Kirjailija Satu Rämön elämänfilosofia on suorastaan nerokas, ja siitä on hyötyä kenelle tahansa: ”Se lisää onnellisuutta elämääni”
Mene ystävällisenä jokaiseen tilanteeseen, leikkaa elämästäsi myrkylliset ihmiset ja keskity asioihin, jotka voit saada. Näillä opeilla kirjailija Satu Rämö on luonut elämän, jonka toivoo jatkuvan tismalleen samanlaisena vielä kauan.
Kirjastossa Satu Rämön yksinäisyys helpottaa hetkeksi. Siellä menestyskirjailija saa olla juuri sellainen kuin on.
”Yksinäisyys on perustuntemukseni. Siksi janoan jatkuvasti yhteyttä ihmisiin. Kun käyn kirjastovierailuilla, kohtaan uudet 50 tai 200 tyyppiä, joihin voin luoda siteen. Vaikka aito yhteys ihmiseen kestäisi vain sen tunnin, yksinäisyyden tunteeni väistyy”, Satu kuvaa.
Tunteen hälveneminen vaatisi vain yhden ihmisen, mutta tänä syksynä mahdollisuuksia yhteyksiin on paljon. Satu kiertää kolmessakymmenessä suomalaisessa lähikirjastossa Pellosta Lappeenrantaan.
Kohtaamisissa lukijoiden kanssa nousee aina esiin yksi kysymys: miten meidän kyläkirjastomme sai sinut tänne?
Vastauksia on ainakin kaksi.
Ensinnäkin Satu on aina rakastanut kirjastoja. Hän muistaa edelleen, missä aikataulussa kirjastoauto kävi hänen lapsuudessaan Tammelan kylässä ja kuinka hienoa oli astua bussiin, joka oli täynnä kirjoja.
Toinen syy on juuri yksinäisyyden tunne. Sitä hänen lähipiirinsäkin on joskus vaikeaa ymmärtää. Satu uskoo olevansa heidän silmissään sosiaalinen, höpöttäjä ja aina menossa. Instagramissakin hänellä on liki viisikymmentä tuhatta seuraajaa.
”Vuosien myötä on silti vain korostunut ajatus, että kukaan ei todella tajua minua. Vaikka minulla on paljon tuttuja ja kavereita, olen tosi yksinäinen. Luulen sen johtuvan ainakin osittain siitä, että arkeni on jatkuvasti kaksikielistä.”
”Vieraalla kielellä on hankalaa olla juuri sellainen kuin on.”
Työnsä Satu tekee Suomeen ja suomen kielellä. Puolisonsa ja ystäviensä kanssa hän puhuu islantia, lastensa kanssa molempia kieliä.
”Islantia puhuessani tunnen itseni aina vähän hitaaksi ja tyhmäksi muiden seurassa. Vieraalla kielellä on hankalaa olla juuri sellainen kuin on. Tuntuu, että olen koko ajan kaksilla rattailla yhtä aikaa, enkä pysty selittämään ihmisille kummassakaan maassa, mitä elämässäni oikeastaan on meneillään.”
Sadun maanlaajuinen kirjastokiertue on lajissaan hyvin harvinainen, ehkä jopa ainutlaatuinen. Maailmalla menestyskirjailijat eivät istu itsekseen bussissa matkalla pikkupaikkakunnille.
Ja Satu todella on menestyskirjailija. Hildur-sarjan kirjoja myytiin viime vuonna yli 300 000 kappaletta. Sarjan neljäs romaani Rakel ilmestyy marraskuussa, ja samaan aikaan dekkarisarjan kolme ensimmäistä osaa on sovitettu näyttämölle Turun Kaupunginteatteriin. Ensimmäinen kirjoista julkaistiin juuri englanniksi Britanniassa.
Kun satu Viime vuonna kirjoitti sarjan kolmatta kirjaa Jakobia, hän asui puolisen vuotta puolisonsa Björgvin Hilmarssonin ja parin 9- ja 14-vuotiaat tyttärien Sagan ja Sælan kanssa Lapin Äkäslompolossa. Tänä syksynä Satu saapui Helsinkiin yksin ja palaa Islantiin jouluksi. Siihen saakka hänen kotinsa on vuokra-asunnossa Katajanokalla.
”Siellä minulla on kamat levällään ja kahvit pöydällä samalla tavalla kuin Islannin-talossakin. Minulla ei ole kiinteän kodin ajatusta lainkaan eivätkä seinät ole minulle tärkeitä. Kaikki isovanhempani ovat Karjalan evakoita, ehkä se on yksi ylisukupolvinen syy sille, että minulla on tarve olla jatkuvasti liikkeessä. Olen nopea lähtijä.”
Perhe on yhteyksissä päivittäin WhatsApp- ja videopuheluin. Satu ei aio käydä välillä Islannissa, sillä matka kotiin Ísafjörðurin kylään Islannin länsivuonoille kestäisi kaksi päivää.
”Entisaikaan oli aivan tavallista, että kalastajina työskentelevät islantilaismiehet olivat kuukausia reissussa aluksillaan, tulivat sitten viikoksi takaisin kotiin ja lähtivät taas. Vitsailimmekin ennen lähtöäni, että äiti lähtee taas kalastamaan.”
Ehkä lähdöt ovat helppoja aikuisena, koska lapsuus oli niin juureva. Satu eli lapsuutensa Forssan maaseudulla. Isä oli maanviljelijä, ja vanhimpana tyttärenä Satu huolehti jo nuorena tilan eläimistä: hevosista, poneista, kaneista, koirasta, kissasta ja pässistä. Monesti eläimiä tuli lisää, kun naapurit halusivat luopua niistä.
”Maalla asuminen ja se, että töitä tehtiin sääilmiöiden ja luonnon mukaan, loi minulle perusturvallisuuden tunteen. Erotan ohran kaurasta ja tiedän, miten rypsi missäkin maaperässä käyttäytyy.”
Joka aamu Satu heräsi kuudeksi aamutalliin, hoiti, ruokki ja ulkoilutti hevoset, vaihtoi sitten kouluvaatteet ja juoksi kilometrin päähän koulubussille. Iltapäivällä edessä olivat samat askareet.
”Välillä olisi ollut kiva koulusta tullessa mennä vain katsomaan Jyrkiä, mutta hevoset odottivat iltapäiväruokaa ja karsinat siivoamista. Tajusin, että minun elämäni on nyt tällaista ja nämä asiat pitää hoitaa. Myöhemmin olen ymmärtänyt, miten paljon vastuuta opin kantamaan. En olisi oppinut, jos olisin vain katsonut sitä olohuoneessa houkutellutta Jyrkiä.”
Aikuisenakaan Satu ei ymmärrä ”työaikani loppui juuri” -ajattelua.
”Lopetan työt sitten kun ne on tehty, en silloin kun kello on jotain. Jo lapsena opin senkin, että työnteon määrä ja kiire ovat suhteellisia. Aina jollakulla on enemmän jotain. Jos oma päivä tuntuu aivan kauhealta, se ei kuitenkaan usein ole sitä.”
Lapsuus toi elämään myös toisen ison opin. Se tuli raskaimman kautta, kun 1990-luvun lama vei Sadun vanhempien yrityksen konkurssiin. Niin kävi monelle muullekin perheelle. Yhtäkkiä hyvin harvalla luokkakaverilla oli uusia vaatteita koulussa.
Satu alkoi tienata ensimmäisen kerran 12-vuotiaana järjestämällä poniratsastusta lapsille. Sitten tulivat mansikkapelto, jäätelökioski, ravien totokassa ja Forssan lasivillatehdas, jossa Satu työskenteli lukioaikana.
”Se oli aika miehekäs työympäristö. Huomasin, että urakkatyössä oli hyvät työkorvaukset ja pussitin aivan helvetisti sitä villaa. Sitten tuli palkkapäivä ja pum! Sieltä tulikin monta sataa markkaa enemmän kuin olisin uskaltanut toivoakaan.”
Satu muistaa edelleen, kuinka vahvasti kokemus lamasta kosketti häntä.
”Päätin, että tätä shit show’ta en aio käydä läpi uudelleen. Luulen, että juuri silloin opin tekemään tosi paljon töitä. Ymmärsin, että työt valmistuvat, kun ne tehdään. Jos jokin asia ei onnistu, sitten tehdään jotain muuta.”
”Kun maksoin muiden tekemiä virheitä pois, päätin, että en koskaan päästä ketään sörkkimään rahojani.”
Satu muutti pois kotoa jo 16-vuotiaana. Kun hän täytti 18, verottajalta tuli syntymäpäiväyllätys: ilmoitus siitä, että Sadulla on verovelkaa.
”Olin ollut kesätöissä, mutta maksanut aina kaikki maksut. Miten minulla saattoi sen ikäisenä olla kymmeniä tuhansia markkoja verovelkaa?”
Syyksi paljastui vanha talo, joka oli aikanaan pantu perheen lasten nimiin ja annettu velan vakuudeksi. Kun tuli lama ja velka jäi maksamatta, talo meni myyntiin ja myynnissä syntynyttä verovelkaa jäi. Velat siirtyivät täysi-ikäistyneille lapsille.
”Se tuntui tietysti myös vanhemmistani kauhealta. Kun maksoin muiden tekemiä virheitä pois, päätin, että en koskaan päästä ketään sörkkimään rahojani.”
Kokemus lamasta oli yksi syy siihen, että Sadusta tuli ekonomi. Jo opiskellessaan kauppakorkeakoulussa hän perusti ensimmäisen oman firmansa ja on siitä saakka ollut yrittäjä. Vaikka Satu nyt on yksi Suomen parhaiten tienaavista kirjailijoista, hän on edelleen tarkka taloudestaan.
”Raha-asioissa olen ihan ylivarovainen. Varmistan aina, että tilillä on tarpeeksi rahaa enkä koskaan jätä laskuja yliajalle. Vaikka olen sekoillut menemään muiden juttujen parissa, raha-asiani ovat aina täysin jämptisti ojennuksessa ja kuitit eivät repsota yhtään.”
Jokainen on oman onnensa seppä. Vaikka Satu on kirjoittanut menestyskirjan toisensa perään, hän ei voi sietää tuttua sanontaa.
”Se ei ole totta. Ihminen ei ole oman onnensa seppä, ikinä. Vaikka omalla työllä ja asenteella on paljon merkitystä, olosuhteille ei aina voi mitään. Jos vaikka kevätkylvöjen aikaan on tosi huono sää, ei voi saada satoa syksyllä.”
Sen sijaan Satu uskoo siihen, että raskaimmatkin kokemukset voivat joskus myöhemmin tuoda jotain hyvää. Niin kävi myös laman ansiosta.
Kun Satu oli jo tavannut miehensä ja muuttanut Islantiin 2000-luvun alussa, maahan tulivat samat ”kasinovuodet” kuin Suomeen aiemmin. Joka puolella tarjottiin halpoja lainoja.
”Tiesin, että korttitalo kaatuu vuoden sisällä, vaikka kukaan ei uskonut minua. Sanoin miehelleni, että sitten kun se tapahtuu, kaikki hinnat romahtavat päivässä ja silloin me ostamme talon.”
Sadun ennustus toteutui ja pari osti kodin, johon heillä ei muuten olisi ollut varaa.
”Siitäkin inhottavasta lamakokemuksesta oli siis lopulta jotain iloa ja hyötyä. Hyviä puolia ei voi nähdä myrskyn silmässä, kun kaikki on vain kauheaa. Silti monia oppeja elämässä voi käyttää myöhemmin hyväkseen.”
Menipä tänään hyvin töissä. Hienoa, että uskallan olla ihmisten kanssa oma itseni. Vitsi mä olen hot. Tällaisia lauseita Satu sanoo välillä itselleen ja suosittelee samaa kaikille muillekin.
Satu uskoo, että hyvä itsetunto rakentui jo nuoruusvuosina, kun hän huomasi, että sai täysin omin avuin rakennettua itselleen yrityksen ja uran. Ennen viime vuosien dekkarimenestystä Satu oli jo kirjoittanut kaksikymmentä vuotta tietokirjoja ja työskennellyt muun muassa toimittajana ja matkaoppaana.
”Itsetuntoni on tullut pitkälti töideni kautta, sillä työ on minulle tosi tärkeää. Kun sain jo nuorena rakennettua verkostoni tyhjästä, minulle tuli tunne, että olen aika hyvä tyyppi.”
Hyvä itsetunto kietoutuu syvempään itsetuntemukseen, joka näkyy Sadun elämässä monella tavalla. Hän esimerkiksi tietää, kuinka juuri hänen kirjansa syntyvät. Jämptiydellä, eivät boheemiudella, joka taiteilijuuteen usein liitetään.
”Saan kaiken, mitä päätän haluta. Se onnellistaa elämääni.”
Joka aamu Satu piirtää mielessään itselleen kuvitteellisen laatikon, johon menee seisomaan.
”Sitten teen päivän aikana siinä laatikossa olevat asiat. Jos alkaisin kuulostella itseäni ja vain assosioida, että mitäs tänään tekisin, en tekisi mitään. Katsoisin Netflixiä, lukisin jonkun toisen kirjoittamia kirjoja ja söisin sipsejä.”
Itsetuntemusta on sekin, että Satu tietää tarkkaan, mitä ei osaa. Sellaista on esimerkiksi runous: hän rakastaa sitä, mutta ei osaa kirjoittaa runoja. Siksi hän on päättänyt lukea runot muiden kirjoittamina.
”Haluan vain sellaisia asioita, jotka voin saada. Se ei tarkoita, että saan kaiken, vaan että saan kaiken, mitä päätän haluta. Se onnellistaa elämääni. Jos jatkuvasti tavoittelee asioita, joita ei voi saavuttaa, elämä on jatkuvaa pettymystä. Kun tajuaa, mihin ei pysty, oppii haluamaan asioita, joihin pystyy.”
Lempeä, mutta ei lepsu. Se on ohjenuora, jota Satu noudattaa monessa asiassa.
Myös sen nuoran pää löytyy lapsuudesta. Sadun jo edesmennyt äiti työskenteli haastemiehenä, ja Satu oli usein mukana autossa, kun äiti kävi viemässä haasteita ihmisille heidän ulko-ovilleen. Ammattiinsa nähden äiti oli pidetty ihminen. Satu muistaa, miten toisinaan joku haasteen saaneista jopa kiitti siitä, että viestin tuoja oli niin mukava.
”Kun menee itse ystävällisenä mihin tahansa tilanteeseen, jää paljon parempi mieli ja selviää aina voittajana. Se oli äidin neuvo, jota käytän huomaamattani ja opetan tyttärillenikin.”
Toisaalta äiti opetti myös suojaamaan itseään. Sekin taito on ollut Sadulle tarpeen, kun hän nykyään saa sosiaalisessa mediassa kommentteja ulkonäöstään tai kun joku yrittää vain hyötyä hänestä. Tarvittaessa hän on valmis luopumaan myös lähellä olevista ihmisistä, vaikka se nipistääkin.
”Äiti leikkasi ihmisiä elämästään, ja olen opetellut tekemään saman. Teen sen nopeastikin, jos esimerkiksi joku johon olen luottanut, puhuukin asioitani eteenpäin. En halua, että myrkylliset pettymyksen ja turhautumisen tunteet pääsevät kasvamaan sisälläni liian pitkään. On osattava leikata oikeassa kohdassa, ettei ala vihata ihmisiä ja tilanteita ympärillään.”
”On maailman siisteintä, jos voin tehdä loppuikäni näitä asioita, joita nyt teen.”
Nyt 44-vuotiaana Satu tuntee vahvasti, että ymmärrys itsestä ja kaikesta ympärillä lisääntyy vuosi vuodelta.
”Odotan, että olen 75-vuotias. Jos tämä nimittäin jatkuu tällaisena, vähänkö olen viisas joskus vanhana”, hän naurahtaa.
Juuri nyt Satu on itseensä ja elämäänsä niin tyytyväinen, että soisi sen jatkuvan pitkään täsmälleen samanlaisena. Tosin pienellä veto-oikeudella.
”On maailman siisteintä, jos voin tehdä loppuikäni näitä asioita, joita nyt teen. Samaan aikaan haluan pidättää oikeuden siihen, että voin muuttaa mieltäni. Voihan olla, että viiden vuoden kuluttua en kestä enää yhtään pitkän tekstin kirjoittamista ja alan tehdä jotain ihan muuta. Ehkä opastaa taas retkiä Islannissa tai viljellä perunaa.”
Neuletakki, mekko ja Adidaksen lenkkarit Arket. Korvakorut Linda Toye.
Kuvauspaikka Solo Sokos Hotel Pier.
Juttu on ilmestynyt Eevassa 11/24.
