Eeva

Selviytymistarina: Erityisherkkä Riikka on kärsinyt syömishäiriöstä, läheisriippuvuudesta ja masennuksesta: ”Uskon, että jokaisella vakavasti masentuneella on itsetuhoisia ajatuksia, koska olemassaolo on silloin niin tuskallista”

Selviytymistarina: Erityisherkkä Riikka on kärsinyt syömishäiriöstä, läheisriippuvuudesta ja masennuksesta: ”Uskon, että jokaisella vakavasti masentuneella on itsetuhoisia ajatuksia, koska olemassaolo on silloin niin tuskallista”
Riikka Rintasalon piti lapsena olla käytökseltään kympin tyttö. Se toi hänelle syömishäiriön ja kolme vakavaa masennusjaksoa. Jokaisella masennusjaksollaan Riikka on ollut vakuuttunut, että muilla ihmisillä asiat olisivat paremmin, jos häntä ei olisi. ”Kipeä mieli ei näe pidemmälle.”
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 3.4.2022

Oma lapsuuskuva on ilahduttanut viime kuukausina seinäjokelaista Riikka Rintasaloa, 57. Siinä hän istuu mummansa sylissä.

”Voi, kun minä olenkin tuossa suloinen. Olen avoin, puhelias, ennakkoluuloton ja utelias – kaikkea sitä, minkä haluaisin löytää taas itsestäni. Tuota pientä Riikkaa pystyn katsomaan lempeästi.”

Vuosikymmeniä Riikka on tuijottanut peilikuvaansa ja tekemisiään niin säälimättömästi, että myötätunto itseä kohtaan on hänelle melko tuore asia. Toisaalta elämä on kartuttanut ymmärrystä toisia ihmisiä kohtaan. Hymy voi peittää synkän surun.

”Kun koskaan ei voi tietää, mitä toisen elämään kuuluu, pitää aina olla hänelle hyvä”, Riikka sanoo.

Kympin tyttö

Lukuisten sääntöjen kokoelma koristi lapsuudessa Riikan huoneen seinää. Oli Raamatun kymmenen käskyä sekä kodin, koulun ja partion sääntöjä.

Kymmenvuotias tyttö oli itse tekstannut ne julisteeksi, jonka hän näki aamulla ensimmäisenä.

”Jos aamu käynnistyi huonosti ja kotona tuli eripuraa, menin takaisin sänkyyn ja yritin nousta uudelleen oikealla jalalla, jotta asiat sujuisivat paremmin.”

Lapsuudenperheessä kasvatus kiteytyi hyviin käytöstapoihin ja sääntöihin. Virkamiesperhe oli monin tavoin kunnollinen ja turvallinen, mutta myöhemmin Riikka ymmärsi, että jotain puuttui. Kauniit kulissit olivat niin tärkeät, ettei aitojen tunteiden ilmaisemiselle ollut lupaa.

”Tunsin pienestä pitäen, että minun piti miellyttää vanhempiani. Olen erityisherkkä, joten reagoin jo lapsena asioihin vahvasti”, Riikka kertoo.

Riikka ei tiedä varmuudella syytä kodin ilmapiirille. Hän uskoo, että käytöstapojen korostaminen oli 1960-luvulla tavallista.

”Jos käyttäydyin väärin, yleensä äidin tai isän pitkä katse riitti. En muista, että olisin koskaan saanut selkääni.”

Riikka tavoitteli täydellisyyttä käytöksessä, mutta ei muilla elämänalueilla. Hän pohtii, että ehkä kyse oli loputtomasta hyväksynnän ja rakkauden janoamisesta.

”Minua hirvitti ajatella, että loukkaisin jotakuta, ja kun tietenkin joskus loukkasin, suomin itseäni valtavasti.”

”En voinut olla aito”

Riikka tarkkaili ympäristöään ja punnitsi, miten missäkin tilanteessa tulisi esiintyä. Olisiko sopivaa nauraa, vai pitäisikö olla surullinen? Lopulta hän ei uskaltanut reagoida mitenkään ennen kuin tiesi varmasti, mikä olisi soveliasta. Hän jähmettyi ilmeettömäksi, eikä aina edes ehtinyt mukaan myötäilemään toisten tunteita. Olo oli hämmentynyt, ahdistunut ja ulkopuolinen.

”En voinut olla aito, kun en tuntenut itseäni, eikä minusta voinut saada kummoista ensivaikutelmaa, koska en uskaltanut antaa itsestäni mitään”, Riikka pohtii.

”Jotkut läheisistäni luulivat, että olin tunteeton ja välinpitämätön. Sisälläni kyllä myllersi, mutta en halunnut päästää mitään ulos ennen kuin tiesin, että tekisin sen oikein.”

Toisinaan Riikka joutui käyttäytymään vastoin omaatuntoaan, koska hän ei uskaltanut uhmata yhteisön painetta.

”Puutuin ala-asteella kiusaamiseen, ja se ärsytti joitakin. Heidän mielestään luulin olevani parempi, pikku pyhimys. Sen jälkeen olin hiljaa ja saatoin nauraa kiusaajien mukana, vaikka sisimpääni sattui.”

Teini-iässä Riikalle puhkesi vähitellen ahmimishäiriö BED. ”Uskoin, että ihmiset arvottivat minua sen mukaan, kuinka paljon painoin.”

Toisten ihmisten sanomiset merkitsivät Riikalle muutenkin paljon. Hän huomasi, kuinka pieniä ja siroja tyttöjä usein ihailtiin.

”Olin ehkä vähän pullukka, mutta se ei ollut haitannut minua. Kun sitten toisia kehuttiin hoikkuudesta, aloin pitää reisiäni paksuina.”

Teini-iässä Riikalle puhkesi vähitellen ahmimishäiriö BED.

”Uskoin, että ihmiset arvottivat minua sen mukaan, kuinka laiha olin ja kuinka paljon painoin.”

Riikan kriittisyys kohdistui ainoastaan hänen omaan ulkonäköönsä.

”Uskoin, että ihmiset arvottivat minua sen mukaan, kuinka laiha olin ja kuinka paljon painoin.”

Elettiin 1980-luvun alkua, eikä syömishäiriöistä juurikaan puhuttu. Kotona Riikkaa ei painostettu laihduttamaan tai liikkumaan, mutta häntä kannustettiin, kun hän niistä innostui. Ahmimisen hän osasi salata.

17-vuotiaana Riikka nosti kissan pöydälle. Hän luki naistenlehdestä artikkelin syömishäiriöstä ja vei sen vanhemmilleen.

”Totesin, että minulla on tämä, ja pyysin apua. He vastasivat, että jos haen psykiatrista apua, tieto siitä leviää, enkä tule ikinä saamaan töitä. Tulevaisuus olisi kuulemma sitten siinä. Niinpä sairaus eteni minulla monen vuoden ajan.”

Kuka minä oikeasti olen?

Lapsuudessaan ja nuoruudessaan Riikka sulkeutui ja kontrolloi itseään niin paljon, että unohti, kuka oikeasti oli.

”Minulla ei ollut minkäänlaista itsetuntemusta esimerkiksi silloin, kun piti valita ammatti. Opettajaisäni sanoi, että minusta tulisi varmaankin hyvä opettaja. Olin vähän pettynyt, mutta en nähnyt muutakaan vaihtoehtoa.”

Ulkonäkökamppailu vei Riikan keskittymiskyvyn lähes täysin.

Opettajankoulutukseen hakeutumisessa oli se plussa, että tuohon aikaan pyrkijöiden ei tarvinnut lukea yhtään pääsykoekirjaa. Ulkonäkökamppailu veikin Riikan keskittymiskyvyn lähes täysin, lukeminen olisi ollut mahdotonta.

Riikka pääsi opiskelemaan haastattelun ja opetusnäytteen perusteella.

Hän tunsi kuitenkin itsensä muiden opiskelijoiden joukossa ulkopuoliseksi. Aito yhteys omaan itseen oli kateissa.

”En tiedä, olivatko muut ihmiset erilaisia vai enkö minä vain ollut valmis sopeutumaan joukkoon. Ajelehdin eteenpäin ja usein rimaa hipoen sieltä, missä se oli matalimmillaan.”

Riikka jäi usein pois tunneilta ja kokeili, pääsisikö tentistä läpi lukematta tai selailemalla hieman kavereiden muistiinpanoja. Hän kiirehti luennoilta kotiin ja poikkesi matkalla ostamaan herkkuja.

Kamelin selän katkaisi lopulta kihlauksen purkautuminen. Riikka oli varma, että ensirakkaus kaatui hänen ylipainoonsa, vaikka niin ei todellisuudessa ollut.

Elämänhalu katosi.

”Elin hetken villiä opiskelijaelämää vastoin arvojani. Hain helpotusta alkoholista. Vähitellen annoin itseni uskoa, että olisi kaikille parempi, jos minua ei olisi.”

Riikan alkoi olla työlästä lähteä minnekään. Hänen oli vaikea olla hereillä, mutta unikaan ei tullut. Hän syytti itseään muun muassa saamattomuudesta, laihdutusyritysten epäonnistumisista ja vääristä valinnoista.

Psykologin luona käyminen toi elämänhalun takaisin.

Kun vanhemmat kävivät tyttärensä luona, äiti näki lannistuneen ja välinpitämättömän oloisen Riikan.

Hänen mielestään tytön piti hakea apua.

”Olin jo päättänyt, kuinka kuolen, mutta ajattelin voivani käydä äidin mieliksi psykologilla. Psykologi sai mielenkiintoni heräämään, ja halusin alkaa käydä hänen luonaan. Vähitellen aloin kiinnostua muutenkin elämästä.”

”On ollut saavutus nousta sängystä ja pukeutua”

Riikka meni naimisiin 25-vuotiaana, ja perhe kasvoi viidellä lapsella. Masennus ei kuitenkaan hellittänyt, vaikka elämässä oli myös paljon iloa.

Riikka on kärsinyt kolme vakavaa masennusjaksoa, joista viimeisimmästä hän on vasta toipumassa. Taustalla on aina ollut jokin oma tai läheisten vaikea kokemus.

”Toisen masennusjakson aikana en vain jaksanut enää toimia. Askeleet ja mieli hidastuivat. Lasten rakkaus antoi kuitenkin valtavasti voimaa. Annoin ja sain rakkautta, ja se oli hyvin parantavaa.”

”Toisen masennusjakson aikana askeleet ja mieli hidastuivat. Lasten rakkaus antoi kuitenkin valtavasti voimaa.”

Pahimmillaan masennus on vienyt Riikan keskittymiskyvyn niin, ettei hän ole pystynyt katselemaan televisiota tai harrastamaan mitään. On ollut saavutus nousta sängystä ja pukeutua.

”Jos olen saanut luettua kirjasta kaksi sivua, se on ollut ilonaihe. Masentuneelle käy helposti niin, että hän lukee yhtä ja samaa sivua yhä uudelleen, ja se masentaa vain enemmän.”

Ollessaan pohjamudissa Riikka ei ole jaksanut seurata elokuvia. Kun paha olo on hieman hellittänyt, hän on aloittanut mielellään jollain kevyellä televisiosarjalla.

”Olen pystynyt nauramaan itselleni, mutta pahimpana hetkenä mikään ei ole heilauttanut mihinkään suuntaan. Näen hymyn ja naurun toipumisen merkkeinä.”

”Olen pystynyt nauramaan itselleni. Näen hymyn ja naurun toipumisen merkkeinä.”

Viimeinen pisara ennen kolmatta romahdusta

Kolmas masennusjakso oli Riikalle syvin ja vaikein. Sen laukaisivat jälleen lähipiirin traagiset kohtalot, ja vasta myöhemmin Riikka on ymmärtänyt kärsineensä läheisriippuvuudesta.

Hän on yrittänyt pitää koko perhekuntaa koossa niin henkisesti kuin taloudellisestikin.

Riikka on kokenut kolme vakavaa masennusjaksoa. Vasta myöhemmin Riikka on ymmärtänyt kärsineensä myös läheisriippuvuudesta. ”Pahimpana hetkenä mikään ei ole heilauttanut mihinkään suuntaan.”

Viimeinen pisara ennen kolmatta romahdusta oli kiusatuksi tuleminen rakkaan harrastuksen parissa. Harrastus, jonka olisi pitänyt antaa voimia kaikkeen muuhun, veikin umpikujaan. Riikka menetti samalla monta ystävää ja jäi jumiin epäoikeudenmukaisuuden kokemukseensa. Hän menetti toimintakykynsä ja joutui sairaalaan joulukuussa viisi vuotta sitten.

Parin viikon sairaalajaksoa Riikka muistelee kiitollisuudella.

”Minua kuvainnollisesti kannettiin. Jos en jaksanut jutella, hoitajat kysyivät, voisivatko tulla puolen tunnin päästä uudelleen, ja koska en kehdannut kieltää, he tulivat.”

Olihan Riikka antanut siihen luvan.

”Se aktivoi minua. Hoitajat olivat sisukkaita ja ammattitaitoisia, ja minä menin aina lankaan”, Riikka muistelee nauraen.

Riikka oli aiemmin lääkevastainen, mutta nyt hänen mielensä muuttui.

”Sairaalassa lääkitykseni laitettiin kohdilleen, jotta sain nukuttua ja rauhoituttua.”

Riikka toivoo, että hänen viisi aikuista lastaan eivät ikinä lakkaisi puhumasta hänelle mahdollisista vaikeuksistaan. ”Haluan tuntea lapseni.”

Jokaisella masennusjaksollaan Riikka on ollut vakuuttunut, että muilla ihmisillä asiat olisivat paremmin, jos häntä ei olisi.

Hän on nähnyt vain ketjun pettymyksiä, joita hän on tuottanut niin itselleen kuin läheisilleen.

Riikka myöntää, että omien vikojen ympärillä pyöriminen on itsekeskeistä, mutta kipeä mieli ei näe pidemmälle.

”Uskon, että jokaisella vakavasti masentuneella on itsetuhoisia ajatuksia, koska olemassaolo on silloin niin tuskallista. Kyse ei välttämättä ole halusta kuolla, vaan siitä, ettei kestä sisäistä kipua.”

”Toipilaana en kestä vastoinkäymisiä”

Vuosien mittaan ulkonäön saama huomio Riikan ajatuksissa on vähentynyt ja syömishäiriö kutistunut sokeririippuvuudeksi.

”Kun kuukauden vältän sokeria, alkaa helpottaa mutta repsahdan aina uudelleen. En kuitenkaan pidä sokeririippuvuutta kovin vakavana.”

Toisten ihmisten loukkaamista Riikka pelkää edelleen. Ei hän ilkeäksi halua muuttua, mutta vääränlaisesta miellyttämisenhalusta hän pyrkii eroon.

”Haluan oppia tekemään masennuksestani huolimatta kivoja asioita ilman huonoa omaatuntoa. Menin avioeron jälkeen uudelleen naimisiin, ja saan käydä mieheni kanssa hyvillä mielin teatterissa, pelata golfia tai vain nauraa.”

Sairastuttuaan Riikka on yrittänyt useita kertoja palata opettajan työhön, aina toiveikkaana ja intoa uhkuen. Joka kerta paluu on epäonnistunut.

”Toipilaana en kestä vastoinkäymisiä. Ne vaikuttavat minuun 50-kertaisesti. Sivullinen saattaisi sanoa, että kylläpä pienestä annoit periksi. Mutta minkäs sille voin?”

”Yritän aktiivisesti luoda päiviini positiivisia kokemuksia”, Riikka kertoo.

Vertaistuen merkitys

Työterveyslääkärin ja terapian lisäksi vertaistukiryhmät ovat tarjonneet suuren avun. Riikka on myös kouluttautunut sairaanhoitopiirin kokemusasiantuntijaksi. Opinnot antoivat hänelle paljon.

”Meitä oli kaksitoista ihmistä, jotka olimme selviytyneet koettelemuksistamme. Jaoimme hyvin erilaiset tarinamme, ja se oli opettavaista. Se vei pois itsekeskeisyyttä. Muidenkin tarinat olivat surullisia.”

”Kun jaoimme tarinamme, se vei pois itsekeskeisyyttä. Muutkin olivat kokeneet kovia.”

Riikka on tutkinut sukutaustaansa ja löytänyt sieltä mielenterveysongelmia. Molemmat isoisät olivat sodan satuttamia.

”Traumat kulkevat suvussa. Haluan omalta osaltani katkaista vahingollisia tottumuksia, esimerkiksi kulissien ylläpitoa. Nyt saa puhua ja hakea apua. Ei tarvitse piilotella eikä olla täydellinen.”

Riikka toivoo voivansa palata vielä kuntoutustuelta työelämään ainakin jossain muodossa. Hän on aina halunnut osoittaa myös oppilailleen armollisuuden merkitystä. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, että on itse kamppaillut asian kanssa.

”Oppilaideni ei tarvitse itkeä, jos he myöhästyvät tunnilta. Olen yrittänyt tuoda armollisuutta jonkin verran myös työyhteisöön, mutta se on haasteellista. Opettajissa on suorittajaluonteita, ja työ on kiireistä.”

”Tartun joka päivä pieniin valoisiin hetkiin”

Toistaiseksi Riikka nauttii levosta ja rauhallisista aamuista. Nyt on aika olla vaatimatta itseltä liikaa. Se ei ole helppoa, koska Riikka suunnittelee mielellään tulevaa.

”Pelkään masennuksen uusiutumista mutta teen parhaani, ettei niin kävisi. Hukkasin itseni niin pahoin ja olen työskennellyt urakalla sen eteen, että tietäisin, mitä haluan ja mistä pidän.”

Nykyisin Riikka pyrkii kuuntelemaan itseään tarkoin. Jos hän jaksaa pyyhkiä pöydän, se on jo hienoa. Kaikkea ei tarvitse siivota kerralla. Jos vointi suinkin sallii, hän harrastaa liikuntaa.

”Tartun joka päivä pieniin valoisiin hetkiin ja painan ne sydämeeni. Yritän myös aktiivisesti luoda päiviini positiivisia kokemuksia. Ja jos en jaksa, huilaan.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 1/2022.

Kommentoi +