Kun kaikki meni, Satu Silvo ensin lamaantui, mutta puhkesi sitten lauluun: ”Uupumiseni jälkeen olen tyytyväisempi itseeni kuin ehkä koskaan”
Satu Silvo uupui ravintolansa konkurssin jälkiselvittelyissä. Toipumisessa häntä auttoi utelias mieli, joka löytää aina vaihtoehtoja. Nyt Satu tekee uutta ammatillista aluevaltausta ja nauttii uudesta alusta.
Satu Silvon rannekello näytti 15.12. Siihen kellonaikaan joulukuinen päivä hetkeksi pysähtyi.
Silloin Satu Silvo vastasi Silvoplee-ravintolansa pääosakkaan Food Camp Finlandin edustajan soittoon. Tämä sanoi, että ravintolaa uhkaava konkurssi saattaisi olla vältettävissä.
Satu kuitenkin ymmärsi heti, mitä puhelu merkitsi.
”Luin rivien välit, ja oli täysin selvää, mikä tilanne on. Sisälläni kuohui. Tajusin, että se on loppu nyt. Toivoa ei enää ole.”
Satu vaistosi oikein. Silvoplee ajautui konkurssiin viime vuoden tammikuussa.
Puhelun jälkeen rannekello näytti edelleen 15.12.
Ensin satu lamaantui täysin. Puhelun aikoihin hän oli treenaamassa lauluja 60-vuotisjuhlaesitykseensä Näkymätön nainen. Varsinaisen harjoittelun piti alkaa seuraavana päivänä.
Hetken Sadusta tuntui, että hän ei voisi tehdä esitystä lainkaan.
Sitten Satu alkoi laulaa yhtä esityksensä lauluista:
Romua riemua rattoa ruttoa
ristiä kannetaan
Kipua kiviä kolhuja kovia
kyykyssä koetaan
Helvetti alas kahvilla huuhdotaan
taivaassa teille kierrokset tarjotaan.
Satu tajusi pystyvänsä ainakin näyttelemään. Teatteri on hänen vanhin ammattinsa ja suuri rakkautensa.
Kellokin lähti käyntiin myöhemmin illalla.
”Tulen tästä ihan just kohti keskustaa. Pahoittelut, oli tärkeä puhelu, ja huomasin, että huh huh kello on jo paljon, mutta täältä tullaan, täältä tullaan.”
Ääniviestin kilahtaa puhelimeen varttia ennen sovittua aikaa. Kun Satu saapuu paikalle vain hieman myöhässä, hengähtää ja istahtaa pöytään, kiireestä tai väsymisestä ei ole tietoakaan.
”Nyt ollaan tässä, ja voin oikein hyvin. Elämälle kiitos.”
Satu sanoo olevansa tutkija ja tarkkailija, joka on tottunut katselemaan ympärilleen. Se on aina auttanut vaikeissa tilanteissa.
”Menetysten jälkeen löytyy uusia mahdollisuuksia. Aina on vaihtoehtoja. Olen hoitanut itseäni ja samalla saanut työkaluja tulevaa varten.”
Työkaluja tarvittiin, kun Silvopleen konkurssi vei Sadun uupumuksen syövereihin. Nyt, runsas vuosi tapahtumien jälkeen Satu katsoo sekä omaa uupumustaan että koko kasvisravintolan tarinaa ulkopuolelta, hieman kauempaa.
Pettymykseen sekoittuu kiitollisuus täysistä vuosista ja ihanista työtovereista.
Satu perusti Silvopleen vuonna 1999, kun Helsingin ainoa raakaravintoa tarjonnut ravintola lopetti. Kimmoke tuli hänen omasta elämästään. Sadun omien sanojen mukaan elävä ravinto pelasti hänet tulehduskierteestä. Kierre alkoi lasketteluonnettomuudesta, jossa Satu jäi painavan rinnekoneen alle laskettelumäessä.
”Ehkä ihminen tarvitsee oikeita ja kuvaannollisia konkursseja päästäkseen eteenpäin. Olen nyt oman loppuelämäni isäntä ja menen pelottomasti kohti tulevaa.”
Satu kertoo tulevista töistään. Tekeillä on äänimaljahoitoja, hyvänolon luentoja ja kursseja sekä kesäteatteri Seinäjoella. Siellä hän esiintyy yhdessä kihlattunsa Reidar Palmgrenin kanssa. Suunnitteilla on myös elämäkerta sekä töitä, joista ei saa vielä julkisesti puhua.
”Uskoa olisi riittänyt, mutta ratkaiseva raha puuttui.”
Kasvisravintola Silvoplee vietti 20-vuotisjuhliaan loppuvuodesta 2019. Pari kuukautta myöhemmin koitti karu arki: rakennus, jossa ravintola sijaitsi, päätettiin purkaa ja edessä oli pakkomuutto. Uudet tilat löytyivät läheltä, mutta muutto oli kallis ja siihen tarvittiin lisälainaa.
Juuri kun tilanne näytti tasaantuvan, alkoi koronasulku.
Yrityksen tueksi tuli uusi yhtiökumppani, ja ravintola onnistui kitkuttelemaan hengissä pandemian ajan.
Tärkeimmät koronatuet jäivät kuitenkin saamatta. Niiden perusteena käytettiin alkuvuoden liikevaihtoa. Sitä ei ollut, koska ravintola oli ollut remontin vuoksi suljettu.
”Uskoa olisi riittänyt, mutta ratkaiseva raha puuttui.”
Ensimmäiset kuukaudet konkurssiuutisen jälkeen Satu keskittyi tiiviisti näyttelemiseen. Näkymätön nainen -esitys sai ensi-iltansa helmikuussa, ja kevään aikana Satu kiersi sen kanssa eri puolilla Suomea.
Työ vei ajatukset irti huolista ja piti hänet tolpillaan, mutta vähitellen patoutunut stressi ja väsymys saivat vallan.
”Ymmärsin, että uupumus ei ole masennusta, ja että on täysin ookoo vetäytyä ja rauhoittua.”
Hirvittävä uupumus oli alkanut jo konkurssia seuranneena talvena. Satu hyväksyi sen, että oli menettänyt kymmeniä tuhansia euroja. Summat olivat selvillä ja lainat hoidettu, mutta piina talousasioista ei hellittänyt.
”Minua muistutettiin konkurssista vielä monta kuukautta.”
Byrokratian sotkujen ja väärinkäsitysten vuoksi posti toi perintätoimistolta yhä uusia selvityspyyntöjä ja laskuja.
”Laadin vastauksia, selvittelin kirjanpitoa, lähetin kirjeitä sekä kuitteja. Jouduin kerran toisensa jälkeen todistamaan, että kaikki on kunnossa. Pinnani oli todella kireällä.”
Ahdistus ei hellittänyt, ja väsymyksen lisäksi Satulle alkoi ilmaantua sydämentykytystä sekä muita fyysisiä oireita.
”Huomasin hidastuvani. Olin koko ajan myöhässä, unohtelin asioita enkä oikein jaksanut mitään. Hoidin kuuliaisesti sovitut työt, mutta kaikki ryhtyminen tuntui ylivoimaiselta. Liikunta on aina ollut minulle elinehto, mutta en jaksanut enää sitäkään.”
Loppukeväästä Satu joutui ottamaan uupumuslomaa ja hakemaan apua. Oli pakko löytää toinen tapa olla ja toimia.
Vuosien mittaan Satu on tottunut ottamaan asioista selvää ja hoitamaan sekä fyysisiä että henkisiä vaivojaan, ja niin hän toimi nytkin.
”Ymmärsin, että uupumus ei ole masennusta, ja että on täysin ookoo vetäytyä ja rauhoittua. Olin tehnyt paljon töitä ja minulla oli oikeus levätä.”
Merkittäviä etappeja toipumisessa ovat olleet hyvät kohtaamiset niin työssä kuin muussa elämässäkin.
”Elämä suorastaan tarjoili minulle kohtaamisia, joista sain kaikupohjaa päässäni pyöriviin ajatuksiin.”
Yksi sellaisista oli merkittävä ja mieluisa työtehtävä, veteraaninäyttelijä Eila Roineen elämäkerran lukeminen äänikirjaksi.
”Tarinan kautta sain takaisin vahvat teatterijuureni. Eila on elänyt samassa ajassa kuin isäni, joka työskenteli ennen syntymääni lavastajana ja puvustajana kirjassa esiintyville kiertuetähdille. Kun olin lapsi, seurasin isäni työtä ohjaajana sekä näyttelijänä nuoriso- ja kesäteatterissa. Eilan maailma tuntui kotoiselta ja tutulta.”
Satu ymmärtää nyt entistä paremmin, kuinka teatterin historia on vaikuttanut hänen elämäänsä.
”Aiemmin en osannut sanoittaa enkä edes arvostaa sitä. Tulin jälkijättöisen taistolaisuuden ilmapiiriin ja siitä suoraan turkkalaisen teatterin tekemiseen.”
Terapeuttista oli Satun mielestä sekin, että hän luki kirjaa Lapinlahden sairaalan tiloissa. Paikka on historiallinen ja kaunis, ja teatterin tarinaan syventyminen juuri siellä oli koskettavaa ja merkityksellistä.
Samoihin aikoihin Satu oli mukana Yleisradion Kun Konsta kuoli -kuunnelmassa. Se on itsemurhatarina, jossa on vapaasti sovellettu Anton Tšehovin Lokki-näytelmän henkilöhahmoja. Sitä tehdessään hän sai vahvoja kokemuksia läsnäolosta.
”Veljeäni näytteli Raimo Lampinen, joka on sokeutunut aikuisena. Hän teki minuun suuren vaikutuksen ja opetti paljon pelkällä olemisellaan. Raimo on hetkessä elävä ja viisas, hämmästyttävällä tavalla peloton ja iätön, rauhallinen sekä tyyni. Tajusin, että juuri noin pitää elää. Olla vain läsnä, tässä ja nyt, on mitä on.”
Kuunnelmaviikko oli Sadulle muutenkin monin tavoin merkittävä.
”Aira Samulin kuoli samalla viikolla. Mietin paljon hänen asennettaan sekä läsnäolevaa tapaa tehdä loppuun saakka asioita, joita rakastaa. Lisäksi silloin oli filosofi Esa Saarisen kirjan julkaisutilaisuus. Myös Esalla on poikkeuksellinen kyky olla läsnä juuri siinä, missä on.”
Satu tunsi saaneensa suorastaan läsnäolon lahjapaketin. Hän ymmärsi, että ei ole kiire mihinkään.
”Täytyy vain keskittyä siihen, mitä rakastaa ja mikä on tärkeää.”
Satu toteaa, että kuin jälkilähetyksenä pakettiin tuli vielä osallistuminen Pekka Haaviston vaalikampanjaan.
”Pekka on uskomattoman viisas ja karismaattinen ihminen. On hienoa, että sain olla mukana hänen tukiryhmässään. Hän todella osaa olla läsnä.”
”Ei pidä juuttua epäonnistumisiin ja syyllisten etsimiseen. Elämä heittää koko ajan eteen uusia mahdollisuuksia.”
Eniten Satua on tukenut hänen kihlattunsa Reidar, mutta tukea on tullut myös aivan tuntemattomilta ihmisiltä. Satu on saanut todeta, että satunnaiselta vaikuttava keskustelu voi auttaa ymmärtämään ja avaamaan oman elämän solmuja.
Satu tosin ajattelee, että sattumaa ei ole vaan asiat menevät juuri niin kuin niiden kuuluu mennä.
Yksi tällainen kohtaaminen tapahtui presidentinvaalien jälkitunnelmissa. Lentoaseman kahvilassa eräs herrasmies pyysi häntä istumaan pöytäänsä.
”Mies kertoi olevansa matkalla Lappiin hiihtämään. Juttelimme ensin arvostavasti sujuneista vaaleista, mutta pian keskustelu luiskahti syviin vesiin.”
Mies halusi puhua nimenomaan sovinnon tärkeydestä, siitä kuinka hän itse oli vihdoin tehnyt sovinnon sekä läheistensä että omien ratkaisujensa kanssa.
”Puhuimme siitä, että ei pidä syyttää itseään tai muita eikä kantaa mukanaan ylisukupolvisia taakkoja. Niitä kantamalla vain vahvistaa menneisyyden kielteisiä energioita.”
Keskustelun aikana Satu tunsi, kuinka asiat liikahtivat taas parempaan suuntaan hänen uupuneissa aivoissaan.
”Keskustelukumppanini oli ymmärtänyt, mikä elämässä lopulta on tärkeää. Ei kaikkea tarvitse ratkaista eikä elämä ole menestystä tai voittoja. Ei pidä juuttua epäonnistumisiin ja syyllisten etsimiseen tai pelätä tulevaa, sillä elämä heittää koko ajan eteen uusia mahdollisuuksia.”
Satu on oppinut tiivistämään läsnäolon merkityksen:
”Kuin meren aalto, joka vetäytyy, pysähtyy ja vyöryy taas liikkeelle. Uupumiseni jälkeen olen tyytyväisempi itseeni kuin ehkä koskaan ennen.”
uupumuksen hellitettyä Satu tuntee saaneensa myös kehonsa takaisin.
”Olen aina levännyt liikkuessani. Minulle lepoa ovat pihan puuhat sekä puutarhatyöt, samoin kävely luonnossa sekä jooga. On ihanaa, että olen palannut takaisin liikkuvaiseksi itsekseni.”
Kehollista toipumista on edistänyt tärkeä kohtaaminen, joka myös monipuolisti Sadun ammatillista puolta.
”Menin viime syksynä I love me -messuille vähän vastahakoisesti ja väsyneenä. Toinen puoli minusta olisi halunnut vetäytyä kotiin, mutta sain itseni liikkeelle ja menin kirkkain otsin, uteliaana ja ilman paineita. Vähän ennen kotiin lähtöä huomasin Marja Putkiston osaston ja päätin poiketa sinne.”
Satu on aina arvostanut Marjan oppeja. Hän tutustui tämän Method Putkisto -menetelmään perin pohjin lasketteluonnettomuutensa jälkeen, ja kiittää sitä toipumisestaan pyörätuolipotilaasta kävelykuntoiseksi.
Jälleennäkeminen tuntui lähes johdatukselta. Messukohtaamisen ansiosta Sadun ja Marjan yhteistyö on jatkunut ja tiivistynyt. Nyt Satu opiskelee töiden ohella ohjaajaksi sekä valmentajaksi Method Putkiston instituutissa.
”Suorastaan puhkun intoa. Meillä on Marjan kanssa tekeillä myös yhteisiä luentoja sekä kursseja. Ties mitä kaikkea tästä vielä kehkeytyy.”
Satu katsoo ulos harmaaseen kevätsäähän. Hän kertoo kaipaavansa kesää, lämpöä ja auringonpaistetta. Sitten hän hymyilee ajatuksilleen.
”Mikä on turhempaa kuin kiukutella säälle. Pilvinen päivä on vain hetkellinen aallonpohja. Antaa sen olla. Pysähdyksen jälkeen voi seurata jotain merkittävää ja entistä parempaa.”
Juttu on ilmestynyt Eevassa 5/24.
Kuvauspaikat: Ravintola Kirsikka, Ravintola Lohtu, Merja Valo / Hakaniemen Kauppahalli. Tunika Johanna Oras, housut Mac. Muut vaatteet ja asusteet Sadun omia.
