Menestyskirjailija Satu Rämö on yksinäinen tavalla, jota läheistenkin on vaikeaa ymmärtää: ”Tunnen, että kukaan ei todella tajua minua”
Satu Rämö tuntee itsensä yksinäiseksi, vaikka hänellä on unelmatyö ja ihana lähipiiri. ”Janoan jatkuvasti yhteyttä ihmisiin.”
Kirjastossa Satu Rämön yksinäisyys helpottaa hetkeksi. Siellä menestyskirjailija saa olla juuri sellainen kuin on.
”Yksinäisyys on perustuntemukseni. Siksi janoan jatkuvasti yhteyttä ihmisiin. Kun käyn kirjastovierailuilla, kohtaan uudet 50 tai 200 tyyppiä, joihin voin luoda siteen. Vaikka aito yhteys ihmiseen kestäisi vain sen tunnin, yksinäisyyden tunteeni väistyy”, Satu kuvaa.
Tänä syksynä mahdollisuuksia yhteyksiin on paljon. Satu kiertää kolmessakymmenessä suomalaisessa lähikirjastossa Pellosta Lappeenrantaan.
Kohtaamisissa lukijoiden kanssa nousee aina esiin yksi kysymys: miten meidän kyläkirjastomme sai sinut tänne?
Vastauksia on ainakin kaksi.
Ensinnäkin Satu on aina rakastanut kirjastoja. Hän muistaa edelleen, missä aikataulussa kirjastoauto kävi hänen lapsuudessaan Forssan Tammelan kylässä ja kuinka hienoa oli astua bussiin, joka oli täynnä kirjoja.
Toinen syy on juuri yksinäisyyden tunne. Sitä hänen lähipiirinsäkin on joskus vaikeaa ymmärtää. Satu uskoo olevansa heidän silmissään sosiaalinen, höpöttäjä ja aina menossa. Instagramissakin hänellä on liki viisikymmentä tuhatta seuraajaa.
”Vuosien myötä on silti vain korostunut ajatus, että kukaan ei todella tajua minua. Vaikka minulla on paljon tuttuja ja kavereita, olen tosi yksinäinen. Luulen sen johtuvan ainakin osittain siitä, että arkeni on jatkuvasti kaksikielistä.”
Työnsä Satu tekee Suomeen ja suomen kielellä. Puolisonsa ja ystäviensä kanssa hän puhuu islantia, lastensa kanssa molempia kieliä.
”Minulla on tarve olla jatkuvasti liikkeessä. Olen nopea lähtijä.”
Kun Satu viime vuonna kirjoitti huippumenestyneen dekkarisarjansa kolmatta kirjaa Jakobia, hän asui puolisen vuotta puolisonsa Björgvin Hilmarssonin ja parin 9- ja 14-vuotiaat tyttärien Sagan ja Sælan kanssa Lapin Äkäslompolossa.
Tänä syksynä Satu saapui Helsinkiin yksin ja palaa Islantiin jouluksi. Siihen saakka hänen kotinsa on vuokra-asunnossa Katajanokalla.
”Siellä minulla on kamat levällään ja kahvit pöydällä samalla tavalla kuin Islannin-talossakin. Minulla ei ole kiinteän kodin ajatusta lainkaan eivätkä seinät ole minulle tärkeitä. Kaikki isovanhempani ovat Karjalan evakoita, ehkä se on yksi ylisukupolvinen syy sille, että minulla on tarve olla jatkuvasti liikkeessä. Olen nopea lähtijä.”
Perhe on yhteyksissä päivittäin WhatsApp- ja videopuheluin. Satu ei aio käydä välillä Islannissa, sillä matka kotiin Ísafjörðurin kylään Islannin länsivuonoille kestäisi kaksi päivää.
”Entisaikaan oli aivan tavallista, että kalastajina työskentelevät islantilaismiehet olivat kuukausia reissussa aluksillaan, tulivat sitten viikoksi takaisin kotiin ja lähtivät taas. Vitsailimmekin ennen lähtöäni, että äiti lähtee taas kalastamaan.”
Luit lyhennelmän haastattelusta, joka on julkaistu Eeva-lehdessä 11/2024. Haastattelussa Satu Rämö kertoo, millaiset jäljet 90-luvun lama jätti häneen ja hänen vanhempiinsa, millaisia seurauksia oli 18-vuotiaana saadusta verovelasta ja millainen rahankäyttäjä hän on nyt. Satu kertoo myös vanhemmilta saamistaan opeista, jotka kantavat aikuisenakin sekä siitä, miksi odottaa vanhenemista.
