Sarianna Niskala tekee näyttäviä vaatteita myös pluskokoisille: ”Muotiala tekee mieluummin huonoa bisnestä kuin luopuu läskifobiasta”
Vaatesuunnittelija Sarianna Niskala näytti epäilijoile, että pluskokoiset vaatteet näyttävät upeilta ja ovat hyvä bisnes.
Mallinukke kantaa pinkkiä haalaria. Asussa on t-paitamalliset hihat ja niin hulmuavat lahkeet, että sitä voisi luulla mekoksi. Toisen nuken yllä on hartioista säätönauhoilla kiristettävä, kuosillinen mekko. Sitä voi säätää kantajansa koon mukaan.
Vaatesuunnittelija Sarianna Niskala, 33, suunnittelee vaatteita, jotka sopivat koosta 36 kokoon 54. Parhaiten hänet tunnetaan toistaiseksi viime vuosien Linnan juhliin suunnittelemistaan asuista, joita ovat kantaneet Vihreiden kansanedustajat Alviina Alametsä ja Saara Hyrkkö.
Sariannan vaateideologia syntyi hänen omista kokemuksistaan.
”Kun kasvoin parikymppisenä yli koon 42, vaatekaupoissa ei enää ollut minulle kivoja vaihtoehtoja. Kaikki kurvikkaille sopivat vaatteet olivat säkkejä. Kauluspaitojen napit vetivät rinnasta, vyötäröillä ei ollut tilaa vatsalle ja lahkeet olivat pitkät. Opin, että vaatteiden kaavoituksessa ei oteta huomiota, että ihmiset eivät kasva yhtä aikaa leveyttä ja pituutta.”
Haalarien lisäksi Sarianna tunnetaan monien julkkisten yllä nähdystä, niin ikään eri kokoihin taipuvasta S-helmamekostaan. Se tuli myyntiin Sariannan ensimmäisessä kaupallisessa Take Space - ota tilaa -mallistossa viime vuonna. Malliston Sarianna rahoitti Suomen kulttuurirahaston myöntämällä 26 000 euron apurahalla sekä säästöillä, joita oli hankkinut freelance-suunnittelijana ja kangasmyyjänä.
Vaikka mekko on helppo käyttää, sen taustalla on kova ja vaikea työrupeama.
Ongelmien ratkaisu piti aloittaa ihan perusasioista.
”Olen täyttänyt mallinukkeja itse suurempikokoisiksi, koska edes niitä ei ole saatavilla suuremmissa koissa.”
Vaatteen kaavoittaminen kesti vuosikausia. S-helmamekon prototyyppejä sovittivat kymmenet eri kokoiset ja eri sukupuoliset mallit.
Malliston mainoskuvien mallina oli Lola Odusoga.
”Pluskokoisia vaatteita ei useinkaan kuvata pluskokoisten mallien päällä. Halusin, että suunnittelemani vaatteet näkyvät malliston kuvissa oikeiden ihmisten yllä, jotta jokainen voi nähdä itsensä niissä.”
Kapinahenki nousi jo opintojen alkuvaiheessa Taideteollisen korkeakoulun tekstiilisuunnittelun linjalla. Uuden oppiminen oli ihanaa, mutta samalla Sarianna havahtui muotimaailmassa vallitsevaan laihuuden ihannointiin ja liiketoimintaosaamisen puutteeseen.
”Kaikki vaatteet piti suunnitella nollakokoon eli koon 30-32 malleille. Tuntui aivan älyttömältä tehdä vaatteita, jotka eivät istu useimmille kroppatyypeille.”
Sarianna tiesi omasta kokemuksesta, että naisen keho muuttuu vuosien varrella.
”Tajusin, että tässä kohdin minulla on annettavaa. Vaikka kehoni koko muuttuisi, olisi ihanaa, että sen takia ei tarvitsisi uudistaa vaatekaappia vaan olisi vaatteita, joissa olisi aina hyvä olla.”
Alun perin Sarianna päätyi opiskelemaan tekstiilisuunnittelua vähän vahingossa.
Mieltymys kauneuteen ja väreihin syntyi kyllä jo varhain. Sarianna ihasteli äitinsä tyyliä. Konsulttina työskentelevä äiti pukeutui rohkeasti miesvaltaisalla alalla aniliininpunaisiin, mokkanahkaisiin korkokenkiin. Teininä Sarianna alkoi itse ommella asuja inspiroituen milloin mistäkin, musiikkivideoista tai trendeistä.
Peruskoulussa ja lukiossa Sarianna oli hyvä monessa aineessa, mutta luova ala veti lopulta voiton.
”Lukion jälkeen ajattelin, että taidealalla olisin ehkä onnellinen.”
Ennakkotehtävät Sarianna teki viimeisenä yönä ennen määräajan umpeutumista ja pääsi lopulta opiskelemaan parhain pistein.
Vaikka opettajat ohjeistivat tekemään nollakoon vaatteita, Sarianna teki kandidaatin opintojen päätöstyönsä eli kandimallistonsa väljissä koissa, jotta itse pystyisi käyttämään suunnittelemiaan vaatteita.
”Katsoin jo kouluaikana omia ja opiskelukavereideni töitä sillä silmällä, mikä kävisi kaupaksi.”
Sarianna tiesi, että Suomessa kaupaksi käyvät etenkin koot 40 ja sitä isommat.
”Pluskokoisen muodin käyttäjät ovat oikeasti iso asiakasryhmä. Silti melkein kaikki brändit tekevät kaavoituksen kokoon 34. Siinä ei ole matemaattisesti järkeä, koska vain alle viisi prosenttia väestöstä on sen kokoisia.”
Opintojen aikana professorit arvostelivat Sariannaa siitä, että tämän ajattelu oli kaupallista.
”Meille opiskelijoille hoettiin, että valmistutte työttömiksi. Mieluummin muotialalla siis tehdään huonoa bisnestä kaavoittamalla vaatteet nollakokoon kuin luovutaan läskifobiasta.”
Läskifobian lisäksi Sarianna ihmetteli, miksei Aalto ARTSin taiteen kandidaatin opinnoissa opetettu mitään liiketoiminnasta. Siksi hän opiskeli tekstiilisuunnittelun ohella kansainvälistä designjohtamista, jossa taide kohtaa bisnesmaailman.
Opintojensa myötä hän päätyi start up -yrityksiin, joissa suunnitteli muun muassa airbag-lonkkasuojien prototyyppejä sekä opetti lapsille UX-ja UI-suunnittelua.
Lisäksi Sarianna oli työharjoittelussa H&M:n printtiosastolla Tukholmassa ja teki erilaisia freelance-töitä muun muassa Vimmalle ja Aarrelabelille sekä visuaalista suunnittelua Finartelle.
Työt veivät mennessään.
”Kanditutkinnon jälkeen proffani sanoivat minulle, etten tarvitse maisterintutkintoa. Olisin jo valmis työelämään.”
Sarianna kuitenkin valmistui taiteen maisteriksi 2019.
”Kaiken ei tarvitse olla trikoota.”
Sarianna toivoo, että mediaani- ja pluskokoiset suomalaiset tohtisivat satsata toisinaan näyttävämpiinkin asuihin. K-ryhmän vuonna teettämän Marketmuoti 2023 -tutkimuksen mukaan joka toinen suomalainen ostaa vaatteitaan marketista.
”Ymmärrän, että ihmiset shoppailevat kiinnostuksen ja rahatilanteen mukaan. Toivon silti, että yhä useampi käyttäisi muutakin kuin joustavaa kangasta.”
Siksi Sarianna panostaa vaatteissaan näyttävyyteen, väreihin, kuoseihin ja materiaaleihin. Työhuoneen mallikappaleissa loistaa neonvärejä, pinkkiä, oranssia, punaista. Kankaat hohtavat ja kimaltavat.
”Minulle on sanottu, että tyylini on epäsuomalaista, ja siinä yhdistyvät japanilainen muotokieli ja eteläeurooppalainen värikkyys ja volyymi. Olin teininä lukiovaihdossa Italiassa, ja ehkä se näkyy tyylissäni edelleen.”
”Olen halunnut ymmärtää muotialaa, sen tarinoita ja ongelmia”, Sarianna sanoo.
Sarianna on opiskellut muotialan yrittäjyyttä omatoimisesti. Lukenut kirjallisuutta ja haastatellut kotimaisia konkareita, Teemu Muurimäkeä, Samu-Jussi Koskea ja House of Wilow’n Pauliina Westmania. Yhdessä vastuullisuusjohtaja Outi Pyyn ja vaatesuunnittelija Henna Lampisen kanssa Sarianna on keskustellut muotiteollisuuden kokosyrjinnästä.
”Tajusin, että suunnittelijoille ei opeteta yrittämisestä mitään. Alalla on tosi lahjakkaita suunnittelijoita, mutta samalla pitäisi ymmärtää, miten firmaa ylläpidetään.”
Sarianna on panostanut tuotantopuolen opiskeluun. Hän etsi sopivaa tehdasta yli vuoden, kunnes löysi sellaisen Tallinnasta.
”Excel on tullut tutuksi. Kaikki tieto on pitänyt hankkia itse. Kuka tahansa nuori suunnittelija karsastaisi kaikkea hinnoitteluun liittyvää, mutta on vain järkevää tehdä laskelmat excelissä.”
Vaikka pluskokoisten vaatteiden bisnestä pidetään muotialalla kannattamattomana, Sariannan firmalla menee hänen omien sanojensa mukaan ”ihan kivasti”.
”Usein perustellaan, että isoihin vaatteisiin menee liikaa kangasta. Se ei pidä paikkansa”, hän toteaa.
”Jos vaatteiden kustannuslaskelmat on tehty hyvin, vaatteen metrimäärä ei ole ongelma. Miksi pienemmissä vaatteissa kankaan volyymi, esimerkiksi runsashelmaisissa hameissa, ei ole ongelma, mutta lihaville ei haluta antaa sen vertaa kangasta, että paidan napit pysyvät kiinni?”
Sariannan yrityksellä on meneillään rahoituskierros, ja haaveissa on kansainvälistyminen. Kysyntää on orastavasti Saksasta ja pohjoismaista. Unelmana olisi luoda keskihintainen brändi, josta eri kokoiset pukeutujat löytäisivät päällepantavaa.
”Jonkun se on pakko tehdä. Me pluskokoiset emme ole katoamassa mihinkään.”
Juttu on julkaistu Eeva-lehdessä 12/2025.
