"Sähköpostissa odotti kymmenen päivän loman jälkeen kuusisataa meiliä. Koetin purkaa viestisumaa, mutta puhelin soi jatkuvasti. Työskentelin projektipäällikkönä kansainvälisissä lääketutkimuksissa ja pidin työstäni, koska pääsin matkustamaan.

Sitten alkoi tehostaminen. Budjetteja kiristettiin ja sain lisää töitä. Kun toimisto suljettiin, aloin tehdä töitä kotoa.

Tykkäsin siitä, että sain tauottaa tekemisiäni miten halusin. Päivät kuitenkin venyivät. Aamuvarhain piti kommunikoida Aasian tiimin ja iltamyöhään jenkkien kanssa.

Loman jälkeen en enää selvinnyt töistä. Päivät alkoivat itkulla koneen ääressä, ja siihen ne myös päättyivät.

Olin ollut reppureissulla Filippiineillä vuotta aiemmin. Siellä tapasin majataloa pitävän suomalaispariskunnan, joka oli jäänyt virkavapaan jälkeen sille tielleen. He vaikuttivat onnellisilta. Miksen minäkin voisi tehdä jotain samanlaista, ajatettelin.

Elämässäni oli tapahtunut traagisia asioita, jotka kypsyttivät minua muutokseen. Parhaan ystäväni mies kuoli, kun ystäväni oli vasta saanut tietää olevansa raskaana. Vuoden 2014 Jämijärven lento-onnettomuus kosketti, sillä harrastuksessani laskuvarjohypyissä piirit ovat pienet. Myös isäni kuolema vaikutti taustalla. Hän puhui aina, että ostaa eläkkeellä asunnon Espanjasta. Isä ei ehtinyt toteuttaa unelmaa vaan kuoli aivoinfarktiin 57-vuotiaana.

Olin myös viimein päässyt eroon tuhoisista ihmissuhteista, joissa minua oli painettu alas. Näiden läheisten kanssa tunsin, ettei minulla eikä unelmillani ollut väliä.

Ehdin jo pyytää virkavapaata, mutta sitä ei myönnetty.

Lopulta romahdin työterveyslääkärin vastaanotolla. Lääkäri kysyi, miten menee. En ollut nukkunut viiteen yöhön. Sain kolme viikkoa sairauslomaa.

Toimitin töihin sairauslomatodistuksen, ja silloin virkavapaa heltisi heti. Kai työnantaja laski, että sairauslomalleni saattaisi tulla jatkoa.

Olin vihdoin vapaa elämään unelmaani eikä minua haitannut, vaikka jonkun mielestä haaveeni olisi hölmö. Halusin tehdä maailmanympärimatkan, sukeltaa ja hypätä.

Ystävät ja sukulaiset kauhistuivat, kun kerroin, että rahoitan reissun myymällä asuntoni. Ratkaisu oli lopulta aika helppo. Koti oli minulle vain paikka, jossa asuin.

Meren syvyyksissä kuulee vain oman hengityksensä ja näkee uskomattomia värejä. Sitä ei pysty kuvailemaan, se täytyy kokea itse. Suurin rakkauteni ovat valtavat paholaisrauskut mantat, joita kutsutaan merten einsteineiksi. Kun mantaa katsoo silmiin, se katsoo takaisin kuin kysyisi: mikä ihmeellinen olento olet?

Matka venyi pidemmäksi kuin olin ajatellut. Yhdeksän kuukautta reissattuani päädyin Indonesiaan töihin sukelluskeskukseen. Suoritin kaksi sukellustutkintoa, ja sain uuden ammatin. En suunnitellut sitä, niin vain kävi.

Tein lähinnä toimistohommia ja usein pidempiä päiviä kuin vanhassa työssäni. Silti nautin joka päivästä. Sain olla ihmisten kanssa ja kertoa rakkaasta harrastuksestani.

Irtisanoutuminen Suomen-työstä houkutti ja pelotti. Pohdin, onko järkeä lähteä hyväpalkkaisesta vakityöstä.

Irtisanouduin. Sukeltaessani tiesin, että päätös oli oikea. Kaikki sujui mainiosti kaksi vuotta, kunnes korona iski.

Sukelluskoulu suljettiin, joten minulla ei ollut enää tuloja. Sitten lennotkin loppuivat, ja olin hetkittäin epätoivoinen. Pääsenkö koskaan pois saarelta?

Juuri pois lähteminen pelotti eniten, koska minulla ei ollut enää Suomessa työtä, johon palata. Löytäisinkö enää mitään, mistä nauttisin yhtä paljon kuin sukellustyöstä? Olin yhtäkkiä tietoinen iästäni, vaikka en muuten ajatellut sitä ollenkaan. Estäisikö ikäni työnsaannin?

Silloin universumi heitti eteeni tarjouksen. Suomalainen laskuvarjohyppyseurani oli vailla hyppy­koordinaattoria.

Sillä tiellä olen yhä. Olen kerhon vakituinen työntekijä, yhdellä ehdolla: kun on kylmää ja pimeää, saan lähteä jonnekin lämpöön etätöihin.

Ajattelin etukäteen, että elämänmuutos olisi paljon vaikeampi toteuttaa kuin mitä se lopulta oli. Ehkä kävin pahimmat epätoivon hetket läpi jo ennen muutosta.

Olen perusluonteeltani positiivinen, mutta vaikeat ihmissuhteet olivat myrkyttäneet tätä puoltani. Kun pääsin suhteista eroon, jouduin opettamaan itseni näkemään elämän pienet hyvät asiat uudelleen.

Myös kannustavat ystävät ja ikä ovat auttaneet siinä, etten ole enää yhtä ankara itselleni kuin ennen. Nykyään osaan jo ajatella, ettei tämä nyt ole niin kamalan vakavaa.”

Satu Ahola, 50, on hyppykoordinaattori ja sukelluskouluttaja. Hän asuu kesät Utissa asuntovaunussa ja talvet Helsingissä ja Indonesiassa.

Juttu on alun perin julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 12/22.