Satu Silvo lamaantui ja sai epämääräisiä oireita, kun hänen ravintolansa ajautui konkurssiin – toipumisessa auttoi yksi tärkeä oivallus
Oman ravintolan konkurssi pudotti Satu Silvon syvään uupumukseen. Eevan haastattelussa Satu kertoo, mitkä asiat häntä ovat auttaneet toipumaan ja millaisia uusia suunnitelmia mielessä versoo nyt.
Satu Silvon rannekello näytti 15.12. Siihen kellonaikaan joulukuinen päivä hetkeksi pysähtyi.
Silloin Satu vastasi Silvoplee-ravintolansa pääosakkaan Food Camp Finlandin edustajan soittoon. Tämä sanoi, että ravintolaa uhkaava konkurssi saattaisi olla vältettävissä.
Satu kuitenkin ymmärsi heti, mitä puhelu merkitsi.
”Luin rivien välit, ja oli täysin selvää, mikä tilanne on. Sisälläni kuohui. Tajusin, että se on loppu nyt. Toivoa ei enää ole.”
Satu vaistosi oikein. Silvoplee ajautui konkurssiin viime vuoden tammikuussa.
Puhelun jälkeen rannekello näytti edelleen 15.12.
Kun Satu saapuu haastatteluun, hengähtää ja istahtaa pöytään, kiireestä tai väsymisestä ei ole tietoakaan.
”Nyt ollaan tässä, ja voin oikein hyvin. Elämälle kiitos.”
Satu sanoo olevansa tutkija ja tarkkailija, joka on tottunut katselemaan ympärilleen. Se on aina auttanut vaikeissa tilanteissa.
”Menetysten jälkeen löytyy uusia mahdollisuuksia. Aina on vaihtoehtoja. Olen hoitanut itseäni ja samalla saanut työkaluja tulevaa varten.”
Työkaluja tarvittiin, kun Silvopleen konkurssi vei Sadun uupumuksen syövereihin. Nyt, runsas vuosi tapahtumien jälkeen, Satu katsoo sekä omaa uupumustaan että koko kasvisravintolan tarinaa ulkopuolelta, hieman kauempaa.
Pettymykseen sekoittuu kiitollisuus täysistä vuosista ja ihanista työtovereista.
”Ehkä ihminen tarvitsee oikeita ja kuvaannollisia konkursseja päästäkseen eteenpäin. Olen nyt oman loppuelämäni isäntä ja menen pelottomasti kohti tulevaa.”
Satu kertoo tulevista töistään. Tekeillä on äänimaljahoitoja, hyvänolon luentoja ja kursseja sekä kesäteatteri Seinäjoella. Siellä hän esiintyy yhdessä kihlattunsa Reidar Palmgrenin kanssa.
Suunnitteilla on myös elämäkerta sekä töitä, joista ei saa vielä julkisesti puhua.
”Ymmärsin, että uupumus ei ole masennusta. On täysin ookoo vetäytyä ja rauhoittua.”
Ensimmäiset kuukaudet konkurssiuutisen jälkeen Satu keskittyi tiiviisti näyttelemiseen. Hänen 60-vuotisjuhlaesityksensä Näkymätön nainen -esitys sai ensi-iltansa helmikuussa, ja kevään aikana Satu kiersi sen kanssa eri puolilla Suomea.
Työ vei ajatukset irti huolista ja piti hänet tolpillaan, mutta vähitellen patoutunut stressi ja väsymys saivat vallan.
”Minua muistutettiin konkurssista vielä monta kuukautta.”
Byrokratian sotkujen ja väärinkäsitysten vuoksi posti toi perintätoimistolta yhä uusia selvityspyyntöjä ja laskuja.
”Laadin vastauksia, selvittelin kirjanpitoa, lähetin kirjeitä sekä kuitteja. Jouduin kerran toisensa jälkeen todistamaan, että kaikki on kunnossa. Pinnani oli todella kireällä.”
Väsymyksen lisäksi Satulle alkoi ilmaantua sydämentykytystä sekä muita fyysisiä oireita. Loppukeväästä hän joutui ottamaan uupumuslomaa ja hakemaan apua.
”Huomasin hidastuvani. Olin koko ajan myöhässä, unohtelin asioita enkä oikein jaksanut mitään. Hoidin kuuliaisesti sovitut työt, mutta kaikki ryhtyminen tuntui ylivoimaiselta. Liikunta on aina ollut minulle elinehto, mutta en jaksanut enää sitäkään.”
Vuosien mittaan Satu on tottunut ottamaan asioista selvää ja hoitamaan sekä fyysisiä että henkisiä vaivojaan, ja niin hän toimi nytkin.
”Ymmärsin, että uupumus ei ole masennusta, ja että on täysin ookoo vetäytyä ja rauhoittua. Olin tehnyt paljon töitä ja minulla oli oikeus levätä.”
Tämä on lyhennelmä haastattelusta, joka on julkaistu Eevassa 3/2024. Haastattelussa Satu kertoo, millaiset yllättävätkin kokemukset ovat auttaneet häntä toipumaan uupumuksesta. Hän puhuu myös uudesta ammatillisesta aluevaltauksestaan sekä siitä, mitä vuodet ravintoloitsijana opettivat.
