Oikeastaan ei ole huono asia, jos ihminen muuttuu iän myötä näkymättömäksi.

”Tärkeintä on, että on näkyvä itselleen eikä suostu muiden määriteltäväksi”, Satu Silvo sanoo.

Näyttelijä ja yrittäjä täyttää alkavana vuonna kuusikymmentä vuotta. Hän suunnittelee juhlan kunniaksi kiertuetta, jonka työnimi on Näkymätön nainen, kuusi – nolla.

”Miten mies voi jatkaa samalla tiellä koko ikänsä? Mies ei vanhene, hän ikääntyy. Hän ei rupsahda vaan saa karismaa.”

Satu on pohtinut ajankohtaista naiseutta ja miehisyyttä, ikää ja luopumista. Hän karsastaa kuitenkin kuppikuntia eikä halua lisää kiistoja tai raja-aitoja, vaan etsii pikemminkin yhteistä humoristista katsetta.

”Maailma laittaa meihin nimilaput, halusimme tai emme, sopivat ne meille tai eivät. Aamupäivällä olemme isiä ja äitejä, päivällä työtovereita ja kuluttajia, illalla kasvattajia ja sosiaalisen median vaikuttajia. Unissamme olemme sekoitus kaikesta tästä. Milloin saamme olla oma itsemme?”

Puolukoista tehty, vaniljalla ja inkiväärillä maustettua tuorepuuro on katettu keittiönpöydälle. Kupeissa höyryää haudutettu tee. Kymmenvuotias Katti Katmandu on nukahtanut kylpyhuoneen lattialämmityksen lämpöön.

Tunnelma Sadun kotona Helsingin Käpylässä on hiljainen ja kiireetön.

Satu Silvo sanoo olevansa ehkä onnellisempi kuin koskaan, vuosi vuodelta hiukan vähemmän levoton. Myös Sadun kasvisravintolan tulevaisuus näyttää kirkastuvan.

Marraskuussa kaksi vuotta sitten Silvopleessä vietettiin kaksikymmenvuotisjuhlia, mutta pari kuukautta myöhemmin ravintola oli pakkomuuton edessä. Rakennus oli päätetty purkaa.

Uudet tilat löytyivät läheltä, mutta muutto tuli kalliiksi ja tarvittiin lisälainaa. Kun kaikki oli valmista, alkoi koronasulku, eikä ravintola ehtinyt olla päivääkään auki.

Nyt takana on epävarmuutta, henkilökunnan lomautuksia ja kuukausia palkatonta työtä, mutta onneksi myös kanta-asiakkaiden tukea, joten kasvisravintolan jatko on toistaiseksi turvattu. Syksyllä allekirjoitettiin sopimus, jonka myötä osuus Silvopleestä siirtyy Food Camp -yritykselle.

”Olen helpottunut ja kiitollinen, että toiminta jatkuu. Kasvisravintola on minulle kuin rakas lapsi ja elämäntapa. Tunnen tekeväni osaltani tärkeää hyvinvointityötä.”

Jutellessaan Satu Silvo silittää oikeaa olkapäätään ja hieroo käsivarttaan kevyesti. Hän kaatui viime keväänä, ja toukokuisen tähystysleikkauksen jälkeen kädessä on yhä ajoittain kipuja.

Kivut ovat tulleet muutenkin tutuiksi, sillä Satu sairastui migreeniin jo kahdeksanvuotiaana. Myöhemmin hän on kärsinyt suolistoperäisistä tulehduksista ja vatsavaivoista.

Eniten kipuja on aiheuttanut parikymmentä vuotta sitten sattunut rinneonnettomuus, josta toipuminen vei vuosia.

Satu kiusaantuu kipujen listaamisesta, mutta plussaa on se, että kiinnostus kasvisravintoon syntyi aikoinaan juuri paremman olon hakemisen kautta. Etsiessään kivuilleen lievitystä hän on oppinut tuntemaan kehonsa hyvin.

Kivut muistuttavat aika ajoin yhä menneestä, mutta nykyisin ne pysyvät enimmäkseen kurissa. Satu syö terveellisesti ja hoitaa kehoaan säännöllisellä liikunnalla, meditaatiolla ja joogalla.

”Osaan myös asennoitua tuntemuksiini aiempaa paremmin ja pystyn rauhoittamaan niitä mielen tasolla. Tunnistan herkästi kehoni tilan: voin korjata asentoani, ja jo pieni liike voi työntää kipua syrjään.”

Tärkeintä on lempeä asenne.

”Olen oppinut arvostamaan hetkiä, jolloin minuun ei satu. Niitä hetkiä haluan nostaa.”

Kehon tuntemusta on syventänyt uusi löytö, Oura-älysormus. Satu pyöräyttää sormusta ja esittelee kännykästään, kuinka laite mittaa valmiutta, unen laatua ja aktiivisuutta.

”Älysormus on kuin lempeä kunto-ohjaaja, joka rohkaisee ja kannustaa liikkumaan sekä muistuttaa vääristä ruokailuajoista, liiasta rehkimisestä ja levon tärkeydestä.”

Veljen lapsenlapset olivat Sadun luona kylässä pari päivää sitten. Satu rakensi lasten kanssa leirin olohuoneen lattialle ja innostui pienistä lapsista ja leikkimisestä. Tuntui hyvältä, kun sormus vahvisti päivän kivan olon ja rentouden.

”Seuraavana aamuna arvoni olivat todella hyviä. Oura suorastaan riemuitsi.”

Hyvään asenteeseen liittyy myös, että Satu Silvo on tietoisesti opetellut päästämään irti stressistä ja peloista.

On ristiriitaista, että kun hän halusi edistää ihmisten hyvinvointia ja levittää kasvisravinnon ilosanomaa, hän oli itse ajoittain väsynyt ja miltei sairastui.

Vaikka hän söi terveellisesti ja liikkui luonnossa, hyvinvointi oli näennäistä, kun hän oli jatkuvasti ahdistunut ja peloissaan yrityksen ja työntekijöiden puolesta.

”Olen kantanut monista asioista liiaksi huolta, myös näyttelijän työssäni. Luotan ammattitaitooni, mutta olen silti vähätellyt itseäni ja pelännyt epäonnistuvani.”

Pelosta seuraa hätääntymistä, turhautumista, epätoivoa, ahdistusta ja ulkopuolisuuden kokemusta.

”Huolitilanteissa olen herkästi lisännyt pökköä pesään ja heittäytynyt ikäviin tunteisiin, vaikka tiedän, että se voi lisätä katkeruutta tai marttyyriutta sekä huonommuuden tunnetta.”

Satu myöntää, että häntä on vaivannut jonkinlainen huijarisyndrooman tapainen tunne. Hän on tuntenut riittämättömyyttä ja ikään kuin pelännyt paljastuvansa.

”Sekin on luopumista, että pyrin irti moisesta ajattelusta.”

Ikävistä ajatuksista luopumisesta saa vastalahjaksi energiaa, jolle on paljon parempaa käyttöä:

”Sitä kutsutaan luovuudeksi.”

On tärkeää olla itselleen armollinen, mutta se ei käy sormia napsauttamalla. Satu on opetellut hillitsemään vaativia ajatuksiaan ja yrittänyt korostaa asioiden hyviä puolia. Hän tietää, että on asioita, joihin ei voi vaikuttaa eikä niitä kannata jäädä murehtimaan.

”Sen sijaan siihen voi vaikuttaa, kuinka tapahtuneeseen suhtautuu. Ajatuksen voima on suunnaton.”

Mieleen nousevia ahdistavia ajatuksia ei pidä sivuuttaa. Kun negatiiviset tunteet tunnistaa, niistä kannattaa luopua eikä niitä saa jäädä jauhamaan tai analysoimaan.

”Voi kuulostaa lapselliselta, mutta kysymys on päätöksestä. Olen päättänyt, että en tarvitse itseäni vahingoittavia tunteita. Turha murehtiminen on ajanhukkaa, elämä on ihan hyvä näin.”

Satu kuvailee hiukan naureskellen, kuinka hänelläkin ikävät tunteet nousevat pintaan ja vaativa ego yrittää stressitilanteessa tunkea esiin kaikkien vanhojen pelkojen ja vaatimusten kanssa.

Kun tottuu ajattelemaan kymmeniä vuosia samalla tavoin, olisi helppo totella yliminää ja kipittää edelleen samaa uomaa, mutta Satu sanoo osaavansa jo puolustautua.

”Totean vain, että kiitos hyvästä yrityksestä ja vuosien työstä, mutta pysy sinä vain siellä syvällä muistin kellarin arkussa. En suostu enää mukaan siihen tarinaan enkä marinaan.”

Tärkeä käytännön työkalu pelkoja vastaan on niin sanottu huolihetki.

”Kun tunnistan olevani ahdistunut, annan itselleni luvan huolehtia vain rajallisen ajan. Päätän, että saan velloa huolissani vaikka huomiseen kello kahteentoista asti. Sitten se on loppu.”

Huolihetken jälkeen Satu pakottaa itsensä toimimaan. Hän lähtee suunnittelematta taidenäyttelyyn tai elokuviin tai soittaa kaverille, jota ei ole tavannut pitkään aikaan.

”On vain irrotettava itsensä huolista ja tehtävä jotain täysin muuta.”

Suuri apu suhtautumisessa stressiin ja ahdistukseen on ollut kihlattu, kirjailija ja näyttelijä Reidar Palmgren.

”Reidar osaa suhtautua stressiin paljon paremmin kuin minä. Hän sanoo aina, että tämäkin menee ohi.”

Paras pelon selättäjä on rakkaus, joka on Sadun mielestä pelon vastakohta.

”Rakkaus on koko elämää kannatteleva voima, puhdasta energiaa, jota voin kokea kaikkialla: vauvoissa, taiteessa, kirjoissa, musiikissa, luonnossa, eläimissä, jopa puhtaissa ravintoaineissa sekä tietenkin ihmissuhteissa.”

Onnellinen parisuhde Reidarin kanssa on jatkunut jo yli kaksitoista vuotta.

”Ehkä salaisuutemme on yhteinen huumorintaju. Elämässämme on paljon leikkiä ja iloa. Löydämme vitsailun aihetta kaikkialla ja osaamme katsoa vaikeitakin asioita huumorin läpi.”

Sekä Sadulla että Reidarilla on niin paljon elämänkokemusta, että kummankaan ei tarvitse todistella omaa paikkaansa.

”Annamme toisillemme tilaa, ja samanaikaisesti olemme hyvin läsnä. Voimme olla vaikka eri puolilla maailmaa, ja tunnemme toistemme läheisyyden. Iso asia on, että kummallakaan ei ole tarvetta olla oikeassa.”

Satu on opiskellut pitkään vuorovaikutustaitoja, ja nykyään hän myös opettaa niitä. Hänen mukaansa on äärimmäisen tärkeää oppia ilmaisemaan selkeästi, mitä milloinkin haluaa tai tuntee, jotta toisen ei tarvitse arvailla, missä mennään.

”Joku on sanonut, että aina kun kohtaat toisen ihmisen, kohtaat Kristuksen. Tulkitsen sen niin, että jokaista ihmistä pitää lähestyä arvostavasti ja kunnioittavasti.”

Kiitollisuutta Satu on harjoitellut tietoisesti. Hän on pitänyt kiitollisuuspäiväkirjaa ja huomannut, että kun hyviin asioihin keskittyy, kiitollisuus tuntuu lisääntyvän. Syyttävä yliminä jää kellariinsa, ja kiitollisuuskeijukaiset nostavat päätään.

Jos hän esimerkiksi herää yöllä ja huomaa ahdistuneena huolehtivansa seuraavan päivän tekemisistä, hän rauhoittaa itsensä listaamalla mielessään asioita, joista voi olla kiitollinen.

Mantran kärkeen nousevat Reidar, vieressä kehräävä kissa, lapset Vilma ja Paavo, koti, teatteri, ystävät, kirjat, kasvisravintolan työntekijät, elokuvarooli.

”Kiitollisuus palkitsee kaikkein vaikeimpinakin hetkinä. On lohdullista hyväksyä, että minulla on siinäkin tilanteessa mahdollisuus ajatella toisin.”

Henkiset asiat voivat myös aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa. Sadun nuoruudessa hänen kotiseudullaan Kymenlaakson Valkealassa vaikutti vahvasti evankelis-luterilaisen kirkon herätysliike, viidesläisyys.

Satu Silvo tuli uskoon mutta huomasi pian olevansa seurakunnan toiminnassa ulkopuolinen. Tuntui pahalta, että esimerkiksi hänen rakastamansa teatteri oli määritelty synniksi.

”En tunne omakseni sitä, että uskonto sidotaan johonkin persoonajumalaan ja siihen liitetään moneen kertaan muokattuja ja ajattelua sitovia sääntöjä.”

Nykyään uskonto ei enää ahdista Satua. Henkisyys ja hengellisyys ovat hänelle vielä tärkeämpiä kuin nuorempana.

”Hengellisyys tarkoittaa minulle kaikkea tapaa olla olemassa. Se on universaalia voimaa ja energiaa. Se voi olla kristus-energiaa tai äiti maan energiaa. Oikeastaan on samantekevää, kuinka sitä nimitetään.”

Satu sanoo kokevansa henkisyyttä päivittäin hyvin erilaisissa tilanteissa.

”Voin olla yhteydessä maailmankaikkeuden energian kanssa meditoidessa, kirjaa lukiessa, jossain pyhässä paikassa, kirkossa, taidenäyttelyssä, puistossa tai luonnossa. En kaipaa määritelmiä uskolleni.”

Ikääntymiseen kuuluu Sadun mielestä myös muutoksen hyväksyminen. Katse on eteenpäin, menneisyys ei saa määrittää elämää.

”Iän myötä kaikki hiukan laimenee”, hän sanoo ja jää hetkeksi miettimään, onko ilmaus negatiivinen. Olisiko parempi sanoa haalistua tai pehmetä tai kevetä?

”Laimeneminen on oikein hyvä asia”, Satu Silvo päättää.

Arkirutiinit ovat hänelle arvokkaita. Pienet hetket voivat olla luovia, niissä voi olla hyvää havainnointia ja asioihin syventymistä.

Ulkonäkönsä kanssa Satu on ollut sinut jo monta vuotta. Siihenkin ikä on auttanut.

”Minun ei tarvitse näyttää joltakin tai olla jotain. Tärkeintä on, että voin hyvin. Muiden määritelmät eivät tunnu tärkeiltä.”

Satu sanoo olevansa sopivasti näkyvä itselleen.

”En jaksa kerrata vanhoja tarinoita, enkä tunne menneistä pienintäkään katkeruutta. Pyrkimykseni on olla joskus viisas, vanha ja hauska nainen. En suostu olemaan jonkin tietyn onnistumisen tai kolhun merkitsemä enkä ensisijaisesti jonkun tytär, vaimo tai äiti.”

Satu on myös tietoisesti tehnyt vähemmän töitä. Hän näkee pandemia-ajan hyvänä vaikutuksena sen, että jatkuva suorittamisen pakko on vähentynyt.

”Minulla ei enää ole tarvetta rynnätä koko ajan paikasta toiseen ja olla jatkuvasti saatavilla. Vähempikin riittää, kunhan työllään vain tulee toimeen.”

Reidar on Sadun mukaan tässä paljon järkevämpi kuin hän. Kun Satu hosuu sinne tänne ja miettii samaan aikaan seesaminsiementen liotusta, omenien kuivaamista, teatteriroolia ja Silvopleen rahoitusta, Reidar toteaa vain, että yksi asia päivässä riittää.

”Toisaalta hyväksyn sen, että elämä on muokannut minut juuri tämmöiseksi. Olen aika suodattamattomasti sitä mitä olen. Reidar osaa tiivistää oikean asenteen hyvin: Näillä nyt mennään.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 1/2022.

Artikkeli on julkaistu 28.12.2021, päivitetty 18.3.2022.