa se kohta, joka ottaa niin sanotusti iskut vastaan.”
Sirpa kiittelee suomalaista erikoisterveydenhoitoa ja hyviä lääkäreitään. Lääkityksen ansiosta tauti ei ole jatkuvasti aktiivinen. Sirpa myös tarkkailee, mitä syö. Hän välttää maitotuotteita, ja alkoholin hän on jättänyt kokonaan pois. Hän pyrkii nukkumaan paljon ja kuntoilee maltillisesti.
Sairaus aktivoituu toisinaan stressistä tai joskus aivan selittämättömästi. Silloin normaali arki on hankalaa. Taudin pahenemisvaiheessa suolisto on kaiken aikaa ärtynyt.
Sirpalla oli huono jakso vuoden 2019 alussa. Lopulta tulehdus saatiin rauhoittumaan lääkityksellä.
”Työnteko vaati silloin tavallista enemmän jääräpäisyyttä ja kävi hitaammin. Oli niin vaikeita päiviä, että ajattelin vain, että vielä tänään en anna periksi. Mutta oli myös loistavia hetkiä ja kasvavaa varmuutta.”
Ihminen on kokonaisuus
Sirpa Kähkönen muistuttaa, että ihminen on kokonaisuus, josta on turha erotella mieltä ja kehoa. Nykyisin ajatellaan, että koko ruuansulatuselimistömme on kuin toiset aivomme, suuri, tunteva ja olennainen osa meitä.
”On tärkeää, että ihmiset puhuvat avoimesti tulehduksellisista suolistosairauksista, koska niitä on aiemmin hävetty. Minulla on kollegoja, joilla on sama tauti, ja olemme auttaneet ja tukeneet toisiamme paljon.”
Sirpalle tärkeintä itsehoitoa on kroonisen sairauden hyväksyminen osaksi elämää. Sirpa ei koe, että sairaus olisi jalostanut häntä, mutta jotain voi kuitenkin oppia.
”Sairauden kanssa eläessäni olen oppinut arvostamaan aikoja, jolloin kaikki on hyvin. Arkiset asiat muuttuvat isoiksi. Olen kiitollinen, että voin vaikkapa pyöräillä.” ●
Haastattelu on julkaistu Eevassa 8/2019. Nettiversiota on muokattu.
