Seela Sellan ja Elis-puolison suhteeseen mahtui suurta rakkautta ja uskottomuutta: ”Pettämisestä tehdään usein turhan suuri numero”

Näyttelijä Seela Sella kertoo käännekohdistaan Eevan juttusarjassa Elämäni roolit:

Uskollinen palvelija | Niin kauan kuin pystyn ja kykenen

”Minulla on vankkumaton usko siihen, että työni on tärkeää. Ajattelen, että katsomossa saattaa istua yksi ihminen, joka tarvitsee juuri nyt näytelmän sanomaa.

Tunnen olevani yleisölle vastuussa, ja siksi teen työtä niin kauan kuin jaksan ja kykenen. Näyttelijänä olen palveluammatissa.

Sinnikkyys on lapsuuteni perua. Kasvoin siihen ajatukseen, että jokaisella työllä on merkitys. Olen noussut lavalle lamauttavissa selkäkivuissa ja kesken Ménièren taudin huimauskohtausta. Viime aikoina olen joutunut skarppaamaan sairauskohtauksen takia.

Sain lokakuussa aivoinfarktin. Kaaduin lattialle lähikaupassani Helsingin Munkkiniemessä. Pääsin ylös mutta kun yritin puhua, suustani ei tullut sanoja.

Noin puolen tunnin päästä kaatumisesta tunsin oloni normaaliksi. Minulle tyypillisesti en mennyt lääkäriin, vaan ajoin kaupasta kotiin.

Seuraavalla viikolla minulla oli rutiinitarkastus lääkärissä. Kun kerroin kaatumisesta, lääkäri lähetti minut jatkotutkimuksiin. Vähän kiukkuisena vastustelin mutta menin. Kävi ilmi, että olin saanut aivoinfarktin. Asiaa tutkitaan yhä, tällä hetkellä voin kohtalaisen hyvin. Välillä jokin yksittäinen vuorosana ei meinaa tulla ulos suustani, mutta sellaista vanhuus on.

Eniten arkeani on hankaloittanut se, että ajokorttini hyllytettiin infarktin jälkeen kolmeksi kuukaudeksi. Olen ihmetellyt, miten kuljetan Nasu-koiraani ja liikun töihini Tampereen Työväen Teatteriin. Toki turvallisuus on tärkeintä.

Näyttelen parhaillaan Tampereen Työväen Teatterin Eichmann – Mistä yö alkaa -näytelmässä filosofi Hannah Arendtia. Se on viimeinen suuri teatteriroolini.

Viimeinen näytös on tammikuun lopulla, sen jälkeen jatkan puhekeikkoja ja runoesityksiä. Ne ovat vähemmän fyysisiä kuin näytelmät. Aloitan myös kirjaprojektin.

Lapseni ovat sanoneet jo vuosia, että minun olisi aika jäädä eläkkeelle. En kuitenkaan halua vielä luopua kokonaan työstä, sillä se on elämän eliksiiri. Vauhtini hidastuu mutta ei pysähdy.”

”Hetkelliset hullaantumiset ovat eri asia kuin halu elää toisen kanssa.”

Vauhdikas vaimo | Suurin on rakkaus

”Puolisoni Elis Sella oli viisas ihminen. Olin nuoresta pitäen vauhdikas töissäni ja ihmissuhteissani: kohelsin, menin ja tulin. Vaikka minussa oli kestämistä, Elis antoi minulle tilaa.

Kiitos hänen, lapsillamme Arielilla ja Ilanalla oli hyvä ja turvallinen koti, vaikken pullantuoksuinen äiti ollutkaan.

Olin kova tyttö ihastumaan erityisesti nuorena ja hullaannuin herkästi vielä aikuisenakin. Liitossamme oli pettämistä ja mustasukkaisuutta. Ne eivät kuitenkaan rikkoneet välejämme.

Ajattelen, että pettämisestä tehdään usein turhan suuri numero. Mokomille syrjähypyille ei tarvitsisi antaa niin paljon painoarvoa, sillä yleensä ne eivät merkitse mitään. Hetkelliset hullaantumiset ovat eri asia kuin halu elää toisen kanssa.

Tapasin Eliksen 1960 Turussa Samppalinnan kesäteatterissa. Minä näyttelin siellä ja hän työskenteli operettilaulajana.

Rakkaustarinamme lähti liikkeelle kollegojen yllytyksestä. Heidän mielestään meidän tulisi olla pari, jotta saisin hienon sukunimen. Olen tyttönimeltäni Virtanen.

Vuotta myöhemmin Turun Sanomien sunnuntainumerossa julkaistiin minun ja Eliksen kihlausuutinen – se oli meille täydellinen yllätys, enkä vieläkään tiedä, kuka ilmoituksen laittoi. Luultavasti joku kavereistamme halusi vauhdittaa seurustelusuhdettamme.

Eliksen kanssa oivalsin, että todellinen rakkaus tulee, kun oppii tuntemaan toisen. Rakkaus on sitä, että kunnioittaa toista ja tekisi toisen puolesta mitä tahansa. Rakkaus tuo myös menettämisen pelon.

Elis kuoli yllättäen rutiinileikkauksen jälkeen saamaansa sydäninfarktiin 1992. Olen ollut sinkkuna siitä lähtien.

Rakastan edelleen flirttailua. Minusta on ihanaa, kun minut huomioidaan naisena, mutta en ole kohdannut ketään, joka värisyttäisi minua samalla tavalla kuin Elis. Hän on edelleen elämäni rakkaus.

Juttelen Elikselle joka päivä. Välillä rähisen hänelle kiukkuisena, jos olen hukannut avaimet.

Eikä minulla olisi aikaakaan juosta kenenkään perässä. Päivät ovat täynnä tekemistä: työtä, läheisiä ja ystäviä. En ole koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi.

Tunnen yhä olevani nainen, vaikka olen vanha. Intohimo tarkoittaa minulle nykyisin energiaa, jolla teen työtäni. Teatterin ilmatilassa tapahtuu hetkessä olemisen taika. Puhun siitä näyttämöerotiikkana.”

Kiireinen äiti | Lapset ovat antaneet anteeksi

”Työ on mennyt elämässäni perheen ohi. Minun on pitänyt tehdä uhrauksia, jotta olen jaksanut lukea tekstejä, harjoitella vuorosanoja ja syventyä rooleihin. Päivisin olen ollut harjoituksissa ja iltaisin esityksissä.

Olen ollut itsekäs äiti. Olen pyytänyt lapsilta anteeksi sitä, että olen ollut heidän lapsuudessaan niin vähän läsnä. Luultavasti olen saanut anteeksi, koska kaikki välillämme on hyvin ja lapset pitävät minusta huolta. Olisin voinut olla heille parempi vanhempi. En kuitenkaan osaa katua valintojani, sillä työ on ollut minulle tärkeää.

Tyttäreni Ilana syntyi 1964 ja poikani Ariel kolme vuotta myöhemmin. Teimme Eliksen kanssa molemmat töitä aamusta iltaan, sillä palkat olivat pieniä. Kotiapulainen hoiti lapsia ja arjen askareita.

Tunnen kiitollisuutta siitä, että minulla on hyvät välit lapsiin. Näen Suomessa asuvaa tytärtäni viikoittain. Hän katsoo perääni. Ariel on perustanut perheen Israeliin. Minulla on kolme jo aikuista lastenlasta. Olen erityisen läheinen Suomessa asuvan tyttärenpojan Joonatanin kanssa. Arielin pojista toinen asuu Israelissa, toinen Ranskassa.

Minulla on lasten kanssa harvoin erimielisyyksiä. Ainoa asia, josta emme ole päässeet vielä yksimielisyyteen, ovat hautajaiseni. Olemme nyt siinä vaiheessa, että keskustelemme käytännön järjestelyistä.

Olen päättänyt, että hautajaiset ovat kaikille avoimet, mikä taas ei ole lasten suurin toive. Ajattelen, että se on viimeinen ensi-ilta, jossa minulla on päärooli.

Haluan kutsua ihmisiä katsomaan, minkälaiset ovat juutalaiset hautajaiset. Muistotilaisuutta toivon pienemmälle porukalle. En halua, että lasten tarvitsee tuhlata rahaa suuren joukon ruokkimiseen.

Vaikka sain pohjan elämään isoäidiltä ja äidiltä sekä tietenkin Elikseltä, suurimmat opettajani ovat olleet lapseni. He näyttävät minulle edelleen konkreettisesti sen, mitä rakkaus on. Haluaisin jättää lapsille ja lastenlapsille henkiseksi perinnöksi samanlaisen turvan, joka minua pienenä kannatteli.”

”Olen saanut kohdata hämmentävän paljon hyvää. Sitä paitsi eivät ihmiset yleensä tee tahallaan toisilleen väärin vaan olosuhteiden pakosta tai tietämättömyyttään.”

Äidin tyttö | Suhde isään jäi mietityttämään

”Koko kylä kasvatti minut Pispalassa Tampereella. Kotiraitilla liikkui erilaisia ihmisiä taiteilijoista työläisiin ja laitapuolen kulkijoihin.

Pispalan hengen mukaisesti toiset otettiin huomioon; autettiin heitä, joilla menee vielä huonommin. Opin jo nuorena, että jokaisella on samanlainen ihmisarvo ja että mukavakin ihminen voi joskus rähistä juovuksissa. Isäni Jaakko oli viinaanmenevä. En silti muista koskaan nähneeni häntä humalassa, sillä kasvoin äitini Hilpin ja äidinäitini Martan kanssa. Vaikka vartuin rikkinäisessä kodissa, lapsuuteni oli onnellinen.

Mummulla on ollut suuri vaikutus elämässäni. Hän oli syvästi uskonnollinen ja otti minut, silmäteränsä, usein mukaansa Pelastusarmeijan kokouksiin.

Muistan elävästi lämmön ja viisauden, mikä säteili liikkeessä työskennelleistä ihmisistä. He kannustivat minua, eivätkä koskaan tuominneet tai kritisoineet.

Mummuni avarakatseisuus ja lempeys kannattelevat minua yhä. Hän oli viisas vanhan kansan ihminen, joka kehotti etsimään totuutta. Pystyn edelleen kuulemaan mummun äänen. Tiukan paikan tullen pyydän häneltä apua.

Myös äiti kannusti minua. Hän rakasti kulttuuria ja teatteria ja olisi halunnut näytellä, mutta rahaa opintoihin ei ollut. Olen äidille ikuisesti kiitollinen siitä, että hän teki kaikkensa, jotta minä sain opiskella. Toteutin äidin unelman – mutta myös omani.

Olin jo pikkutyttönä kiinnostunut siitä, miten toiset ajattelevat. Halusin ymmärtää, mikä meitä ihmisiä ohjaa ja motivoi. Teoille, hyville ja huonoille, on aina olemassa jokin syy.

En ole pyrkinyt katkaisemaan mitään tiettyjä ylisukupolvisia ketjuja. Minulla ei kerta kaikkiaan ole mitään, mistä olisin katkera tai surullinen.

Päinvastoin olen saanut kohdata hämmentävän paljon hyvää. Sitä paitsi eivät ihmiset yleensä tee tahallaan toisilleen väärin vaan olosuhteiden pakosta tai tietämättömyyttään.

Isäsuhteeni on ainoa asia, joka minua on jäänyt mietityttämään menneisyydestäni. Olin yhdeksänvuotias, kun vanhempani erosivat. Lapsuuteni ajan isä oli sodassa. Hänen hautajaisissaan ajattelin, että olisi ehkä sittenkin kannattanut tutustua isään aikuisena paremmin.

Olen kuvitellut, että kaikki on äitini ja mummuni ansiota. Ehkä olen saanut joitakin piirteitä ja identiteettini palasia myös Virtasen Jaskan puolelta.”

Vainajien valmistelija | Sielu ei katoa

”Olen pessyt ruumiita juutalaisessa seurakunnassa yli 40 vuotta. Vainajien valmisteleminen arkkua varten on suurin palvelus, minkä toiselle voi tehdä, koska vastapalvelusta ei tule.

Vapaaehtoistyö on vienyt minulta pois kuolemanpelon. Kun koskettaa kovaa ja kylmää vainajaa, tajuaa, että jäljellä on pelkkä kuori. Ihminen on jossain muualla.

Uskon siihen, että on olemassa sielu, joka jatkaa matkaansa. En tiedä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, mutta olen varma, että jotain on. Olomuoto muuttuu, mutta sielu ei katoa.

Ajattelen, että kun minusta aika jättää, henkeni jää leijailemaan lasten ja lastenlasten ympärille. Olen lukuisat kerrat saanut konkreettisia esimerkkejä siitä, että edesmenneet läheiset ovat vain verhon takana. Heihin saa yhteyden.

Eliksen hautajaisia seuraavana päivänä minulla oli Kansallisteatterissa ratkiriemukkaan komedian esitys. Olin surusta suunniltani. Ennen näyttämölle astumista pyysin Elikseltä, että anna minulle nyt jokin merkki siitä, että olet edelleen olemassa.

Roolissani olevan tauon aikana lähdin levottomana kävelemään pitkin takatiloja. Tartuin pöydällä lojuvaan ilmaisjakelulehteen, joka oli taiteltu pieneksi mytyksi.

Kun avasin lehden, katseeni nauliintui mustin raamein kehystettyyn Talmudista peräisin olevaan lauseeseen: Jos ei nyt, niin milloin? Se oli Eliksen rakastama lause, jota hän toisti minulle usein.

Otin lehden mukaani ja näytin sitä kotona lapsilleni. Heitä nauratti isänsä tempaus.

Käännyin juutalaiseksi, kun menin Eliksen kanssa naimisiin. Kääntyminen ei muuttanut mitään olennaista maailmankatsomuksessani. Lapsuudessa oppimani käsitys kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta säilyi samanlaisena. Ajattelen, että uskonnot ovat vain erilaisia polkuja saman asian luo.

Elis varoitti minua aikoinaan, että kun käännyn juutalaiseksi, saan koko Israelin valtion ongelmat niskoilleni. Olen seurannut kiristyvää Lähi-idän tilannetta ja tunnen voimattomuutta asioista, joihin en voi vaikuttaa.

Pelkään, että Israelissa asuva 22-vuotias pojanpoikani saattaa joutua sotaan. Keskimmäinen lapsenlapseni on jo ollut sotimassa Libanonissa.

En ole kokenut uskontoni vuoksi syrjintää mutta vihapuhetta kyllä. Pääsiäisenä saan postikortteja, joissa kysytään, että enkö tiedä, että juutalaiset tappoivat Jeesuksen.

Viimeisen reilun vuoden aikana olen törmännyt enenevissä määrin antisemitismiin. Varauduin siihen, että pahuuden arkipäiväistymisestä kertovan Eichmann – Mistä yö alkaa -näytelmän aikana katsomosta saattaisi kuulua välikommentteja. Niitä ei ole toistaiseksi tullut.

Jos huutelua tulisi, sanoisin, että katso ensin esitys loppuun, jos mahdollista, ja keskustellaan asioista esiripun laskeuduttua.

Eräs juutalainen rabbi opetti minulle, että on olemassa hyvän ja pahan energiakenttä. Voimme omilla ajatuksillamme vaikuttaa siihen, kumpaan liitymme.

Minä haluan keskittyä hyvään.”

Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 1/2025.