Satu Leinonen, 33, oli juuri aloittanut kouluttajana uudessa paikassa. Hän rakasti työtään ja jaksoi tehdä sen hyvin. Mutta kun kotiovi illalla sulkeutui, hän pysyi hädin tuskin pystyssä.
”Väsymyksen aalto oli hukuttava tunne, täydellinen lamaantuminen. Töiden jälkeen en yleensä jaksanut lähteä mihinkään”, Leinonen kertoo.
Kun työkaverit pyysivät keilaamaan ja syömään, Leinonen oli mestari keksimään tekosyitä.
”Olin myymässä milloin mitäkin partiolaiskalenteria, vaikka oikeasti makasin peittoburriton sisällä kotona. Sitten tuli huono omatunto ja syyllisyys: miksi en voi olla normaali, miksi minulla ei ole voimia?”
Hänen masennuksensa oli alkanut oirehtia jo teini-iässä. Se oli lannistava ja epäselvä tunne, jota Leinonen ei oikein osannut sanoittaa. Vajaa kymmenen vuotta sitten hän alkoi ymmärtää tarvitsevansa apua.
Leinosta pelotti leimautuminen. Kollegat ja esihenkilöt voisivat alkaa epäillä työkuntoa eivätkä käyttäytyisi kuin ennen. Piti siis olla hiljaa, hän ajatteli.
Vähitellen työkavereiden kutsut harvenivat. Viime hetken perujaa ei jaksettu. Leinonen tiesi, että hänen tilanteessaan pahinta olisi, jos maailma sulkeutuisi. Silloin jäisi työn ja perheen lisäksi vain alati kasvava musta masennus. Hänen pitäisi taistella.
”Silloinen avopuolisoni kannusti puhumaan työkavereille. Hän auttoi minua oivaltamaan jotain: salailuni ei aiheuttanut vahinkoa vain työkavereilleni ja perheelleni, vaan ennen kaikkea minulle itselleni.”
Viisi vuotta sitten Leinonen uskalsi puhua työkavereilleen. Siitä aukesi uusi aika.
Luottamuksen ja turvallisuuden ilmapiiri auttaa jaksamaan
”Masennus on yleinen sairaus. Noin joka viides suomalainen kokee masennusta jossain muodossa elämänsä aikana. Mielenterveyteen liittyvät sairaudet ovat lisääntyneet sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti”, sanoo Terveystalon johtava organisaatiopsykologi Outi Ikonen.
Siksi masentuneisuus, ahdistuneisuus ja mielenterveyteen liittyvät sairauspoissaolot koskettavat tavalla tai toisella lähes kaikkia työyhteisöjä.
Yleisyydestä huolimatta oman kollegan sairastuminen tulee silti usein yllätyksenä ja hämmentää.
”Keskivaikean masennuksen kanssa pystyy usein tsemppaamaan, vaikka se onkin raskasta. Ihminen tekee ikään kuin tuplatyön työtehtävien ja reippaana esiintymisen kanssa. Voi olla, ettei masentunut itsekään tunnista tai myönnä, että jokin on vialla.”
Laura, 23: ”Kun sairausloman jälkeen menin käymään työpaikallani, huomasin, että työkaverini olivat heittäneet tavarani roskiin. En usko, että kukaan oli antanut tähän lupaa – eihän kukaan tiennyt, että olin päättänyt lopettaa. Nykyisessä työpaikassani on parempi ilmapiiri. Esihenkilöni on kannustanut kertomaan hyvissä ajoin, jos huomaan alkavan uupumuksen oireita.”
Tilanne voi herättää työkavereissa hämmennyksen lisäksi pelkoa: voiko noin käydä minullekin? Kielteiset tunteet saattavat aktivoitua, jos taustalla on vaikeita kokemuksia esimerkiksi läheisen menettämisestä.
”Puhuminen hälventää pelkoja ja pahaa oloa. Jos tätä ei koeta työyhteisössä sallittuna, pahoinvointi lisääntyy varmasti”, Ikonen sanoo.
”Jos työpaikalla on luottamuksen ja psykologisen turvallisuuden ilmapiiri, erilaisten yllättävien haasteiden kohtaaminen on helpompaa.”
Se tarkoittaa, että ihminen voi luottaa työyhteisön hyväntahtoisuuteen ja olla oma itsensä, eikä hänen tarvitse pelätä sitä, että haavoittuvuuden ilmaisemisesta tulee lyömäase.
Näytteleminen vie voimat
Kun Leinonen ensimmäisen kerran puhui masennuksestaan, monet eivät meinanneet uskoa.
”Sitä pidettiin mahdottomuutena, koska hymyilen ja nauran niin paljon. Masennukseni ei vie minulta toimintakykyä ja olen ollut sen takia vain kaksi päivää sairauslomalla.”
Masentuneen ihmisen oletetaan aina olevan täysin voimaton tai itsetuhoinen. Stereotyyppinen ajattelutapa on Leinosen mukaan vahva – ja hän meinasi itsekin joutua sen vangiksi.
”Kaikki tuntui tyhjältä, mutta en voinut hyväksyä, että se johtui masennuksesta, kun kerran pystyin töissä huikeisiin tuloksiin.”
Luonteeltaan iloinen Leinonen tunsi, että ristiriita käytöksen ja sisäisen tunteen välillä oli kulissi, jonka ylläpito vei voimat. Hän sai työterveyshuollon kautta apua ja diagnoosin: vaikea masennus. Kun Leinonen oli keskustellut työterveyspsykologin kanssa, hän uskalsi puhua kollegoilleen.
”Oman pelon voittaminen kannatti. Ihmiset ovat olleet ymmärtäväisiä. Ja yllätykseksi minulle selvisi, että masennus oli monelle tuttu. Ihminen saattaa kaikessa hiljaisuudessa käydä terapiassa ja syödä lääkkeitä, vaikka elämä näyttäisi täysin virheettömältä.”
Toisin kuin Leinosen tapauksessa, usein työntekijän sairastuminen tarkoittaa myös sairauslomaa, joskus pitkääkin. Se voi organisaatiopsykologi Ikosen mukaan olla haastava paikka esihenkilölle.
”Hän ei saa puhua sairastumisesta tai sairausloman syystä mitään. Sen voi tehdä vain sairastunut. Hiljaisuus synnyttää spekulointia ja huhuja.”
Ja usein myös sairastuneelta kuluu energiaa sen miettimiseen, mitä muut ajattelevat.
Taru, 30: ”Kun jouduin sairauslomalle, en tuntenut työkavereitani vielä kunnolla. He olivat silti huomanneet poissaoloni ja varmistivat viestillä, oliko kaikki hyvin. Kun palasin töihin, kaikki ottivat halaten vastaan. Osa kertoi jopa omista kamppailuistaan jaksamisen kanssa. Heidän tukensa oli yksi suuri syy siihen, että jäin työpaikkaan vielä muutamaksi vuodeksi. Tapaamme yhä kerran vuodessa, vaikkemme ole enää työkavereita.”
Ikonen suositteleekin, että sairauden akuutin vaiheen jälkeen työkavereilleen voisi kertoa jotain tilanteestaan menemättä yksityiskohtiin. Se voi helpottaa ja osaltaan rakentaa luottamusta.
Oikea empaattisuus ja työyhteisön tunteiden kuunteleminen esimerkiksi tiimikokouksissa on Ikosen mukaan tärkeää, mutta esihenkilön tulee aina lopulta ohjata huomio olennaiseen eli työhön.
”Työyhteisössä voidaan käpertyä liikaa suruun ja hoivaamiseen. On muistettava, että työ on palkitseva ja kannatteleva voimavara, ja työpaikalla pitää olla mahdollisuus keskittyä siihen.”
Ole myötätuntoinen ja kiinnostunut – mutta kunnioita rajoja
Kun Leinonen kertoi masennuksestaan, toiset työpaikalla alkoivat miettiä refleksinomaisesti, pitäisikö töitä nyt vähentää. Tai miten käy tiimin ja projektien, jos Leinonen ei yhtenä aamuna jaksakaan herätä töihin?
Myötätuntoiseksi tarkoitettu puhe voi sattua. Usein äänessä on tietämättömyys ja epävarmuus siitä, miten muuttuneeseen tilanteeseen tulisi suhtautua.
”Hyvää tarkoittava huoli voi kääntyä tarkoitustaan vastaan ja loukata. Mietin, että hetkinen, olen pidetty kouluttaja ja suoriutunut töistäni hienosti viisi vuotta. Jos en jaksa, se olisi kyllä näkynyt”, Leinonen sanoo.
”Masennus ei ole mikään nopeasti fiksattava juttu, vaan koko elämän kestävä asia.”
Leinosen mielestä parasta, mitä työkaveri voi tehdä, on osoittaa aitoa kiinnostusta ja luoda turvallinen ympäristö puhumiselle. Se on ihmisen tärkeimpiä tarpeita eli tulla kuulluksi. Leinonen sanoo puhuvansa mielellään siitä, miten eri tavoin masennus voi ilmetä.
Jaana, 38: ”Olin itse avoin sille, että sairauslomani syystä puhuttaisiin. En ollut ainoa uupunut ja olin puhunut jo pidemmän aikaa, että tiimin työkuorma oli liian suuri. Kun jäin sairauslomalle, tiimi ei saanut lisäapua, eikä kukaan kysellyt vointiani sairausloman aikana eikä töihin palattuani. Tuntuu, että tällainen varovaisuus asiasta puhumiseen vaikutti myös siihen, ettei tiimin työtilannetta saatu tai haluttu korjata kuntoon.”
”Kysymys ’Oletko muistanut vitamiinit ja liikunnan’ ei auta. Masennusta ei voi juosta pois”, Leinonen nauraa.
Asiasta puhuminen voi jännittää, jos ei tiedä, mitkä ovat korrektit termit puhua asiasta ja pelkää loukkaavansa toista. Toisille on ylipäänsä vaikeaa puhua mielenterveyteen liittyvistä asioista.
Ikosen mukaan kunnioittava ja myötätuntoisen utelias tapa lähestyä ei voi ainakaan kovin usein mennä vikaan. Ja jos joku ilmaus onkin kömpelö tai epäsopiva, siitä voi hyvässä hengessä sanoa.
”Voi kysyä lupaa kysyä ja antaa toisen määritellä se taso, jolla voidaan liikkua. Kunnioita, jos toinen ei halua keskustella. Mielenterveyden huolista puhumiseen liittyy usein häpeää, joten tue ymmärtäväisesti.”
Ikonen neuvoo välttämään toisen työkyvyn kyseenalaistamista tai liian kepeää puhetta esimerkiksi vitamiineista. Myönteisyyteen kannustaminen voi mitätöidä kaikki ne kielteiset tunteet, joita sairastuminen ihmisessä synnyttää.
”Äläkä jaa erilaisia menestystarinoita sairaudestaan selvinneistä ihmisistä, vaikka tarkoitus olisi hyvä. Työkaverisi ei välttämättä koe ollenkaan, että hänellä olisi menestystarina meneillään.”
Pidä puolesi ja avaa suusi
Organisaatiopsykologi Ikonen sanoo, että työntekijän masennus on pysähtymisen paikka koko työyhteisölle. Työuupumus ja -stressi voi laukaista masennuksen, vaikkei niin olekaan aina.
”On hyvä miettiä, tukeeko työpaikka mielenterveyttä ja jaksamista, ja ovatko prosessit kunnossa.”
Erityisen suunnitellusti pitää hoitaa sairauslomalla olleen ihmisen paluu töihin. Sitä varten on tärkeää, että esihenkilö ja työntekijä yhdessä työterveyshuollon tuella sopivat työkyvyn tuen suunnitelmasta, joka luo raamit. Se ei Ikosen mukaan kuitenkaan tarkoita sitä, että ihmistä aletaan suojella työltä tai – pahimmassa tapauksessa – sääliä.
”Kuuntele, mitä ihminen itse sanoo ja haluaa. Ei ole tarkoituksenmukaista, että kiinnostavat ja haastavat työt viedään pois varmuuden vuoksi, koska epäillään pärjäämistä ja työn laatua.”
Alina, 34: ”Kun työkaveri jäi sairauslomalle, raskainta oli epätietoisuus. Esihenkilömme ei voinut kertoa sairausloman syytä tai kestoa eikä työkaverimme halunnut puhua. Lähetimme hänelle kukkia, mutta emme tienneet, voiko kirjoittaa korttiin ”Pikaista paranemista”, koska emme tienneet, oliko kyse edes parantuvasta asiasta. Huhuja ja spekulaatioita olisi varmasti ollut vähemmän, jos asiasta olisi voinut puhua edes vähän.”
Leinonen sanoo, että vaikka hänen työyhteisössään tieto hänen masennuksestaan ja maanantaiaamujen terapiaistunnoista otettiinkin vastaan upeasti, joskus puoliaan on pakko pitää.
”Joskus töissä minua yritetään säästää liikaa. Siitä pitää sanoa ääneen, koska muut eivät välttämättä tule edes ajatelleeksi asiaa vaan toimivat alitajuisesti. Silloin muistutan, että hei, minä olen tässä ja jaksan kyllä ottaa uuden projektin.”
Tässäkin Leinosen mielestä paras tapa toimia on avoin puhe, ei olettaminen. Puhuessa ei ole yksin – eikä ehkä koskaan sen jälkeen.
”Voi olla, että toinen on kokenut saman. Parhaimmillaan puhuminen ja hyvin henkilökohtaisten asioiden jakaminen yhdistää ja lujittaa työyhteisöä.”
- Satu Leinonen on 33-vuotias kouluttaja, tunneälykästä valmennusta tarjoava yrittäjä ja yksinhuoltaja, joka sai 2016 diagnoosin vakavasta masennuksesta.
- Outi Ikonen on Terveystalon johtava organisaatiopsykologi ja kauppatieteiden maisteri, joka haluaa vahvistaa työyhteisöjen inhimillistä tehokkuut-ta ja psykologisesti turvallista ilmapiiriä.
Juttu on julkaistu Trendissä 02/2022.
IhmisetPapu-merkin Hanna-Riikka Heikkilä ja luovan työn raakuus – ”Kuosin suunnittelu on yksinäinen kammio, mutten voisi olla ilman sitä”
Yhteiskunta”Kaikki kysyvät, milloin menen oikeisiin töihin” – tältä urahäpeä tuntuu
YhteiskuntaPäivällä töissä hotellissa, illalla jumppaohjaajana? Monta työtä kertoo nykyään enemmän intohimosta ja osaamisesta kuin pakosta
YhteiskuntaMiksi lapseton joustaa aina työpaikalla? – ”Jatkuva joustaminen voi johtaa uupumiseen”
IhmisetVasta onnettomuus havahdutti kansanedustaja Hannakaisa Heikkisen: ”Minun oli pakko lopettaa selviytyminen – tuskin kukaan ymmärsi uupumukseni syvyyttä”
