Alexandra oli nuorena väkivaltaisessa suhteessa – sitten hänestä tuli showpainija: ”En olisi ikinä uskonut, että showpaini pelastaisi elämäni”
Alexandra Bonsdorff, 29, oli nuorena väkivaltaisessa suhteessa. Showpainihahmo Toxic Roxyna on turvallista kohdata nuoruustraumoja ja tukahdutettuja tunteita.
”Aloin harrastaa showpainia kolme vuotta sitten. Löysin lajin, kun lähdin huvikseni kaverin mukaan katsomaan show’ta. Painikehässä kaikkialla näkyi itseruskettavaa, vaaleita takatukkia ja tribaalitatuointeja. Viehätyin 2000-luvun roskaisesta estetiikasta ja lajin fyysisestä rankkuudesta. Minut houkuteltiin treeneihin. Rakastuin lajiin heti.
Showpaini antaa minulle turvallisen ilmapiirin kohdata tukahdutettuja tunteita, lapsuus- ja nuoruustraumojani sekä kokemaani lähisuhdeväkivaltaa.
Olen polkenut ylämäkeen viimeiset kymmenen vuotta. Samalla en ole antanut itselleni tilaa tuntea, miten huonosti elämässäni on ajoittain mennyt.
Lapsuuteni oli muuten melko tavallinen, mutta isäni sairasti koko lapsuusaikani. Hänellä oli sydänsairaus, joka määritti koko perheen tekemisiä. Näin, miten elämän voima hävisi hänestä, enkä halunnut lisätä hänen kärsimystään. Istuin usein pyöräkellarissamme itkemässä. Äitini oli supernainen, joka piti minua ja perhettäni pinnalla.
Päädyin viettämään aikaa porukoissa, joissa kavereita kuoli huumeisiin. Kun olin 19-vuotias, isäni kuoli aivoverenvuotoon. Muutin Intiaan ja aloin elämää nomadielämää. Yksin matkustavana, vaaleana naisena koin paljon häiriköintiä. Asuin rannoilla ja päädyin ajoittain huonoon seuraan. Minua hyväksikäytettiin seksuaalisesti, ja kesti tosi pitkään hyväksyä, että minut raiskattiin.
Kesäisin palasin Suomeen. Olin myös parisuhteessa ihmisen kanssa, joka nöyryytti ja kontrolloi. Lopulta suhde päättyi siihen, että kumppani oli väkivaltainen.
Vaikka elämässäni on ollut erilaisia vaiheita, olen nuoresta asti ollut urheilullinen ja harrastanut joogaa ja kiipeilyä.
Heti ensimmäisissä showpainitreeneissä viehätyin raskaasta treenistä. Lajia treenataan crossfit-tyyppisesti todella kovalla intensiteetillä. Treeneissä on mahdollista käydä useampi tunti viikossa, itse treenaan 2–3 tuntia.
Ensimmäisen showpainivuoden eli niin sanotun koulutusvuoden aikana oivalsin, miten tärkeää on, että showpainissa olen saanut alkaa kohdata väkivaltaa turvallisessa ilmapiirissä.
Painiessa varsinaista väkivaltaa ei koeta kuin vahingossa, sillä showpaini on urheiluviihdettä, ja jokainen esitys on käsikirjoitettu. Painijat vain esittävät painivansa ja satuttavansa toista. Treeneissä opettelemme kaatumaan ja lyömään ilman, että kosketuksessa on voimaa.
”Aluksi pelkäsin kipua, kunnes opin ottamaan iskuja vastaan ja kaatumaan oikein.”
Suomessa showpainissa on niin vähän harrastajia, että naiset painivat miehiäkin vastaan. Olen 165-senttinen ja saatan kohdata painiessa kaksimetrisen miehen. Aluksi pelkäsin kipua, kunnes opin ottamaan iskuja vastaan ja kaatumaan oikein.
Olin treenannut showpainia puoli vuotta, kun opin ottamaan iskun vastaan ja puhkesin treenisalilla itkemään. Aloin hyperventiloida ja sain paniikkikohtauksen. Painikumppanini keskusteli kanssani ja auttoi minua tilanteessa. Tajusin, miten tuuliajolla olin ollut väkivaltakokemuksien käsittelyn ja tunteideni kanssa.
En ollut aiemmin osannut itkeä kokemani väkivallan vuoksi ja olin todella luja. Olin vain selvinnyt ja pärjännyt kaiken läpi. Olin halunnut tulla hyväksytyksi ja suorittanut kaikkea. Samalla olin toisinaan kieltänyt itseltäni levon ja tuntemisen. Olin kyllä kokeillut vuosien varrella käydä terapiassa ja erilaisilla kursseilla, mutta niissäkin olin ylianalysoinut tunteitani enkä tuntenut niitä. Terapiasta on ollut paljon apua, mutta väkivaltaa en ole siellä voinut käsitellä.
Showpainissa tunteet ovat saaneet tulla. Olen saanut itkeä. Miehet painisalilla ovat antaneet tunteenpurkauksilleni tilaa ja aikaa. Se tuntuu helpottavalta. Aiemmin selvisin kaikesta naama irvessä, mutta nyt ajattelen, että itketään.
”Toxic Roxyyn kanavoin seksuaalista, feminiinistä minää, joka en muuten uskalla olla.”
olen saanut paitsi viisi kiloa fyysistä voimaa eli lihasmassaa mutta paljon myös itsevarmuutta. Se on etenkin luomani hahmon, Toxic Roxyn, ansiota. Olen harrastanut näyttelemistä lapsena ja nuorena, joten minulle näytteleminen on luontevaa.
Todellinen arkiminä on aina piiloutunut poikien vaatteisiin. On tuntunut helpommalta verhoutua maskuliiniseen energiaan, koska silloin ei tarvitse miettiä miehistä katsetta.
Toxic Roxyyn kanavoin seksuaalista, feminiinistä minää, joka en muuten uskalla olla. Inspiraatio hahmoon on tullut 2000-luvun Christina Aguilerasta ja Britney Spearsista. Toxic Roxy keikuttaa lantiota ja istuu miesyleisön syliin. Hänellä on minisortsit, glitter cowboy -saappaat ja vahva meikki. Joka kerta kun menen lavalle, oikein kruunaan itseni Toxic Roxyksi.
En edelleenkään meikkaa paljon tai pukeudu näyttävästi. Elän omannäköistä elämääni. Asun pienessä rintamamiesmökissä ja viihdyn yksin. Saa nähdä, voisinko menestyä showpainissa myös kansainvälisesti.
En olisi ikinä uskonut, että showpaini pelastaisi elämäni. En halua silti ajatella, että tämä on uhritarinani. Tämä on tarina siitä, miten pimeyden voi muuttaa voimavaraksi.
Jos nyt kohtaan seksuaalista ahdistelua tai vaikka rasismia, haluan olla se, joka laittaa huutelijoille luun kurkkuun. En katso kiusaamista vierestä. Suojelen itseäni ja heikompiani enkä pelkää enää.”
Juttu on julkaistu Trendissä 3/2024.
