Akateemikko, teatterintekijä Sirkku Peltola: ”Kaikkea ei tarvitse hyväksyä, mutta myötätunnon kautta voi uida ihmisen sieluun”
Kun voimat loppuivat, akateemikko Sirkku Peltola on halunnut vaalia vieläkin enemmän naurua, toivoa ja myötätuntoa.
Vanhassa hirsitalossa Tampereen Pispalanharjulla on ollut rauhallinen aamu. Teemuki ja hunajapurkki ovat yhä ruokapöydällä. Pöydän ääressä istuu akateemikko, ohjaaja ja käsikirjoittaja Sirkku Peltola. Hän vilkaisee kotinsa ikkunasta Näsijärven selälle ja kertoo, ettei pysähtyminen ole helppoa. Hän joutuu arvioimaan työ- ja elämäntahtiaan koko ajan.
Sirkku on aikamme menestyneimpiä teatterintekijöitä. Hänen uusin näytelmänsä Reikäleipä sai ensi-iltansa lokakuussa Tampereen Työväen Teatterissa. Marraskuussa hänen näytelmänsä Pieni raha julkaistiin Kairossa Egyptissä. Kyseessä on ensimmäinen arabiaksi käännetty suomalainen näytelmä.
”Suoritan kaikkea, se on jossain syvällä luonteessani. On kauhea työ löytää rentoutumiskeinoja, joihin ei liittyisi suorittamista”, Sirkku sanoo.
Hänen on kuitenkin pitänyt opetella jarruttamaan, sillä yhdeksän vuotta sitten hän paloi loppuun.
Matkalla Kreikassa verenpaine nousi niin korkeaksi, että muisti meni. Sirkulla epäiltiin aivoinfarktia, mutta sellaista ei sairaalatutkimuksissa todettu, eikä tilaan löytynyt mitään syytä.
”Se oli pelottava kokemus. Jälkeenpäin olen alkanut ymmärtää, että se oli elimistön stoppi.”
”Etsin koko ajan keinoja irrottautua työstä. Illan viimeisinä tunteina kuuntelen äänikirjoja päästäkseni ajattelemasta todellisuutta.”
Sirkku oli tehnyt vuosia valtavasti töitä, juossut joka päivä ja osallistunut puolimaratoneille. Lepoa ei ollut ollenkaan.
”En pystynyt nukkumaan. Syke huiteli korkealla eikä laskenut lainkaan. En tiedä, mitä ajattelin itsestäni ja jaksamisestani silloin.”
Sirkku uskoo, ettei hän toivu tapahtuneesta täysin koskaan.
”Sairastuminen heilautti perusturvallisuudentunnettani. Siitä asti olen kävellyt unissani. Herään aina siihen, että olen tarkastamassa jotakin asiaa täällä kotona. Joskus pelkään nukkumaan menoa unissakävelyn takia.”
Liikunta on Sirkulle edelleen tärkeää: hänen pitää väsyttää kehonsa, jotta ajatukset rauhoittuvat. Juoksu nostaa liikaa sykettä, joten nykyisin hän kävelee reippaasti ja paljon, joogaa kotona, tekee meditaatioharjoituksia ja käy unikouluja.
”Etsin koko ajan keinoja irrottautua työstä. Illan viimeisinä tunteina kuuntelen äänikirjoja päästäkseni ajattelemasta todellisuutta.”
Rentouttajina toimivat myös hyvät televisiosarjat, joita Sirkku katsoo puolisonsa, lauluntekijä ja muusikko Heikki Salon kanssa. Tosin Sirkku seuraa koko ajan myös käsikirjoituksen laatua: jännitteitä ja repliikkejä. Siitä hän ei pääse.
He katsovat laadukkaita brittisarjoja. Myös amerikkalainen, opioidikriisistä kertova Netflixin Painkillers-sarja koukutti.
”Meillä on samanlainen hyvin hioutunut maku. Otamme sarjasta ensin hatsit: katsomme viisitoista minuuttia, jonka jälkeen tiedämme, jatkammeko vai emme.”
Puoliso Heikki huikkaa hein ovensuussa. Hän lähtee uimahalliin, ja Sirkku toivottaa puolisolleen mukavaa reissua. He ovat olleet yhdessä 44 vuotta. Sirkku oli 19-vuotias ja Heikki 23, kun he tapasivat opiskelukaupungissaan Jyväskylässä.
”Ihailen Heikissä edelleen monia asioita: ratkaisukeskeistä ja rationaalista ajattelua, turvallisuutta, ahkeruutta, antautumis- ja heittäytymiskykyä sekä hyvää sydäntä”, Sirkku sanoo.
Nuorempana Sirkku tunsi mustasukkaisuutta. Siinä ei ollut kyse yksittäisistä tilanteista vaan asetelmasta, jossa puoliso oli ihailtu rocktähti ja hän paljon kotona lasten Pilken ja Valentinin kanssa.
”Hessulla on paljon faneja, enkä nuorempana osannut hahmottaa, mistä fanituksessa on kyse. Ihailu on niin aukotonta ja auvoista.”
Myöhemmin Sirkku on oppinut ymmärtämään, että vaikka fanit ovat valmiita tekemään lähes mitä tahansa idolinsa eteen, he pitävät samalla tietyn etäisyyden. Sitä paitsi hänelläkin on uskollisia seuraajia, jotka ovat aina yleisössä läsnä, kun hän puhuu tai esitelmöi.
”Olisin kyllä pettynyt, jos pari tunnistettavaa henkilöä ei olisi paikalla. On ilahduttavaa, että he jaksavat olla kiinnostuneita minusta ja työstäni.”
Sirkku ja Heikki ovat olleet aina vahvoja ja itsenäisiä omissa ammateissaan. Ehkä suhdetta on myös tasannut se, että he eivät ole päivätolkulla keskenään.
”Meillä on yhteinen ihmis- ja maailmankuva, jossa kaikki kietoutuu nauruun. Varmasti kaikki koetut ikävätkin asiat ovat niitanneet meitä yhteen. Käytännössä on tärkeää, että meillä on yhteinen fiktion katselemisen maku.”
Pitkään suhteeseen mahtuu vaikeuksia ja ristiriitoja. Niistä täytyy Sirkun mielestä kammeta itsensä kuivalle yhteiselle maalle.
”Ja nähdä arvokkaat asiat, joita kuitenkin on eniten.”
Optimismi ei ole hänelle silti luonteista. Sirkku kuvailee olevansa murehtimaan syntynyt ihminen. Hän uskoo, että tämä ominaisuus hänessä tulee kaukaa: edellisten sukupolvien tragedioista, joille ei voi mitään.
”Kannan sisälläni raskaita ajatuksia, mutta ne ovat myös ovi myötätuntoon.”
Sirkun isä joutui suoraan armeijan jälkeen viideksi vuodeksi sotaan.
”Isäni kävi sotaa nuoren miehen tärkeimmät vuodet ja näki vain kuolemaa. Öisin hän huusi sotaansa. Siihen aikaan ei ollut traumahoitoa, olivat vain painajaiset ja viina. Olin lapsi enkä osannut esittää kysymyksiä. Ymmärsin, että isä oli ollut sodassa ja että hänelle oli tapahtunut kauheita.”
Perheelleen isä ei sodasta puhunut mutta rintamakavereiden kanssa kokemuksia jaettiin, yleensä humalassa. Se yritettiin painaa piiloon, jotta arkea mentäisiin eteenpäin. Koulussa Sirkku tunsi kuuluvansa eri sukupolveen kuin ikätoverinsa.
”Kenenkään toisen luokkatoverin isä ei ollut ollut sodassa vaan isoisä.”
Sirkku seurasi lapsena uutisia ja vuorasi leikkimökkinsä seinät kuvilla Vietnamin sodasta. Siellä oli myös kuuluisaksi tullut kuva napalmin polttamasta tytöstä My Lain kylästä.
”Muistan edelleen lapsuuden painajaisia, jotka olivat heijastumia murheesta.”
Perheensä kuopuksena Sirkku seurasi vanhempien sisarustensa aikuistumista. Hän oli kolmivuotias, kun vanhin veli, näyttelijä Sulevi Peltola, lähti kotoa ja viisivuotias, kun seuraavat kaksi sisarusta lähtivät. Toiseksi nuorin sisaruksista on Sirkkua kolme vuotta vanhempi.
Sirkku aisti, että vanhemmat olivat ylpeitä Sulevin näyttelijänurasta ja että tämä oli heille hyvin tärkeä.
”Kun kom-teatterilaiset paukahtivat Sulevin mukana meille, äiti paistoi lättyjä ja isä oli onnellinen.”
Kotona seurattiin kulttuuria. Yhdessä katsottiin televisioteatteria ja suomalaisia elokuvia.
”Kuuntelin äidin kanssa kaikki sunnuntaikuunnelmat. Sitten perustin leikkiteatterin, jossa matkittiin suomalaisia elokuvia.”
Ensimmäisen näytelmänsä, Pikku jättiläisen, Sirkku kirjoitti 24-vuotiaana Jyväskylän ylioppilasteatterille ja Kuopion kaupunginteatterille. Ylioppilasteatterissa hän oli sitä ennen myös näytellyt, ohjannut ja lavastanut ja tuumasi, että voisi kirjoittaakin näytelmän.
Huhtikuussa 2023 hänet nimitettiin ensimmäisenä näytelmäkirjailijana taiteen akateemikoksi. Arvonimi on elinikäinen.
”Minulla oli akateemikkoudesta hämärä käsitys. Se tuntui siltä, että joku nostetaan kaapin päälle. Mietin, että pitäisikö lopetella työnteko ja jäädä kellumaan arvonimeen. Mutta se oli nopeasti käsitelty ajatus. Olen vahvasti kiinni ammatissani, joten nimitys antaa valtavasti uskoa ja potkua.”
Ja sitä naurua pitäkää tallessa. Tähän äiten, vanhan äidin, lauseeseen päättyy Sirkun kirjoittama ja ohjaama näytelmä Reikäleipä.
Kohtauksessa neulotaan sukkaa Kotalan perheen tulevalle jäsenelle. Ehkä siksi yhtenä iltana lause kuuluikin näin: Ja sitä narua pitäkää tallessa.
Sirkku kuvailee olleensa nuorena ohjaajana tiukkapipoinen. Silloin hän olisi murtunut, jos hänen näytelmänsä viimeinen repliikki olisi sanottu väärin.
”Nyt nauroin vedet silmissä. Se oli niin uskomaton lapsus. Nauru on tärkeää, sillä ilo on merkittävä voima. Kykyyn nähdä komiikkaa ja olla itseironinen sisältyy myös toivoa”, Sirkku muistuttaa.
Hän ajattelee, että ei ole olemassa ihmistä, joka ei tekisi arjessaan viittätuhatta pikkuvirhettä. Virheisiin ei kuitenkaan kannata jäädä kiinni. Häntä hämmästyttävät ihmiset, jotka toistelevat sitä, mikä jo tapahtui.
”Peruslauseeni niin työssäni kuin kahden lapsenlapsenikin kanssa on ’mietitääs nyt uudestaan’. Tietyissä ihmisissä on liikuttavaa se, että he käynnistyvät aina uudestaan yhtä toiveikkaina ja tekevät samat virheet aina uudestaan ja yhtä perusteellisesti.”
Reikäleipään Sirkku on kirjoittanut aikamiespoika Kaitsun, joka sählää omat ja toisten asiat eikä ymmärrä sitä. Hän on loputtoman sinnikäs ja haltioituu kyvyistään, jotka ovat toisten silmissä olemattomat.
”Kaitsun harhainen käsitys itsestään herättää myötätunnon, joka on kirjoittamisen ja taiteen tekemisen olennainen lähtökohta. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä, mutta myötätunnon kautta voi uida ihmisen sieluun.”
Sirkku saa myötätuntoa ystäviltään ja puolisoltaan.
”On tärkeää, että on yksi tai kaksi ihmistä, joiden edessä voin olla heikko. Olen ammatissa, jossa totaalisen heikkouden voi todeta mutta ei ilmaista kontrolloimatta.”
”Minulla oli useita keskenmenoja. Ymmärrän, mikä suru ja murhe lapsettomuus voi olla ja mikä onni on saada lapsi.”
Lapsissa on Sirkun toivo, nauru ja lohtu. Hänelle oli pienestä asti selvää, että hän haluaa äidiksi.
”Leikin nukeilla pitkään. Minulla on karmea muisto naapurin tädistä, joka tokaisi: ’Sirkku ei varmaan oikeita lapsia saakaan, kun se leikkii niin paljon nukeilla.’ Se jäi mieleeni, vaikkei hän tarkoittanut pahaa. Aloin pelätä, että mitä jos se on totta.”
Vanhemmuus ei ollut Sirkulle ja Heikille itsestäänselvyys.
”Minulla oli useita keskenmenoja. Ymmärrän, mikä suru ja murhe lapsettomuus voi olla ja mikä onni on saada lapsi”, Sirkku kertoo.
Hänestä tuli ylisuojeleva äiti. Sirkku kertoo ihailevansa vanhempia, jotka antavat jälkikasvunsa kiipeillä ja keikkua. Hän pelkäsi, että pienten takaraivo halkeaa.
Lasten ollessa pieniä Sirkulla oli halu näyttää kyntensä ammatillisesti. Hän on miettinyt, ettei silloin aina osannut ja ymmärtänyt asettua kasvattajaksi ja aikuiseksi.
”Kuvittelin olevani parempi äiti kuin olin. Olin aika lepsu. Minun olisi ehkä pitänyt pysähtyä enemmän ja miettiä asioita.”
Esikoistytär Pilke opiskelee Aalto-yliopistossa elokuva- ja televisiokäsikirjoittajaksi.
”Meillä on hyvä keskusteluyhteys liittyen tarinankerrontaan, mutta en ole yksiselitteisen ilahtunut hänen ammatinvalinnastaan. Tiedän alan haasteet ja sen, miten paljon se vaatii voimavaroja.”
Kuopus Valentin tekee isänsä tavoin musiikkia. Äidin mielestä hänkin olisi voinut valita jonkin helpomman alan.
Tytär Pilkestä tuli äiti ja Sirkusta ja Heikistä isovanhempia, kun Valentin oli 15-vuotias. Sirkku suojelee lapsenlapsiaan, kymmenvuotiasta Lennartia ja kuusivuotiasta Minneä, ehkä vielä enemmän kuin lapsiaan. Hän haluaa vaalia lapsuutta maailmassa, joka on muuttunut entistä kovemmaksi.
”Ajattelen vanhenemista enemmän lasten kuin itseni kautta. Toivoisin heille kokemusta luonnosta ja maailmasta, jossa olisi sellaista puhtautta ja turvaa, jota olen voinut itse aikoinaan kokea.”
Sirkku on huomannut, että rakkaus lapsenlapsia kohtaan on hämmästyttävä ja puhdas kokemus. Siihen ei liity samanlaista vastuuta ja arkea kuin vanhemmuuteen.
Sirkku on kuitenkin huolissaan siitä, miten oma lapsi jaksaa vanhempana. Hän tietää, miten vaativaa lapsiperhearki on.
Kun Pilke ja Valentin olivat lapsia, Sirkulla ja Heikillä oli epäsäännöllisten työaikojensa takia viidestä kuuteen palkattua lastenhoitajaa. Silloin Sirkku päätti, että jos hänestä tulisi joskus isovanhempi, omien lasten ei tarvitsisi lähteä samanlaiseen hoitajaralliin.
”Ikätoverini saattavat tehdä pitkiä ulkomaanreissuja ja suunnitella elämäänsä vain itseään ajatellen. Minulla ei ole hetkeä, etten ottaisi kaikissa haaveissani ja ajatuksissani huomioon lapsia ja lapsenlapsia.”
”Isovanhempana pyrin olemaan saatavilla koko ajan. Se on ollut oma valintani. Mikä omassa olemisessani olisi niin arvokasta, että sitä pitäisi varjella tulevilta sukupolvilta?”
Juttu on julkaistu Eevassa 12/2023.
