Lapsuuteni oli rahallisesti niukka. Toteutin haluani ostaa ja omistaa tavaroita hamstraamalla seinilleni julkkisten julisteita ja kuvittelemalla, että vielä joskus minullakin on varaa. Ajattelin aina, että jos saan lapsia, he saavat kaiken haluamansa.

Kun aloin odottaa tytärtäni, ostin jo kahdeksannella raskausviikolla käytetyt vaunut. Puolivälissä odotusta tilasin Saksasta toiset. Kaikki muut ostivat tylsiä mustia ja harmaita vaunuja, minä löysin leijonakuosiset. Ulkonäkö oli minulle tärkeintä, ei käytännöllisyys.

Olin aktiivinen äitien ryhmissä ja halusin, että tapaamisissa lapsellani on hienot vaatteet. Uskoakseni mukana oli näyttämisenhalua: minun lapseni ei kulje missä tahansa vaatteissa toisin kuin minä lapsena.

Haalarit olivat intohimoni. Meillä oli viisitoista 74-senttistä haalaria ja lisäksi 68- ja 80-senttisiä. Kun mieheni kysyi, mihin niitä tarvitsen, tunsin voimakasta syyllisyyttä. Tiesin, että tarvitsen niitä itseni takia. Oli jännittävää odottaa paketteja.

Kun tyttäreni oli kaksi, aloin ostaa hänelle Elle-muovitakkeja. Hänellä oli niitä viisi eriväristä. Muovi­takkihan on luultavasti inhottavin vaate, joka taaperolla voi olla, mutta silloin se oli minusta hieno.

Menin kerran tuttavani kanssa tavaratalon kalliille lastenvaateosastolle, mutta hän koki olonsa siellä epämukavaksi, koska hänellä ei ollut varaa moisiin vaatteisiin. Havahduin siihen, että hän ja moni muu piti minua varakkaana. Sehän ei ollut totta. Suurimman osan vaatteista maksoivat anoppini ja äitini.

Lastenvaatteiden ostohimo laantui, kun lapsi rupesi itse päättämään, mitä laittaa päälleen. En kokenut ostamisen iloa, jos hän ei pitänyt vaatteesta.

Sitten keksin, että tytär haluaa gerbiilejä. Hän ei ollut niistä kovin innostunut, mutta minä halusin hänen olevan, koska eihän aikuinen itse voi haluta gerbiilejä.

Sekosin jyrsijöihin. Lopulta minulla oli gerbiilien lisäksi hamstereita, rottia, hiiriä, kaneja, deguja ja chinchilloja. Valvoin öitä miettien niiden tarvikkeita.

Se oli levotonta ja ahdistavaa aikaa. Mieheni kesti riippuvuuttani melko hyvin, mutta totta kai hän syyllisti minua – ja aivan syystä. En ollut mihinkään tyytyväinen.

Kun avioliittomme päättyi, elin vaikeissa ihmissuhteissa, jotka tarjosivat jännitystä ja tunteiden vuoristorataa siinä määrin, etten shoppaillut mitään. Luulin, että addiktioni oli hävinnyt, mutta ei se ollut.

Kun tapasin nykyisen mieheni vuonna 2019, elämäni tasoittui. Pian huomasin, että sisimmässäni on edelleen tyhjä kohta. Aloin ostella vaatteita itselleni, mutta piilottelin ostoksia mieheltäni. Hävitin pakkauspahvit ja kuitit. Vaatteet otin esille myöhemmin. Näin saatoin vastata miehelleni, etteivät ne ole uusia, kun hän ihmetteli, olinko taas ostanut jotain.

Hiljattain päätin, että minun on pakko pistää ostamiselle stoppi. Päätös on tuonut tunteen siitä, että hallitsen shoppailuhimoani paremmin kuin ennen. Syyllisyys on vähentynyt.

Olen onnistunut aika hyvin. Aina kun minun tekee mieli ostaa jokin vaate, kysyn itseltäni, onko minulla samantapaista, olenko käyttänyt sitä, onko sille oikeasti tarvetta ja mahtuuko se kotiimme. Lupasin itselleni, että saan ostaa käytettyjä vaatteita, mutta yritän olla ostamatta niitäkään.

Olen hyväksynyt sen, että luultavasti tulen aina olemaan hieman shoppailuaddikti. Pääasia on, että tulen asian kanssa toimeen.

Ostamisen sijaan olen alkanut harrastaa liikuntaa ja kokeilla eri lajeja. Se antaa vähän samaa tyydytystä kuin shoppailu: on jotain kivaa mitä odottaa. Yritän kanavoida shoppailuhimot himoon hoitaa kuntoani.

Juttu on ilmestynyt aiemmin Kauneus ja Terveys -lehdessä 11/2023.