Uusi tunne on vallannut Sikke Sumarin. Ensimmäistä kertaa hän haluaisi pysyvän, oman kodin, ja nyt hän kokeilee miehensä kanssa arkea Italiassa. Muuten Sikke viihtyy yhä muutosten keskellä ja tekemistä on oltava – ja mielessä onkin uudenlaisia suunnitelmia.
Ikkunasta eteen avautuvan meren pinta on harmaassa jäässä. Sama väljähtänyt väri valuu Helsingissä kaikkialla. Kadulla on köpöteltävä kintut suorina lyhyitä töpöaskelia.
Juuri tähän kokki ja keittokirjailija Sikke Sumari, 72, on tyystin tympiintynyt. Talvi Suomessa tuntuu joka vuosi yhä vaikeammalta.
Viime vuonna mitta täyttyi. Sikke puuskahti puolisolleen Tony Ilmonille päättäväiseen sävyyn: ”En enää koskaan halua olla tässä maassa tähän aikaan.” Koska Sikke on toiminnan nainen, toive toteutui pikavauhdilla.
Keväällä Sikke myi Sikke’s ravintolansa, jota hän oli pyörittänyt viisi vuotta Helsingin Tehtaankadulla. Sitten pariskunta pakkasi auton ja ajoi halki Euroopan Toscanaan. Siellä he nyt tunnustelevat kevääseen asti, voisiko Italia alkaa tuntua kotimaalta.
Haave Italiasta kyti Siken mielessä vuosikausia. Jotkut maat vain tuntuvat siltä, omemmilta.
”Portugali ja Ranska eivät ole tuntuneet mailta, joissa voisin viihtyä pysyvämmin. Espanja on tuntunut sellaiselta vähän, mutta Italia enemmän. Oli kai universumi, joka ilmoitti, että minun on hyvä olla täällä.”
Sikkeä naurattavat näyttävät iltapäivälehtien otsikot, joissa hänen kerrottiin ”muuttaneen pois Suomesta”. Irtiotto on ehkä askel siihen suuntaan, mutta pitemmän tähtäimen päätöksiä ei ole vielä tehty.
Toscanan talo, johon Sikke ihastui hetkessä, on vuokralla puolen vuoden ajan. Ostettaviakin taloja Italiasta löytyisi yllin kyllin. Sikelle omistaminen ei kuitenkaan ikinä ole ollut mikään juttu. Hän on aina asunut Suomessakin vuokralla.
”Vuokralla asuessa minulla on vapauden tunne. En ole jumittuneena minnekään.”
Nyt jokin on alkanut muuttua Siken mielessä.
”Ensimmäistä kertaa haluaisin pysyvän kodin. Jossain pitää olla se pesä, jonka teen minun tavaroillani ja maullani. Olen hyvä muokkaamaan oman paikkani, ja italialaisilla antiikkimarkkinoilla on kaupan vaikka mitä. En vain vielä tiedä, mihin koti rakentuu.”
”Olen aina ajatellut, että voisin olla kuukausikaupalla yksikseni ja lukea vihdoin kaikki kirjat, mutta mieleni on muuttunut. Enää en viihdy pitkään yksin.”
Alusta asti oli selvää, ettei se talo, jossa Sikke ja Tony nyt asuvat, ole heidän kotinsa.
”Paikka on ihana, mutta liian maaseudulla minulle. Kävelyetäisyydellä ei ole hirveästi mitään. En ole muuttunut niin maalaiseksi. Aamukahvipaikka pitää olla!”
Sikke miettii, tuleeko koti olemaan pysyvästi Italiassa vai Suomessa, vai onko Italiassa tulevaisuudessa tukikohta, johon pariskunta matkustaa talvikausiksi.
”Nämä ovat vielä kysymysmerkkejä päässäni. Koko kuvio on auki.”
Sikke on ennen ajatellut, että koti on siellä, missä ruokapöytä on. Mutta nyt ei ehkä enää olekaan niin. Läheiset ovat tärkeitä hänen hyvinvoinnilleen.
”Olen aina ajatellut, että voisin olla kuukausikaupalla yksikseni ja lukea vihdoin kaikki kirjat, mutta mieleni on muuttunut. Enää en viihdy pitkään yksin, vaan ikävöin perhettä ja ystäviä herkästi.”
”Mutta jos minulla olisi kiva paikka Italiassa, ei siellä yksin joudu olemaan. Tämä vuokra-asunto ei ole sellainen, jossa voisi helposti majoittaa ihmisiä, mutta seuraava paikka tulee olemaan. Kun mantelipuut alkavat kukkia, porukkaa alkaa tulla jonossa.”
Tärkeä kriteeri pysyvämpää kotia katseltaessa ovat siis Siken lapset. Siken kolmesta lapsesta yksi asuu Yhdysvalloissa, toinen Suomessa ja kolmas Sveitsissä.
”Olemme joka tapauksessa aina etäällä toisistamme. Olisi ihanaa löytää paikka, jonne koko perhe voisi kokoontua viettämään aikaa yhdessä.”
Lastenlapsiakin jo on, ja heistä tuoreimman syntymä sai Siken tammikuussa palaamaan hetkeksi Suomeen jään ja kylmän keskelle.
Italian kieli on iso kotiutumiseen vaikuttava seikka. Sikke myöntää tunteneensa monenlaisia tunteita uudessa paikassa. Sopeutuisiko hän aloilleen? Ehkä ei.
”Osaan italiaa vähän, mutta olen keskusteluista ulkopuolella heti. Italialaiset puhuvat tosi huonosti englantia. Tunnelma muuttuu. Nämä ovat sellaisia asioita, joita ihmiset eivät ajattele, kun ajattelevat vain Italian ihanuuksia.”
Keittiö on Siken kodin keskus ja hyvinvoinnin lähde. Sen on oltava suuri ja mukava itselle, mutta Sikke haluaa keittiön olevan iso myös siksi, että hän haaveilee vielä pitävänsä kokkauskursseja.
”Minulla pitää olla tekemistä!”
Juuri nyt Sikellä on työn ala Toscanan inspiroima keittokirja naapurissa asuvan, muusikkona ja ravintoloitsijana tunnetun Jaakko Luomasen kanssa. Alkuun Sikke kaavaili pistävänsä pystyyn bed and breakfast -majoituksen mutta tuumii sittenkin soveltuvansa paremmin kokkikurssien vetäjäksi.
”Olen sosiaalisesti laiska. Majoitan mieluummin ystäviä kuin tuntemattomia. Kokkauskursseilla voin itse säädellä tapaamisten pituutta ja kanssakäymisen määrää.”
Kokkaillessa yrtit olisi kiva kipaista omasta pihasta kattilaan. Vaikka Toscanan kasvukausi on ihanan pitkä, Sikke ei haaveile valtavan kokoisesta puutarhasta. Saarenmaalla kesiä asuessaan hän sai nauttia siitä 20 vuoden aikana tarpeekseen.
Välillä mieli kuitenkin karkaa suurempiin suunnitelmiin. Miltä tuntuisi pitää oliiviöljy- tai viinitarhaa?
Italiassa ihanaa on valo. Siitä Sikke nauttii. Ei Toscanassakaan eletä alkuvuodesta kesäkeleissä, mutta ilma on vähän yli kymmenen asteen tuntumassa. Liukkautta, pimeää ja kaiken pauloihinsa kietovaa harmautta ei sentään ole, vaikka paksu aamu-usva saattaakin joskus vuokratalon pihamaalla suikertaa.
”En kaipaa rantaelämää, mutta Italiassa on valoisia tunteja aamuisin ja iltaisin enemmän. Minulle ihanin hetki on avata aamulla ikkunoiden edessä olevat luukut ja katsella maisemaa ja valoa.”
Toscanan maastoissa on myös aivan erilaista kävellä kuin Helsingin kaduilla. Sikke nauttii reippaasta liikkeestä, ja hän nappaa usein sauvat mukaan.
”Pidän kävelemisestä, mutta juoksemisesta en. Se ei luojan kiitos sovi kropalleni.”
Liikunta ei ole Sikelle intohimo vaan enemmänkin yksi hoidettavista asioista. Hän tunnustaa haaveilevansa sohvaperunan elämästä, mutta uskoo, ettei laakereille sovi jäädä lekottelemaan – ei ainakaan, jos aikoo elää satavuotiaaksi, mikä on hänen suunnitelmissaan.
”Tässä iässä terveyden eteen täytyy nähdä vähän vaivaa, koska huvittaa elää. Ymmärrän, että aika on rajallista, ja sitä rajaa pitää vähän venyttää. Teen pakkopullan, mutta syön kyllä pullankin.”
Paras kohta liikunnalle on heti aamulla. Siken resepti on huijata kroppa joogamatolle heti sängystä, niin ajatus ei ehdi harhautua muualle. Hän tekee aamuisin joogaa ja pilatesta yhdistävän jumpan.
”Yritän muistaa lihaskuntoliikkeet, sillä voima katoaa tässä iässä. Teen minimin. En ole koskaan saanut liikunnasta euforisia tunteita. Päivä kuitenkin sujuu paljon paremmin, kun olen aloittanut sen liikkumalla.”
Henkisestä hyvinvoinnistaan Sikke pitää kiinni suurkuluttamalla hyvää kirjallisuutta. Juuri nyt hän lukee Pirkko Saisiota, ja Saku Tuomisen ja Esa Saarisen kirjat ihastuttavat aina. Self help -kirjallisuuteen muutoin kaikkiruokainen lukija ei tartu.
”Minulla ei ole ongelmaa, johon tarvitsisin ratkaisun. Olen elänyt helpon elämän. Ei ole ollut suuria ongelmia. Otan asiat aika kevyesti.”
Kevyesti ottaminen ei tarkoita, etteivätkö kipinät toisinaan sinkoilisi. Sikke uskoo, että energinen ihminen on usein myös vähän kiukkuinen, tai ainakin kärsimätön.
”Jos asiat eivät tapahdu nopeasti ja niin kuin minä haluan, tulen kärsimättömäksi. Se on luonteenpiirre, joka ei ole häipynyt iän myötä. Vanhemmiten onneksi kuitenkin jollain tavalla viisastuu. Annan ärsyttävien asioiden helpommin mennä ohi.”
Ikä antaa perspektiiviä. Välillä Sikke katsoo nuorempia naisia Instagramissa ja ajattelee, että heillä on vielä monia taisteluja edessään.
”Nuorempien naisten täytyy saada aurata tie tähän pisteeseen kuitenkin ihan itse. Me vanhemmat naiset olemme olemassa, jos he tarvitsevat meitä, mutta kyllä he pärjäävät."
Kärsimättömyys on toiminut käyttövoimanakin. Sikke on aina uskaltanut astua tuntemattomaan. Kun hän pisti Saarenmaalla pystyyn NamiNamaste-majatalonsa, moni ihmetteli, kuinka hän uskalsi.
”En minä nähnyt siinä mitään rohkeutta. Minulle se oli normaalia.”
Sikke viihtyy muutosten keskellä. Niiden aikana hän käy keskusteluja universumin kanssa.
”Minulla on vahva usko jonkinlaisiin universumin oppaisiin. Uskon, että olemme osa elämänkiertoa."
Perinteinen jumalusko tuntuu etäämmältä, mutta uushenkisyyskään ei ole hänen juttunsa.
”Kävin kerran selvänäkijällä. Hän sanoi, että ympärilläni leijuu ruuan tuoksu. Heippa!”
”Uskon, että kuolinvuoteellani ajattelen lähinnä, että äh, viihtyisin vielä! Minulla on elämännälkää.”
Et voi olla seitsemänkymppinen. Se on lause, jonka Sikke kuulee usein. Se tuntuu hassulta, sillä onhan hän. Ehkä ajatus iästä vaatisi päivittämistä?
”Ihmisillä on äideistään ja mummeistaan käsitys seitsemänkymppisyydestä, eikä se meidän sukupolvemme kohdalla enää pidä paikkaansa. Me hoidamme itseämme. Geeneilläkin on paljon vaikutusta. Minulla oli todella kaunis äiti, mutta hän ei vaivautunut liikkumaan, ja siihen hän kupsahtikin. Se oli opetus minulle.”
Oleellisinta Sikelle hyvinvoinnissa on se, että sisäinen minä ja ulkoinen minä olisivat mahdollisimman hyvässä tasapainossa – että peilikuva tuntuisi tutulta.
Välillä hän manaa mielessään katsoessaan nelikymppisiä, jotka julistavat rakastavansa ryppyjä.
”Ajattelen, että odottakaas! Saa nähdä, kuinka kauan ovat niihin rakastuneita. Käytän kyllä avukseni kaikki keinot, mutta kirurgiaa en ole kokeillut aikaa sitten tehtyä silmäluomileikkausta lukuun ottamatta. Pistoksista en tykkää, vaikka olen ottanut pistoksen sibeliusryppyyn kulmien välissä. Se tekee ilmeestäni väsyneen.”
Sikke suhtautuu ulkonäköön käytännöllisesti. Se kuuluu hänen julkiseen työhönsä.
”Myyn itseäni, joten ulkonäölläni on merkitystä. Jos joskus teetän jonkin toimenpiteen, se on jotain radikaalia, kuten perinteinen kasvojenkohotus. Useimmiten ajattelen vain, että antaa olla. Jos en olisi niin paljon kuvissa, en edes miettisi asiaa.”
Sikke tietää olevansa monen silmissä vahvan ihmisen maineessa, ja ajattelee itsekin niin. Hänen ei tarvitse hakea hyväksyntää ympäristöstään. Välillä hän miettii, mitä on elämässään saanut aikaiseksi.
”Joku on nobelisti. Mitä minä olen tehnyt? Mutta meitä tarvitaan joka junaan. Jos olen voinut kirjoillani, ruokaohjelmillani ja ruuallani tuottaa ihmisille hyvää mieltä, se riittää minulle. Uskon, että kuolinvuoteellani ajattelen lähinnä, että äh, viihtyisin vielä! Minulla on elämännälkää.”
Nyt juuri on aika antaa muutosten tuulien puhaltaa kunnolla. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, on Sikellä kenties jo kesään mennessä oma koti ja iso keittiö kokkauskurssilaisten käyttöön.
Siitä, missä se sijaitsee, Siken täytyy ehkä keskustella universumin kanssa.
Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 2/2025.
